Korona sulki koulut – Etäopiskelu on helpotus kouluväkivallan uhreille

HS Lukijan mielipide: Paluu kouluun ei ole kaikille helpotus – voisiko etäopetus jäädä pysyväksi oikeudeksi sitä haluaville?

”Kaikilla oppilailla on oikeus saada opetusta siihen parhaiten soveltuvassa ympäristössä.

Pääkirjoituksessa (HS 18.4.) esitettiin ajatus, että koulujen tulisi avautua ensimmäisten joukossa. Perusteena oli se, että poikkeusolot eriarvoistavat lapsia ja nuoria.

Olen yllä mainitusta samaa mieltä, mutta haluaisin tuoda asiaan myös toisen näkökannan. Kouluissamme on suuri joukko oppilaita, joille koulu ei suinkaan ole turvallinen ympäristö ja joille paluu lähiopetukseen merkitsee palaamista turvallisesta opiskeluympäristöstä ympäristöön, jossa oleminen on lähinnä selviytymistä.

On paljon koulukiusattuja, introvertteja ja erilaisesta rytmistä hyötyviä oppilaita, joille tämä aika on tarjonnut tilaisuuden nähdä itsensä ja oppimismahdollisuutensa aivan uudessa valossa. Vika ei olekaan ollut heissä vaan lähikoulun oppimisympäristössä ja ehkä jopa koulujärjestelmässä ja sen tietynlaisissa vaatimuksissa.

Kaikilla oppilailla on oikeus opetukseen ja kaikilla oppilailla on oikeus saada opetusta siihen parhaiten soveltuvassa ympäristössä. Valitettavasti osalle oppilaista paras ympäristö ei ole koulun lähiopetus. Kun etäopetuksen järjestäminen onnistui kouluissa päivien varoitusajalla ja se on sujunut pääosin onnistuneesti, voisiko etäopetusta tarvitsevilla ja sitä haluavilla oppilailla olla siihen pysyvä oikeus? En ehdota, että tämä olisi osa jokaisen opettajan työtä. Koska etäopetus ei ole paikkaan sidottua, se olisi helppo keskittää kunnallisesti ellei jopa valtakunnallisesti. Hyvä malleja on Suomessakin jo olemassa.

Toisaalta epidemia on tuonut räikeästi esiin, että lapset ja nuoret ovat kodin tarjoaman tuen suhteen eriarvoisia. Mitä sellaista on tapahtunut yhteiskunnassamme ja tukiverkoissamme, että neljänneksellä lapsista ja nuorista oma koti on paikka, josta heidät on syytä pitää edes osa-aikaisesti poissa?”

Muutamaa päivää aiemmin eräs blogin lukija kommentoi koronavirusepidemian vähälle huomiolle jääneitä puolia: ”Nythän on niin, että koulut on suljettu ja laitettu oppilaat etäopetukseen. Uusi tilanne kaikille. Huomattava osa kykenee itsenäisesti käymään peruskoulun oppimäärää. Monelle koulukiusatulle tämä koronatilanne lienee ollut suuri helpotus, saa olla rauhassa. Nettikiusaamisesta en tiedä, mutta ainakin perinteinen kiusaamismeininki loistanee poissaolollaan.”

Hesarissa julkaistu mielipidekirjoitus on yksi todella harvoista valtamediassa julkaistuista kirjoituksista, joissa etäopiskelua käsitellään kouluväkivallan uhrien näkökulmasta. Muuten media on keskittynyt esittelemään etäopiskelun hankaluuksia. Vain harvassa jutussa on kerrottu etäopiskelun hyvistä puolista:

IS: Tällaista on alakoulujen arki nyt – etäopetuksessa ilmennyt myös positiivisia puolia: ”Pelkäsin paniikkia”

HS: Etäkoulu pelasti koulukiusaamiselta

HS: Etäkoulussa moni oppilas kukoistaa, kun perinteisen koulunkäynnin aiheuttama kuormitus on poissa

HS: Myös adhd-opettaja nauttii etätyöstä

HS: Ysiluokkalaista Emmaa on kiusattu ensimmäiseltä luokalta asti, mutta etäkoulu toi valtavan helpotuksen – ”Olemme epäonnistuneet”, sanoo apulaispormestari

Suomessa ja muualla maailmassa on käynnissä suuren mittakaavan testi, joka asettaa kyseenalaiseksi monia vanhoja käytäntöjä ja uskomuksia opiskelusta. Koko peruskoululaitos näyttäytyy uudessa valossa. Nyt on mahdollisuus muutokseen, mutta media ja ammattilaiset hukuttavat sen uhkakuvien maalailun alle. Median tehtävänä on myydä. Mitä raflaavampi juttu on, sitä enemmän sillä tehdään rahaa. Media suoltaa jatkuvasti juttuja, joissa ammattilaiset ilmaisevat huolensa etäopetuksen aiheuttamista ongelmista. Jutuissa maalataan kuvaa onnettomista, alkoholisoituneista, väkivaltaisista ja täysin ammattilaisten avun varassa elävistä perheistä, joissa opiskelu on kokonaan pysähtynyt ja lapset eivät saa edes ruokaa, jollei joku sitä heille toimita.

Mediassa tuotettu yksipuolinen kuva perheistä ei ole ainoastaan median syytä. Ammattilaiset haluavat näyttää osaamisensa ja tarpeellisuutensa. Uhkakuvien maalailu palvelee näitä tarkoituksia. Ammattilaiset eivät halua kenenkään huomaavan, että heidän roolinsa voidaan kutistaa minimiin ja sillä voisi olla yhteiskunnan ja yksilöiden kannalta myönteisiä vaikutuksia. Nähtäväksi jää, että tapahtuuko muutosta vai palataanko vanhaan. Todennäköisesti kriisin päätyttyä etäopiskelun myönteisistä kokemuksista tullaan vaikenemaan ja ääneen pääsevät ammattilaiset, jotka toitottavat uhkakuvien toteutuneen ja vaativat sekä vanhojen käytäntöjen jatkamista että lisää rahaa ja suojatyöpaikkoja omalle alalleen.

(Muokattu 21.4.2020: Linkkejä lisätty.)

Kuilu hyväosaisten ja huono-osaisten välissä

Hesarissa julkaistiin hölmö mielipidekirjoitus. Etuoikeutettu keskiluokkainen kirjoittaja pyytelee muita luopumaan tarpeettomista tuista. Kirjoittaja kehuskelee jättävänsä tuet hakematta, koska perhe pärjää vaimon palkalla. Mukaan on vedetty jopa talvisota. Kapitalismin vioista johtuvan talouskriisin vertaaminen 80 vuotta sitten käytyyn sotaan on yksinkertaisen typerää. Maailma on muuttunut ja Suomi on muuttunut maailman mukana. Sotien jälkeen rakennettua hyvinvointivaltiota ei ole enää olemassa. Suomi on kilpailuyhteiskunta, jossa rikkaat rikastuvat ja enemmistöllä menee paremmin kuin koskaan ennen, mutta syrjäytettyjen kurjuus vain syvenee. Typerää mielipidekirjoituksessa on myös väite, että jokainen velkaeuro jää lasten maksettavaksi. Valtion velkaa ei tarvitse maksaa takaisin.

Väitän, että useimmat hyväosaiset eivät pysty käsittämään sosiaaliturvan varaan pudonneiden elämää, vaikka heillä olisi omakohtaisia kokemuksia köyhyydestä. Ei niitä tukia tarpeettomasti haeta. Sosiaalitukia haetaan, koska on pakko. Ongelmana ei ole tukien maksu heille, jotka eivät tukia tarvitse. Ongelmana ei ole tukien väärinkäyttö, vaan tukien hakematta ja saamatta jääminen. Ihmiset eivät tiedä oikeuksistaan tukiin, ja toisaalta tukien hakeminen on tehty niin vaikeaksi, että moni luovuttaa jo alkuvaiheessa. Kolmas ongelma on vakiintuneeksi muodostunut käytäntö hakemusten automaattisesta hylkäämisestä. Tuen hakija joko luovuttaa tai tekee valituksen ja odottaa tukia valituskierroksen loppuun asti.

Mielipidekirjoituksen vaatimukset kohdistuvat huono-osaisiin. Kirjoittaja ei sanallakaan mainitse, että hyväosaisten tulisi luopua omaisuudestaan yhteisen hyvän vuoksi. Sijoituksissa ja säästöissä makaavat miljardit voisi helposti antaa valtion käyttöön. Ja hävittäjät voisi jättää ostamatta. Mutta ei, sosiaaliturvan varaan pudonneiden pitää nousta moraalin kirkkaimmiksi tähdiksi taivaalle, niinkuin talvisodan urhoollinen keskiluokkainen sekatyömies tekee.

Hyväosaisten ja huono-osaisten välissä on jatkuvasti levenevä kuilu, jonka yli kokemusmaailmat harvemmin kohtaavat.

Eivät kohdanneet maailmat pari vuotta sitten Ylen Kuplat-ohjelmassakaan. Sekoomuksen silloinen kansanedustaja Susanna Koski tokaisi monisairaalle työkyvyttömälle yksinhuoltajalle, että ”Kaikilla meillä on kuule rajoitteita, haha!” (alkaa videolla kohdasta 7:49) Ulkoisesti sliipattu ja täydellisen tunnekylmä Koski omalta osaltaan todistaa, että demokratia ei mahdollista huono-osaisten aseman parantamista. Hänen kaltaisensa menestyjät poliittisen päätöksenteon huipulla estävät hyvinvoinnin oikeudenmukaisen jakamisen. He kuvittelevat, että he ovat itse luoneet omaisuutensa, vaikka koko yhteiskunta ja maailma on ollut luomassa sitä heille. Heidän omaisuutta on luotu niin suomalaisen yhteiskunnan myötävaikutuksella kuin myös slummien hikipajoissa, hakatuissa sademetsissä, hengenvaarallisissa kaivoksissa ja elinkelvottomaksi saastuneissa ympäristöissä. On väärin, että yhteiskunta sallii räikeän eriarvoistumisen. Yhteiskunnan kuuluisi hallita voimakkaammin omaisuuden jakautumista. Oikeudenmukainen jako ottaisi vain tarpeettoman pois hyväosaisilta, mutta antaisi huono-osaisille kaiken tarvittavan. Jokainen tarvitsee välttämättömyyksiä ja myös mukavuuksia elämäänsä, mutta kukaan ei tarvitse ökyomaisuuksia. Perustulo on osa ratkaisua. Jokainen saisi varmasti kaiken tarvitsemansa.

Luonnon tuhoutumisen, saastumisen ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa voitaisiin ottaa käyttöön myös kulutuskatto. Koronapandemian hiljentämästä maailmasta jo nähdään, kuinka paljon täällä kulutetaan turhaan luonnonvaroja ja tehdään turhaa työtä turhan krääsän takia. Kiinassakin tehtaat olivat pitkään suljettuina, saasteet väistyivät, taivas kirkastui ja vain harva kaipaa kaikkea tuottamatta jäänyttä krääsää. Kulutuskatto toimisi niin, että jokaiselle annettaisiin henkilökohtainen päästöoikeus, joka mahdollistaisi normaalin elämän, mutta ei tuhlailevaa elämäntapaa. Ökyhuviloiden ja huvikuunarien ostamiseen ja kaukaisilla paratiisisaarilla lomailuun ei päästöoikeus riittäisi. Nuorten ilmastoliike on periaatteessa hyvä asia, mutta muutokseen siitä ei nykyisellään ole. Jos he vaatisivat oikeaa muutosta maailman menoon, media olisi poistanut Gretan julkisuudesta jo aikoja sitten, eikä häntä olisi kutsuttu toistuvasti puhumaan valtaeliitin eteen. Nuorten ilmastoliikkeestä ei ole nykyisellään vaaraa vallanpitäjille, vaan enemmänkin hyötyä, kun maailman johtajat voivat Gretan vieressä poseeraamalla valehdella huolehtivansa maailman tilasta.

Meitä hallitaan pelolla. Meille on uskoteltu, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nykyinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä. Kaikki muut johtaisivat ihmiskunnan täydelliseen romahdukseen. Tai kommunismiin, mikä tuntuu olevan monille sama asia. Vallanpitäjät eivät halua muutosta, koska he menettäisivät valtansa ja rahansa, jotka ovat sama asia. Meidät on ehdollistettu pelkäämään muutosta niin paljon, että yhä uudelleen nostamme samat vallanpitäjät valtaan, jotta voimme roikkua kiinni tuhoisassa elämäntavassamme. Muutoksen vaatijat leimataan hulluiksi. Tai kommunisteiksi, mikä tuntuu olevan monille sama asia.

Ihmismieli on siitä kummallinen kapistus, että se pystyy perustelemaan itselleen mitä ristiriitaisempia asioita. Tunnettu vihervassarifeministi Ronja Salmi vastustaa lihansyöntiä ja ilmastonmuutosta, mutta hyväksyy itselleen lentomatkailun, koska pää ei kestä marraskuuta ilman rantalomaa. Minäkin olen perustellut harrastusten ympärillä pyörinyttä elämäntapaani mielenterveyden säilyttämisellä, mutta nyt en enää pysty siihen. En enää nauti harrastamisesta. En enää nauti juuri mistään. Anhedonia on masennusoire, mutta uskon sen nyt myös kertovan elämänmuutoksen tarpeesta.

Vähättelyä ja velttoilua vaaran edessä

Viranomaisten ja poliitikkojen tavassa käsitellä koronapandemiaa on paljon samanlaista, mitä kouluaikoinani oli kouluväkivallan käsittelyssä. Vaaran merkit näkyivät kauan ennen tilanteen kärjistymistä. Silti toimenpiteet olivat lähinnä odottelua ja pyyntöjä. Kun tilanne jatkoi pahenemistaan, toimenpiteet olivat velttoja, löysiä, vähän sinnepäin tehtyjä. Viruslingot jatkoivat pyörimistään kauan sen jälkeen, kun riskiryhmäläiset oli suljettu laitoksiin ja koteihinsa.

Kiinasta kantautui hälyttäviä tietoja todella vakavasta taudista, mutta täällä vakuuteltiin, että me olemme turvassa. Nautiskelijat matkustelivat lomilleen ilman huolen häivää. Tauti saapui Eurooppaan. Ei hätää. Kansalaisille muistutettiin jatkuvasti, kuinka tavalliset kausi-influenssat ovat kuolemansairaille vanhuksille vaarallisia, ja niistäkin on aina selvitty. Pohjois-Italian sairaalat täyttyivät tehohoitopotilaista. Paikalliset sanomalehdet täyttyivät kuolinilmoituksista. Tartuntoja raportoidaan enenevissä määrin lähes kaikkialta Euroopasta. Ei hätää. Peskää kätenne ja yskikää hihaan. Vanhusten kannattaa jäädä kotiin. Perusterve ei tautia välttämättä edes huomaa. Oireet ovat niin lieviä. Lentokentillä matkailijat jonottavat koneeseen. Vielä ehtii lomalle ennen rajojen sulkemista.

Pyyntöjä ja suosituksia annetaan. Koulut suljetaan, harrastus- ja kulttuuritilat suljetaan, kokoontumisia rajoitetaan, rajat muka suljetaan. Lentokoneiden tuomat nautiskelijat viruksineen katoavat ihmisvilinään. Suksiboksiautojen letka suuntaa Lapin laskettelukeskuksiin. Uusimaa muka suljetaan, vaikka kymmenet tuhannet työmatkalaiset ylittävät rajan joka päivä matkalla ei-välttämättömiin töihin. Kauppakeskukset ovat auki. Baarit, yökerhot ja ravintolat täyttyvät juhlijoista, vaikka kokoontumisia on pyydetty rajoittamaan jo useita viikkoja. Lentokoneet kuljettavat maahan lisää lomiltaan ja loma-asunnoiltaan palaavia nautiskelijoita.

Rajoitusten voimaansaattaminen on ollut uskomattoman hidasta ja hapuilevaa. Onneksi monet yritykset ovat kantaneet vastuunsa ja sulkeneet ovensa vapaaehtoisesti. Muualla Euroopassa velttoilusta on jo maksettu kovaa hintaa. Ulkonaliikkumiskieltoja on voimassa ja elinkeinoelämä on pysäytetty kokonaan. Tautiin kuolleita on mahdollisesti moninkertaisesti ilmoitettuja määriä enemmän.

Oikeus vapaaseen liikkumiseen ja elinkeinon harjoittamiseen ovat näköjään vahvempia oikeuksia kuin oikeus elämään. Itsekkäät ihmiset eivät tajua, että kyse ei ole heistä ja heidän oikeuksistaan, vaan kyse on muiden oikeudesta elää ja olla sairastumatta vakavasti. Vakavasti sairastuneille tauti aiheuttaa kärsimystä, jota säestää ehkä ensimmäistä kertaa elämässä silmiin katsova pelko kuolemasta. Hyväosaiset toivat ja levittivät pandemian Suomeen. Unelmalomasta ei voinut luopua, ei rajoittaa liikkumista ettei talous kärsi, eikä laittaa viruksen leviämiselle otollisia firmoja kiinni. Samat hyväosaiset ovat käsi ojossa vaatimassa korvauksia yrityksilleen ja sijoituksilleen aiheutuvista tappioista. Sanokaa minun sanoneen, että tappiot korvataan seuraavan oikeistohallituksen harjoittamalla leikkauspolitiikalla, jonka kärsijöiksi joutuvat taas köyhät ja sairaat.

Suositukset ja pyynnöt eivät tehoa. Ei vaikka pyytelijänä olisi itse tasavallan presidentti, joka kertoisi kuinka vakavasta tilanteesta on kyse ja vetoaisi kaikkiin kansalaisiin epidemian rajoittamiseksi ja riskiryhmien suojelemiseksi. Osa ihmisistä jatkaa elämäänsä tavalliseen tapaan, kunnes viranomaisilta käy käsky. Pitäisikö tänne ihan oikeasti perustaa vapaaehtoisten kansalaisten kaarti, joka ottaisi ohjat käsiinsä vaaran uhatessa, kun viranomaiset eivät siihen pysty?

Paljon hyvääkin on tapahtunut. Suomalaisista on löytynyt halua auttaa ja suojata kanssaihmisiä. Vaaran uhatessa suomalaisista on löytynyt uudenlaista yhteisöllisyyttä. Toivottavasti yhteisöllisyys säilyy kriisin loputtua. Ja toivottavasti talouden tukirahojen valuminen rikkaiden osinkoihin estetään. Jälkimmäinen taitaa olla turha toivo.

Ihmettelen, miksi suomalaiset asiantuntijat vastustavat hengityssuojaimien käyttöä. Uutisissa näkyy, kuinka kaukoidässä jokaisella kadulla kulkijalla on hengityssuojain kasvoillaan. Euroopassa Itävalta teki suojaimen käytöstä pakollista supermarkettien asiakkaille. Mutta täällä vastustus on kovaa. Telkussa oli joku asiantuntijatantta selittämässä, kuinka suojaimesta ei ole hyötyä mutta kuinka millintarkkaa puuhaa suojaimen käyttäminen ja hävittäminen on. Käytetty suojain on biovaarallista jätettä, joka on välittömästi käytön jälkeen suljettava tiiviiseen muovipussiin ja vietävä heti ulos jäteastiaan. Missä on maalaisjärki? Ilman suojainta pisarat olisivat naamalla ja hengitysteissä, eikä niitä voi sulkea tiiviiseen muovipussiin ja hävittää kotiin tullessa. Luulen, että kyseessä on suomalaisille viranomaisille niin tyypillinen arvovaltataistelu. Asiantuntijat eivät voi myöntää, että he ovat väärässä. Hapuilun etulinjassa on ollut edellisten hallitusten aseistariisuma THL, jonka asiantuntemuksen varassa nykyinen hallitus on joutunut toimimaan. Tai olemaan toimimatta.

Samalla ammattitaidolla yritetään puuttua myös kouluväkivaltaan.

* * * * *

Kirjoitin blogin ohjesivulle johdannon. Samalla meni uusiksi iso osa vanhoista ohjeista.

Kirjoitin johdannon, koska vieläkin tuntuu olevan epäselvää mistä kouluväkivallassa on kyse. Epäselvyyttä tuntuu olevan myös tavoissa, joilla väkivaltaan pitäisi puuttua. Kouluväkivallan uhreja ammatikseen auttavilta on tullut viestiä, että nopean puuttumisen sijaan kouluissa odotetaan kouluväkivallan tunnusmerkkien täyttymistä. Sitä voidaan odottaa vaikka kuinka kauan. Odottelu johtaa vain väkivallan kovenemiseen ja puuttuminen vaikeutuu entisestään.

Koulukiusaaminen.fi on päivittänyt ohjeiden uusimman version sivuilleen. Sieltä löytyy myös linkki varsin mielenkiintoiseen uuteen järjestöön, Mad In Finland:iin.

Kuin märkä rätti seksuaalisen ahdistelun uhrien kasvoille 1994 & 2020

#metoo

Joskus sanat jäävät hiertämään. 26 vuotta sitten, vuonna 1994, jouduin homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Olin peruskoulun jälkeen käynyt kaksi vuotta vahingollisessa terapiassa, kun terapeuttini pitkän houkuttelun jälkeen onnistui saamaan minut uudelleen osastohoitoon. Olin rikottu ja äärimmäisen haavoittuvassa mielentilassa. Minut laitettiin samaan huoneeseen vakavasti häiriintyneen pojan kanssa. Silloinen terapeuttini oli myös tämän pojan terapeutti. Hän tiesi pojan taipumuksista, ja ne tiedettiin myös osastolla, mutta silti minut laitettiin samaan huoneeseen pojan kanssa. Minua ei varoitettu pojan taipumuksista millään tavalla, vaikka poika oli jopa teipannut seksuaalisesti vihjailevia kuvia huoneemme oveen. Yhtenä yönä heräsin outoon tuntemukseen. Näin pojan kumartuneena sänkyni vieressä. Hän hieroi kädellään sukuelimiäni. Havahduin täysin hereille ja poika ryntäsi takaisin sänkyynsä. Jäin sänkyyni joksikin aikaa. Järkytyin syvästi tapahtuneesta enkä tiennyt mitä tehdä. Tapahtunut tuntui niin epätodelliselta. Lopulta poistuin huoneesta ja ilmoitin tapahtuneesta hoitajille. Sen jälkeen muistikuvat ovat hataria. Muistan, että olin syönyt tukevan aterian edeltävänä päivänä, ja oksensin kaiken ulos sinä yönä. Minulla oli niin kuvottava olo.

Minua on jäänyt pöyristyttämään tapa, jolla ahdistelun jälkiselvittely osastolla hoidettiin. Asian selvittely oli lähinnä hyssyttelyä. Tapaus koetettiin vaieta pois. Sitä vähäteltiin, sitä ei muka tapahtunut, minä muka ylireagoin. Mieleeni jäi keskustelu erään sairaanhoitajan kanssa. Hän ihmetteli ylireagointiani. Hoitaja päätteli ylireagoinnin olevan seurausta siitä, ettei minun kotonani puhuttu tarpeeksi seksistä. Siitä hän oli huolissaan. Ne sanat hiertävät vieläkin. Samoin hiertää silloisen terapeuttini vihjailevat kysymykset siitä, että tunsinko homoseksuaalisen koskettelun kiihottavana. No, en tuntenut, vaan tunsin sen kuvottavana, saastaisena, äärimmäisen henkilökohtaisena loukkauksena. Terapeuttini mielestä poika oli uhri, jonka tekoa minun piti ymmärtää. Heille ongelmaksi muodostui reaktioni seksuaaliseen ahdisteluun, ei ahdistelu itsessään.

Tapahtuneen jälkeen osastolla oltiin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Sain oman huoneen, mutta osastohoito jatkui, eikä ahdistelijaa tai minua siirretty pois osastolta. Jouduin asumaan osastolla yhdessä ahdistelijan kanssa ainakin pari viikkoa. Minussa myllersi viha. Kannoin peruskoulun viimeisillä luokilla asetta itsepuolustustarkoituksessa. Ahdistelun jälkeen kannoin asetta myös osastolla. Olin useita kertoja pojan takana, käsi paidan alle piilotetun aseen kahvalla, odottaen rohkeutta ja oikeaa hetkeä. Näin omin silmin, miltä murha voisi näyttää sekunteja ennen toteutumistaan. Oikeaa hetkeä ei tullut, koska minä en ole murhaaja, en edes tappelija, kuten ei ole kovin moni muukaan ihminen. Lopulta oloni kävi niin sietämättömäksi, että sieppasin osaston eteisestä jääkiekkomailan ja löin sillä poikaa. En minä kovaa onnistunut lyömään, vaan säälittävästi tökkimään, kun minulla ei ollut minkäänlaista taistelukokemusta eikä huoneessa ollut edes tilaa kunnon svingiin. Muistaakseni jäin osastolle vielä joksikin aikaa. Kuitenkin minut siirrettiin pian Kupittaan sairaalaan aikuisten suljetulle osastolle. Kupittaan sairaalasta on jäänyt hiertämään psykiatrin sanat ”väitetystä” ahdistelusta. Psykiatri ei uskonut tapahtunutta ollenkaan, vaikka poika jopa tunnusti teon jälkiselvittelyissä nuorisopsykiatrisella osastolla usean henkilökunnan jäsenen läsnäollessa. Vaan ei, psykiatri puhui aina ”väitetystä” ahdistelusta.

Seksuaalisen ahdistelun uhriksi joutuminen on ollut elämäni pahimpia kokemuksia. Se aiheutti ahdistusta, vihaa ja pelkoa vuosiksi eteenpäin. Ahdistelun tapahtuessa nukuin selälläni. Sen jälkeen en pystynyt olemaan sängyssä selälläni. Peitto oli ohut. Sen jälkeen en pystynyt nukkumaan ohuessa peitossa, koska tunsin, että ahdistelijan käsi tulee ohuen peiton läpi. Paksu peitto antoi turvaa. En kyennyt nukkumaan sängyissä, jotka oli sijoitettu samalle puolelle huonetta ja samaan suuntaan kuin sänky, jossa ahdistelu tapahtui. Tunsin syvää turvattomuutta psykiatrisilla osastoilla, joihin ahdistelun jälkeen jouduin. Vieläkään en pysty nukkumaan huoneissa, joissa on minulle tuntemattomia tai puolituttuja ihmisiä.

Olen hävennyt ahdistelluksi joutumista. Julkisesti taisin ensimmäisen kerran kirjoittaa ahdistelusta poliisihässäkästä kertovassa blogitekstissä viitisen vuotta sitten. Yllättävää kyllä, en ole joutunut tekemisiin viranomaisten kanssa tuon blogitekstin takia, mutta blogi joutui sen jälkeen shadowbanniin.

* * * * *

Oulussa, Suomen grooming-pääkaupungissa, käytetään miljoonia euroja lasten ja nuorten turvallisuutta parantavaan Turvallinen Oulu -hankkeeseen. Hankkeen logiikan mukaan lapsista ja nuorista täytyy kasvattaa yliseksuaalisia, avoimen häpeilemättömiä seksin, sukuelimien ja perversioiden asiantuntijoita, jotta he olisivat suojassa maahanmuuttajamiesten tekemältä seksuaaliselta väkivallalta. Vikaa haetaan yhä uhreista ja väkivallan ehkäisyyn tarkoitetut toimenpiteet ja vaatimukset kohdistetaan vain potentiaalisiin uhreihin. Ei vartijoita kauppakeskuksiin, ei jämäkkää puuttumista poliisilta maahanmuuttajamiesten rikolliseen käyttäytymiseen, vaan hölmöjen tanttojen latelemia itsestäänselviä latteuksia, taidetyöpajoja ja tanssia.

Turvallinen Oulu -hanke on suoraa jatkoa KiVa Koululle ja muille turhille kampanjoille, joiden sanoma näyttää aina olevan uhrin syyllistäminen. Sano nyt vaan tarpeeksi jämäkästi ei, kun väkivaltarikollinen käy päälle. Irvailutanssi viimeistelee uhrin häpäisyn. Stop, don’t touch me there, this is my no-no square, lällällää lällällää lällällää. Sinun kärsimyksesi ei merkitse ammattikasvattajille yhtään mitään. Sinut on uhrattu liberaalin seksuaali-ideologian, suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden alttarille.

Turvallinen Oulu -hankkeen materiaalien näyttäminen lapsille saattaa täyttää rikoksen, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, tunnusmerkit. Siksi oululaisten vanhempien, joiden lapsille materiaalia on näytetty, tulee tehdä rikosilmoitus materiaalin tehneistä ja sitä käyttävistä ammattikasvattajista. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäiltyjen ammattikasvattajien lapsista tulee myös tehdä lastensuojeluilmoitukset, ihan vaan kiusaksi. Viranomainen kyllä suojelee toista viranomaista. Ei niitä voi laillisin keinoin voittaa.

Tässä tulee vielä muutama juttu täysi-ikäisten luettavaksi. Varoitus! Jutut sisältävät alaikäisille sopimatonta seksuaalista sanastoa ja kuvastoa.

PT-Media: Mitä kertoa lapsille kolmansien maiden miehistä?

Tuonen Joutsen: Oulun raiskauskriisi: avoin kirje Oulun päättäjille ja Maria Ohisalolle

Suomen Uutiset: Oulun alaikäisille suunnatut materiaalit herättävät syvää hämmennystä

Vastavalkea: #Turvallinen Oulu: Kun viestintä menee v__uiksi (ks myös R.Söyringin kommentit Vastavalkean jutun alta)

Yhden oikeus koulunkäyntiin polkee muiden oikeudet turvallisuuteen

Minulle jäi kouluajoistani vahva tunne, että minut uhrattiin muiden oppilaiden, varsinkin väkivallan tekijöiden, oikeuksien vuoksi.

HS: Väkivalta ja uhkailu aiheuttavat sekasortoa alakoulussa Kirkkonummella, vanhemmat harkitsevat koululakkoa tilanteen vuoksi:

Ylen haastattelemien vanhempien mukaan kyse on ollut muun muassa tappouhkauksista, lyönneistä ja henkisestä väkivallasta. Ongelma on jatkunut vuosia.

Yksi kyseisen koulun oppilaiden vanhemmista kertoo HS:lle, että hänen käsityksensä mukaan ongelmat kulminoituvat vain yhteen poikaan, joka ”hyökkää toistuvissa raivokohtauksissaan ihan kenen tahansa kimppuun”. Kyseinen oppilas on HS:n saamien tietojen mukaan kohdistanut väkivaltaa muun muassa itseään selvästi pienempään ekaluokkalaiseen.

”Hän ratkaisee asiat silmittömällä väkivallalla”, tilannetta läheltä seurannut vanhempi kertoo.

Muoti-ilmiöksi koulumaailmassa noussut inkluusio on mennyt pahasti pieleen. Inkluusiolla tarkoitetaan erityistä tukea tarvitsevien lasten opettamista samoissa perusopetusryhmissä muiden oppilaiden kanssa. Ennen nämä oppilaat olisivat opiskelleet erityisluokalla eli tarkkiksella. Kouluista on kuulunut, että luvattuja lisäresursseja ei tullut. Erityisluokanopettajille kuuluneen työn tekevät nyt tavalliset opettajat.

Hesarin uutisessa Kirkkonummen kunnan ruotsinkielisten varhaiskasvatus- ja opetuspalvelujen päivähoito- ja opetusasiainpäällikkö (Pitkä titteli kompensoi kyvyttömyyden!) Mikael Flemmich kertoo, että kaikki voitava on tehty:

”On tehty kaikki, mitä on voitu. Aina se ei riitä, eikä koulu voi vaikuttaa kaikkiin häiriökäyttäytymistä ylläpitäviin seikkoihin.”

Aivan kaikille asioille koulu ei voi tehdä enempää kuin se on jo tehnyt”, Flemmich kertoo.

”Myös niillä oppilailla, joilla ilmenee väkivaltaista ja häiritsevää käytöstä on lain mukaan oikeus käydä koulua”, hän lisää.

Viranomaisten kyvyttömyys pöyristyttää, mutta se ei yllätä. Siinä näkyy suomalaisen mielivaltaisen viranomaiskulttuurin ydin. Selityksiä selityksien perään. Kukaan ei voi millekään mitään, paitsi väkivallan uhreja voidaan kyykyttää rajattomasti.

Viranomaisilla ja koulun henkilökunnalla on keinoja, mutta tahto puuttuu. Koulun aikuisten velvollisuus on suojella lapsia väkivallalta. Kun iskuja alkaa tulla, aikuisen on mentävä väliin ja otettava iskut vastaan. Ei voi olla, että aikuinen katsoo vieressä avuttomana, kun lasta pahoinpidellään. Ihanteellisin ratkaisu tietysti olisi häirikkölapsen siirtäminen erityiskouluun, mutta se maksaa. Jos sitä ei tehdä, pitäisi häirikölle järjestää valvoja, joka olisi jatkuvasti häirikön vierellä. Sekin maksaa. Heti, kun häiriökäyttäytyminen alkaisi, valvoja saattaisi häirikön pois muiden luota rauhoittumaan. Aikuisen jatkuva läsnäolo ja fyysinen kiinnipito toisi turvallisuutta myös häirikkölapselle itselleen. Häirikön huoltajat eivät välttämättä hyväksyisi toimia, jolloin riskinä on haaste oikeuteen uniikin lumihiutaleen pahoinpitelystä. Tottakai kaikki ”ylimääräiset” toimenpiteet maksavat kunnalle, mutta kalliimmaksi tulee väkivallan seurauksien hoitaminen.

Viranomaiset voivat viivytellä tilanteen ratkaisua vaikka kuinka kauan. Sanktioita viivyttelystä ei ole eikä tule. Ratkaisun hakeminen oikeusteitse tuskin kannattaa. Päätöksenä on todennäköisesti siunaus viranomaisten toiminnalle; tehdyt kirjaukset todistavat, että viranomaiset ovat tehneet riittävästi toimia tilanteen korjaamiseksi. Uniikin lumihiutaleen ja vastuullisten viranomaisten henkiseen ja fyysiseen kurittamiseen ei uhrien sössöttävistä vässykkävanhemmista ole.

Väkivallan uhreilla on useita mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa. Väkivallan sietäminen on huonoin vaihtoehto. Hyviä ovat esimerkiksi koulun vaihto, kotikoulu tai koululakko.

Hirviö taitoluisteluvalmentajana

Saako hirviötä sanoa hirviöksi? Nyt nimittäin löytyi todellinen jumppamaikka helvetistä. Yle Urheilu kertoi kilpailukiellon saaneesta taitoluistelun huippuvalmentajasta. Käyn uutista läpi ja kommentoin tapausta.

Kuvassa on Helsingin Luistinklubin ja Team Uniquen taitoluisteluvalmentaja Mirjami ”Miru” Penttinen. Hän haukkui valmennettaviaan. Hän huusi heille. Hän on joukkueen edessä julkisesti nöyryyttänyt ja alistanut heitä. Hän syytti heitä mielivaltaisesti. Hän poimi yksittäisiä valmennettavia silmätikuiksi, käänsi muut heitä vastaan ja kohdisti heihin toistuvaa henkistä väkivaltaa. Hän pakotti valmennettaviaan huutorinkiin, jossa joukkueen jäseniä pakotettiin ringin keskelle joukkuetoverien huutaessa ympärillä solvauksia. Pienistäkin virheistä hän rankaisi täysin suhteettomalla tavalla. Hän rankaisi, vaikka virheitä ei olisi tapahtunut. Hän juoruili valmennettavien yksityisasioista. Hän kertoi heistä valheita. Hän meni henkilökohtaisuuksiin. Hän haukkui valmennettavia siitä, millaisia he ovat ihmisinä. Hän jakoi joukkueiden jäsenet hyviin ja saastuneisiin ihmisiin. Hän itketti heitä. Hän iski arimpiinkin aiheisiin heidän elämässä. Hän järjesti psyykenmurtamisistuntoja. Hän jatkuvasti korosti, että valmennuksessa tapahtuneista asiosta ei saa puhua kotona, ja rankaisi kotoa tulleista yhteydenotoista valmennettavia. Hän käski valmennettaviaan tappamaan itsensä. Ja hän nauroi perään.

Henkinen väkivalta oli toistuvaa ja jatkui pitkään. Valmentajaa pelättiin. Valmennettavat joutuivat osallistumaan joukkuetoveriensa nöyryyttämiseen, jotteivat itse olisi joutuneet valmentajan mielivallan kohteeksi. Joko he alistuivat ja koettivat kestää kaiken, tai heittivät roskiin suurimmat unelmansa ja koko identiteettinsä kilpaurheilijana. Kritiikin valmentaja torjui. Hän sanoi muiden olevan väärässä, ja käänsi tilanteet päälaelleen, vierittäen kritiikin aiheen valmennettavan syyksi. Kritiikin esittämisestä, tai valmentajan luulosta, että hänestä on puhuttu pahaa, joutuivat uhrit julkisen nöyryytyksen kohteeksi. Jotkut saivat potkut joukkueista. Joukkueissa oli teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia. Nuorimmat valmennettavista olivat alle 10-vuotiaita lapsia. Väkivalta kohdistui herkässä iässä ja elämäntilanteessa oleviin nuoriin ihmisiin, jotka olivat täysin puolustuskyvyttömiä valmentajan vallankäytön alla. Valmentajan käytöksen annettiin jatkua kaksi vuosikymmentä.

Osa valmennettavista on sairastunut mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin. Ne ovat kova hinta maksettavaksi kilpailujen voitoista. Tuskinpa muidenkaan mieli kovin eheänä säilyi tuollaisessa pelolla ja väkivallalla hallitussa yhteisössä. Olisi vain oikeus ja kohtuus, että valmentaja, Helsingin Luistinklubi ja Taitoluisteluliitto maksaisivat yhteiskunnalle valmentajan toiminnasta aiheutuneet kustannukset. Iltalehden uutisen mukaan valmentaja voi joutua syytteeseen rikoksista. Toistettakoon se tässä, että kyllä, mielenterveysongelman aiheuttaminen henkisellä väkivallalla on rikos, josta voi joutua oikeuteen. Eri asia on, pystyvätkö viranomaiset jakamaan oikeutta.

En tiedä valmentajasta muuta kuin mitä mediassa kerrotaan. Voin vain arvailla miksi hänestä tuli sellainen. Ehkä hänen persoonallisuudessa on sadistiselle käytökselle altistavia tekijöitä, tai hän oppi käyttäytymismallin lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Ehkä häntä itseään valmennettiin samalla tavalla. Joka tapauksessa alalle sopimaton henkilö pääsi luikertelemaan kansainvälisen huipputason valmentajaksi, ylimpään auktoriteettiasemaan, jossa sai vapaasti tehdä mitä halusi. Valmentajan laatimassa adressissa hän vaati asianosaisia vaikenemaan. Hän reagoi syytöksiin kiistämällä kaiken, ja uhriutuu ajojahdin kohteena, mikä sekin kertoo paljon valmentajan persoonallisuudesta.

Vikaa on yhteisössä yhtä paljon kuin valmentajassa. Sairaassa yhteisössä väkivalta normalisoidaan. Valmennettavat on saatu uskomaan, että tällaista se huippu-urheilijaksi pyrkiminen on. Nämä ovat ihan tavallisia valmennusmetodeja, eikä missään, mitä täällä tapahtuu ole mitään väärää tai edes outoa. Yhteisön muut aikuiset hyväksyivät ja vahvistivat toimintaa. Huutoa ja nöyryytystä tapahtui myös muiden valmentajien läsnäollessa. Valmentajan käytös oli kyllä koko yhteisön tiedossa. Silti hänet nostettiin yhteisössä todella korkeaan asemaan, kaiketi kilpailumenestyksen siivittämänä. Miten tällaista hirviötä voi edes varoa, kun kaikki ympärillä palvoivat tätä henkilöä lähes puolijumalana, ainoana, jonka kautta nuori voi kilpaurallaan menestyä.

Tapaus paljastaa taas, kuinka vaikeaa väkivallan uhrin on ensiksi tajuta edes olevansa uhri, ja toiseksi päästä irti väkivallasta. Se on vaikeaa jopa maailmanmestaruustason huippu-urheilijoille. Monet varmasti ihmettelevät, mikseivät nuoret vain lähteneet seurasta. Moni on varmasti sitä mieltä, että jos itse joutuisi samanlaiseen tilanteeseen, hän kyllä lähtisi ja vetäisi lähtiessään valmentajaa turpaan. Jotkut valmennettavista kertovat tajunneensa vasta kilpauran jälkeen, että valmentajan käytöksessä oli jotain väärää. Kilpaurheilukuplassa elävälle nuorelle, jonka koko identiteetti rakentuu kilpaurheilun ympärille, ei ole toista maailmaa, mihin kokemuksiaan voisi verrata. Ei sieltä niin vain lähdetä.

Vallitsevan puhetavan mukaan ketään ei saa syyllistää mistään, mutta minä syyllistän. Missä näiden lasten ja nuorten kuurosokeat vanhemmat olivat? Elivätkö he menestyksen ja mitalisateen sokaisemina lastensa kautta uudelleen omaa nuoruuttaan, tai paikanneet epäonnistunutta urheilu-uraansa lastensa kautta, lasten hyvinvoinnista välittämättä? Miksi he antoivat väkivallan jatkua, kun kotiin tuli itkuinen ja suunniltaan oleva nuori? Ja he antoivat asian vain olla ja unohtua, jotta mitään ikävää ei siitä muka seuraisi. Herätys! Jos nuoren käytös muuttuu, on sen syy selvitettävä. Lapset ja teinit harvoin kertovat oma-aloitteisesti suoraan tapahtumista. Vanhemman on oltava utelias ja sinnikkäästi kyseltävä kuulumisia. Aikanaan, kun luottamus on saavutettu ja tunteet sanoitettu, alkaa vyyhti purkautumaan.

Vanhempien on syytä olla tarkkana lastensa hyvinvoinnista taitoluistelun ja muiden esteettisyyttä korostavien lajien, kuten baletin, tanssin ja voimistelun parissa. Syömishäiriöt ovat yleisiä erityisesti lajeja harrastavilla tytöillä ja naisilla. Ensiaskeleet mielenterveysongelmia kohti otetaan lajia harrastettaessa, mutta sairaus voi alkaa vasta myöhemmällä iällä.

Hyvät vanhemmat, olisiko jo vihdoin aika taistella lastenne hyvinvoinnin puolesta? Voisitte edes opettaa lapsianne tunnistamaan epäasiallisen käytöksen ja kertoa heille, ettei sitä tarvitse sietää, eikä valmentajan likaisia salaisuuksia tarvitse pitää sisällään.

”Urheilujärjestelmässämme kiusaajien ja hyväksikäyttäjien oikeusturva tuntuu olevan tärkeämpi kuin heidän uhreikseen joutuvien lasten ja nuorten. - Kiira Korpi”

Miisa Nuorgamin teoria naisvihasta pelimaailmassa

Hesarissa julkaistiin maksumuurin taakse lukittu artikkeli Miisa Nuorgamista. Hänet tunnetaan elektronisen urheilun juontajana, Diilin kilpailijana ja somepersoonana. Hesari kuvailee Nuorgamia häpeämättömäksi, äänekkääksi, saamelaiseksi vegaanifeministiksi.

Nuorgam joutui vihan kohteeksi kerrottuaan julkisesti naispelaajiin kohdistuvasta törkeästä käytöksestä. Hänellä on teoria pelimaailman ”naisvihan” syistä:

”Monia pelaajamiehiä on saatettu kiusata koulussa. He ovat kenties jääneet ryhmän ulkopuolelle ja katsoneet vierestä, kun suositut pojat ovat pariutuneet suosittujen tyttöjen kanssa. Nämä pojat ovat ehkä paenneet pelimaailmaan ja perustaneet internetiin oman turvapaikkansa. Kun sinne saapuu nainen, he voivat kokea olonsa uhatuiksi, Nuorgam pohtii ja lisää, ettei hän kuitenkaan voi määritellä toisten kokemuksia heidän puolestaan.”

On todellinen yllätys, että etuoikeutettu feministi tunnustaa valtamediassa kiusaamisväkivallan uhriksi joutuneiden poikien syrjäyttämisen pariutumismarkkinoilta.

Teoria vaatii lisää pohtimista. Hesarin jutussa kerrotaan esimerkkejä pelaajanaisiin kohdistuvasta häirinnästä: huorittelua, haukkumista, uhkailua, vähättelyä, alempiarvoisena pitämistä, seksuaalista häirintää ja ulkonäön kommentointia. Tuohan on selvää sovinismia. Mikäli en aivan väärässä ole, sovinismia harrastavat aivan muut pojat ja miehet kuin kiusaamisväkivallan uhriksi joutuneet. Sovinismi on tyypillistä hallitseville tai hallitsevaan asemaan pyrkiville epäkypsille uroksille. Sanoisin, että pelaajanaisia häiritsevät henkilöt ovat kiusaamisväkivallan tekijöitä. Sen näkee jo edellä olevista esimerkeistä. Ne ovat tyypillisiä esimerkkejä kiusaamisväkivallasta.

Toimittaja Ivan Puopolo vaati Ylen Sannikka&Ukkolassa törkeänkin puheen hyväksymistä sananvapauden nimissä. Se johtaa kaltevalle pinnalle, jossa ensin uhrataan poliitikot, ja sitten jo vaaditaan sanallisen kiusaamisväkivallan hyväksymistä sananvapauden nimissä. Yhteiskunnassa vallitsee sopimus hyväksytystä käyttäytymisestä. On olemassa käyttäytymissäännöt, joiden rikkomisesta pitäisi tulla seurauksia. Luonnollinen ja hyvin toimiva yhteisö palauttaa sääntöjen rikkojan takaisin ruotuun, tai rankaisee ja palauttaa ruotuun, mikäli sanoma ei kerralla mene perille. Jos nämä toimet eivät auta, yhteisö karkottaa sääntöjen rikkojan keskuudestaan.

Vaikka pelaajanaisiin kohdistuva häirintä ei täyttäisi rikoksen tunnusmerkkejä, huonon käyttäytymisen tunnusmerkit se täyttää. Jos kirjallinen ulosanti on sisällyksetöntä möykkäämistä, olisi parempi jättää kommentointi muille ja keskittyä pelaamiseen.

Feminismin aiheuttama suuttumus on eri asia. Syrjäytetyt pojat ja miehet, joista todistetusti suurin osa on kiusaamisväkivallan uhreja, ovat saaneet tarpeekseen feministien lietsomasta ja pahiten juuri syrjäytettyihin miehiin osuvasta miesvihasta. Feminismin vastustaminen ei ole naisvihaa, mutta tunteiden kuumetessa nettikirjoittelu menee taitamattomissa käsissä helposti ala-arvoiseksi huuteluksi. Eikä todellakaan voi tulla yllätyksenä, että tunteet kuumenevat, kun äänekäs feministi marssii torvet soiden ja liput liehuen sulkeutuneeseen miesenemmistöiseen pelaajayhteisöön.

* * * * *

Joker on mestariteos. Käykää katsomassa, kuinka mies murtuu.

”The greater danger to society may be if you DON’T go see this movie. Because the story it tells and the issues it raises are so profound, so necessary, that if you look away from the genius of this work of art, you will miss the gift of the mirror it is offering us. Yes, there’s a disturbed clown in that mirror, but he’s not alone — we’re standing right there beside him.”

- Michael Moore

Kuopion kouluhyökkäys – Rääkätty ja syrjitty incel sai tarpeekseen?

Helsingin Sanomat: Kuopion epäiltyä hyökkääjää kiusattiin koulussa vuosia, koulukaverit kertovat HS:lle

Kuopiossa ammattiopiston tiloihin tehdystä hyökkäyksestä epäilty Joel Otto Aukusti Marin kärsi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta, koulukaverit kertovat.

”Varmasti hänestä piirtyy yksinäinen ja vetäytyvä kuva, kun soitatte ihmisille”, kertoo Siilinjärvellä miehen kanssa samat koulut käynyt HS:lle.

- -

Koulukaverin mukaan epäilty ei kuitenkaan itse valinnut vetäytymistä, vaan taustalla on jo varhain alakoulussa alkanut kiusaaminen.

”Käsitykseni on, että hän ei ole ollut omasta tahdostaan yksin, vaan hänet on jätetty ulkopuolelle.”

Kouluväkivalta pitää lopettaa. Poikien ja miesten syrjäyttäminen pitää lopettaa. Viranomaiset tietävät, mistä koulusurmat johtuvat. Juurisyihin puuttumisen sijaan tarjotaan lisää valvontaa.

Turun Sanomien mielipidesivulla kirjoitettiin yhteiskunnan maksavan hintaa koulukiusaamisesta. Kirjoitin jo kuusi vuotta sitten, että hinta ei ole tarpeeksi kova yhteiskunnalle, eikä muutosta kannata odottaa, ennenkuin poliittinen eliitti tuntee pahoinvoinnin hinnan omissa nahoissaan.

Kovemman hinnan syrjäyttämisestä maksavat syrjäytetyt itse. Menetetyt mahdollisuudet, jatkuva tuska, masennus ja lohduton yksinäisyys. Jos Kuopion kouluhyökkäyksestä jotain hyvää etsitään, niin kunnon kansalaisten turvattomuuden tunne lisääntyi. On vain oikeus ja kohtuus, että syrjäytettyjen pahoinvointi koskettaa hyväosaisia, vaikka sitten lisääntyvänä turvattomuuden tunteena.

Syrjäyttämisen hinta ei jäänyt kokonaan incelin maksettavaksi. Monet maksoivat siitä viiltoina ja henkisinä traumoina. Yksi maksoi siitä kovimman mahdollisen hinnan, henkensä. Valitettavasti maksajat olivat poliisia lukuunottamatta mahdollisesti kaikki sivullisia ja myös syyttömiä nuoren miehen alamäkeen. Tietoa uhrien ja tekijän suhteista ei ole, mutta olettaisin asian olevan näin. En voi hyväksyä syyttömiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaikka kosto sinänsä olisi oikeutettu. Poliiseja en pidä syyttöminä sivullisina, koska he ryntäsivät tilanteeseen aseistautuneina ja tehtävänään pysäyttää tekijä tarvittaessa tappavaa voimaa käyttäen.

Kannattaako, ihan oikeasti, kannattaako poikia rääkätä ja syrjiä, halveksia ja sysätä yhteiskunnan ulkopuolelle? Joku joutuu siitä hinnan maksamaan.

Joko ***** riittäis? -tapahtuma Espoon Isossa Omenassa 13.9.2019

Facebook: Joko ***** riittäis? Tapahtuma Ison Omenan palvelutorilla 13.9. klo 14-18.30

”Monipuolisessa tapahtumassa käsitellään kiusaamista eri näkökulmista. Puhujina nähdään Paleface, Jaakko Alasaarela sekä Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkun työntekijöitä. Lisäksi asiantuntijavieraista kootut panelistit pohtivat paneelikeskustelussa, kuinka päästä ”Väkivallasta välittämiseen”. Puheenvuorojen ja paneelin ohessa tapahtuma tarjoaa teeman käsittelyä myös mm. teatterin ja runouden keinoin, kun tarinateatteri Hyvä Kätilö sekä runoilija Tarita Ikonen valtaavat lavan.

Tapahtuma on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

14.00–14.15
Avaussanat

14.15–15.00
Paleface esiintyy

15.00–15.45
Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkku

15.45–16.00
Runoilija Tarita Ikonen lausuu runojaan

16.00–16.30
Jaakko Alasaarela "Toivo"

16.30–17.30
Paneelikeskustelu "Väkivallasta välittämiseen"

17.30–18.15
Tarinateatteri Hyvä Kätilö

18.15–18.30
Loppusanat”

Tapahtuman järjestää Tuu messiin, ONNI Ohjaamoiden psykososiaalisen tuen hanke sekä Espoon mielenterveysyhdistys EMY ry

Yli 99 % haastatelluista NEET-nuorista ja nuorista aikuisista on kouluväkivallan uhreja

Helsingin Sanomat: Tutkimustulos pysäytti: Yli sadasta ilman työtä tai koulupaikkaa olevasta 15–29-vuotiaasta vain yksi ei ollut koulukiusattu:

”Nuorisotyöntekijöiden haastatteluiden avulla saadut tulokset olivat pysäyttäviä. Gretschel kertoo, että yhtä lukuun ottamatta kaikkia oli kiusattu koulussa. Monella oli kokemus, ettei saa tukea kotoa tai mistään muualtakaan.

”Joku koki kohdanneensa ensimmäisen arvostavan yhteisön työpajatoiminnassa 25-vuotiaana. Se herättää kysymyksen siitä, millaisia ne muut yhteisöt ovat olleet”, Gretschel sanoo.”

Helsingin kaupunki kehittää vapaaehtoistoiminnan malleja nuorten tukemiseen. Se on hyvä asia, kuten ovat nuorisotyöntekijöiden tekemät haastattelut. Hyvän idean esittää myös hankkeen kehittämistyöpajoihin osallistunut nuori:

”Siksi hänestä yksi ratkaisu voisikin olla hieman Tinderin tapaan toimiva small talk -sovellus, joka yhdistäisi sijainnin perusteella toisiaan lähellä olevia yksinäisiä.

Yksinäisyys nimittäin on Vuorisen mukaa suurin ongelma nuorten arjessa.

”Nuorten yksinäisyyttä ei monesti oteta niin vakavasti kuin vaikka vanhusten kohdalla. Tunnutaan ajattelevan, että on nuorella kuitenkin jotakin elämää”, Vuorinen sanoo.”

Mietin vaan sitä, onko NEET-nuorten ja aikuisten oikea paikka koulutukseen ja työllistymiseen tähtäävissä toimenpiteissä. Olin parikymppisenä vuosikausia vuoroin työttömänä ja sairauslomalla. Mukaan mahtui muutamia sairauslomaan katkenneita koulutusjaksoja. Opiskeluun ja työhön pakottaminen oli voimakasta, vaikka olin työkyvytön. Siksi työelämä alkoi tuntua rangaistukselta. Minua roikotettiin löysässä hirressä taloudellisesti. Kun toimeentulosta joutuu taistelemaan, ei vähistä voimavaroista riitä muuhun. Ensimmäisen toimenpiteen pitäisi olla talouden ja asumisen turvaaminen. NEET-nuorten ja aikuisten oikea paikka olisi pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä, koska se on nykyvaihtoehdoista ainoa tarpeeksi varma tulonlähde epävarmassa tilanteessa elävälle ihmiselle. Ongelma voitaisiin ratkaista pysyvästi riittävän korkealla perustulolla. Ennen koulutukseen ja työllistymiseen tähtäävien toimien aloittamista pitäisi ratkaista myös terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat, kuten yksinäisyys ja mielenterveyden ongelmat. Työkyvyttömän pakottamisesta oravanpyörään ei seuraa mitään hyvää.

Kouluväkivalta tekee pahaa jälkeä. Syrjäytyminen* on vain harvoin yksilön omaa syytä. En tunne yhtään ihmistä, joka olisi vain päättänyt syrjäytyä. Tunnen kymmeniä ihmisiä, jotka ovat oikeasti vaurioituneita, ja siksi eivät kykene opiskeluun tai työhön, tai edes huolehtimaan itsestään. Silti keskusteluihin osallistuu aina besserwissereitä, jotka syyttävät näitä ihmisiä ongelmistaan. Minua harmittaa, kuinka työn ja opiskelun ulkopuolella elävien ihmisten oletetaan automaattisesti olevan sohvalla makaavia asennevammaisia päihteidenkäyttäjiä, joita viranomaisten pitää piiskata takaisin ruotuun sosiaaliturvaa leikkaamalla. En tunne yhtään sellaista ihmistä. Antisosiaalista elämäntapaa viettävää ja antisosiaalisuuden takia syrjäytyneenä pysyvää roskasakkia on olemassa, sitä en kiellä, mutta Hesarin uutisessa ei ole kyse siitä. Kyse on väkivallan uhreista.

Apu-lehden blogisti Uuninpankkopoika Saku Timonen kohtaa jatkuvasti inttäjiä bloginsa kommenttiosastolla. Timonen kirjoittaa blogissaan:

” -Tärkeintä tietysti on, että työttömän ei tarvitse nostaa persettään kotisohvalta ja kaljaraha juoksee tilille.

Suunnilleen tällaisia kommentteja saan joka ikiseen työttömyyttä, kuntouttavaa työtoimintaa ja aktiivimallia käsittelevään juttuuni. Monella on syvälle iskostunut käsitys työttömistä laiskoina ja juoppoina sohvalla lojujina, jotka ulkona vaanivia työpaikkoja peläten välttelevät kotoa poistumista.

Näiden kommenttien kirjoittajille tekisi hyvää muutaman vuoden työttömyysputki. Käsityksensä he ovat saaneet itsevarman omahyväisyyden lisäksi myös mediasta, joka on jo monta vuotta toitottanut samaa."

Hesarin uutistakin joku kommentoi syvällä kokemuksen rintaäänellä, kuinka vika on syrjäytyneiden asenteissa:

”Mielenkiintoista. Olen nelikymppinen ja ne henkilöt, joita olen tuntenut ja ovat työelämän ja opiskelupaikkojen ulkopuolella, eivät pääsääntöisesti ole olleet koulukiusattuja. Sen sijaan heillä elämänhallinta ja aikaansaaminen tuntuu olevan puolitiessä. En väheksy koulukiusaamisen vaikutusta, mutta oman kokemuksen mukaan syyt ovat löytyneet enemmän asenteesta ja kyvystä mukautua epätäydellisiin tilanteisiin.”

Kommentoija sai äkkiä vasta-argumentit silmilleen:

”Itse kyllä väittäisin että asia on paljon monimutkaisempi ja huomioin että olet maininnut vain kokemuspohjasi. Ihmisiä on moneen eri lähtöön ja näkevät/kokevat elämän eri tavalla. Kun vielä otetaan entistä huomioon enemmän kilpailuhenkisemmäksi tiukentuvaa yhteiskuntaa sekä sosiaalista mediaa, niin paketti on aikalailla kasassa; moni ihminen, etenkin nuoret näkevät asiat huonompina mitä ne oikeasti on.

Se että sanoo vaan "masennus lähtee lenkillä", taikka "mee töihin" ei kauheasti lohduta kun tukiverkostoa ei uskalleta hakea taikka saa. Otetaan vielä huomioon että asutaan Suomessa, missä ollaan aika monista vakavasti asioista hiljaa, koska pelätään tai hävetään.”

ja

”Mitenköhän hyvin Puputintin on perehtynyt näiden ihmisten taustoihin ja lapsuuden- ja elämänkokemuksiin. Noloja ja kipeitä asioita ei yleensä mainosteta tai niistä puhuta.

Eväitä ja mallia elämänhallintaan ja itsetunnon kehittymiseen kootaan kuitenkin jo lapsuudessa ja kaikissa kodeissa ja tilanteissa se ei onnistu. Huonommuudentunteet ruokkivat epäonnistumisia ja johtaa "happamia sanoi kettu pihlajan marjoista" - tyyppiseen välinpitämättömyyteen turvautuminen.”

* Sana ”syrjäytyminen” on kuulemma otettu käyttöön, jotta köyhyydestä ei tarvitsisi puhua. Köyhyyteen tehoaa yksi lääke; raha, mutta syrjäytymisen kanssa voidaan kiertää ja kaartaa vaikka maailman tappiin saakka. Vallitseva puhe- ja ajattelutapa alkaa silti muuttua. Moni on luopunut syrjäytynyt-sanan käytöstä ja alkanut puhua syrjäytetyistä ihmisistä.

* * * * *

Blogi on ollut hiljaa alkuvuonna. Olen taas kärsinyt unettomuudesta ja väsymyksestä. Koetan välttää henkisesti kuormittavien aiheiden käsittelyä. Hermot ovat olleet kireällä eikä niitä tarvitsisi enää yhtään kiristää.

Toinen syy on uuden suunnan hakeminen aktivismilleni. Menossa on jo blogin kymmenes vuosi. Aion jatkaa kirjoittamista katkeraan loppuun saakka, mutta aion tehdä muutakin. Ranskan keltaliiveistä voisi ottaa mallia, vaikka Suomessa ei sellaista joukkovoimaa saa koottua. Kansa lähtee kaduille vain lätkäjoukkueen voittaessa tai jos jaossa on ilmaisia ämpäreitä.

Todellisuuteen perustuvaa KiVa Koulu -kritiikkiä

Iltalehti: IL:n lukijoiden riipaisevat kertomukset koulukiusaamisesta: Henkistä väkivaltaa, vähättelyä, kiristämistä, syrjintää - ”Kiusaaja jäi ilman rangaistusta”

”Iltalehti kysyi lukijoiltaan myös omakohtaisia kokemuksia KiVa Koulu -ohjelmasta. Lähes kaikki vastanneista oli sitä mieltä, että KiVa Koulu ei ole toimiva järjestelmä, eikä se vaikuta mitenkään kiusaamiseen tai sen vähenemiseen.”

MOT: Ylistettyä Kiva koulu -ohjelmaa käytetään jopa vahingollisella tavalla: ”Jättää aikamoisia traumoja kiusatulle”

”Koulukiusaamisen vastainen Kiva koulu -ohjelma on tehoton ja osa kouluista käyttää sitä tavalla, joka voi olla kiusatulle oppilaalle jopa vahingollinen ja lisätä kiusaamista.

Tämä on viesti, joka tulee koulukiusatuilta ja heidän vanhemmiltaan, kertoo kiusaamisen vastaista työtä valtakunnallisesti tekevän neuvontakeskus Valopilkun koordinaattori ja perustajajäsen Tina Holmberg-Kalenius.

Kiusaamisen vastaisen työn ammattilaisen mukaan kiusaamisen uhreilta tuleva palaute Kiva koulusta on pääosin hyvin kriittistä.

– Aikuiset täyttelevät papereita. Kun kiusaamistilannetta jäädään seuraamaan, niin se on passiivista odottamista, jonka aikana kiusaaminen usein yltyy tai alkaa muuttua pinnan alla kyteväksi, Holmberg-Kalenius sanoo.

Hän kertoo koululaisista, joille Kiva koulun nimissä pidetty keskustelu kiusatun tai kiusaajien välillä on ollut jopa traumaattinen kokemus.”

KiVa Koulu saa kovaa kritiikkiä. Sitä eivät esitä ainoastaan kouluväkivallan uhrit perheineen. KiVa Koulua arvostelevat myös lasten ja nuorten kanssa työtään tekevät ammattilaiset. Valopilkun Tina jatkaa MOT:n artikkelissa:

”– Moni kiusaamisen vastaista työtä tekevä yhteistyökumppanimme päivittelee koko Kivaa, emme ole ainoita. Pääsääntöisesti monella kiusaamisen vastaista työtä tekevällä ammattilaisella on kuva, että se ei toimi.”

Tietyt tahot ovat liian kauan esiintyneet alan johtavina asiantuntijoina, jättäen muiden asiantuntijoiden näkemykset varjoon. MOT teki erinomaisen valinnan haastatellessaan pienen neuvontakeskuksen perustajaa. Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkusta on hyvää vauhtia tulossa alansa johtava asiantuntija.

KiVa Koulusta yritettiin tehdä uutta Nokiaa, kansallista ylpeyden aihetta ja vientituotetta. KiVaa pidettiin yleisesti ihmelääkkeenä. Kummallista kyllä, ohjelman kehittäjät eivät korjanneet julkisuudessa leviäviä harhaanjohtavia käsityksiä. Ohjelman kehittäjä Christina Salmivalli kertoo MOT:n artikkelissa:

"– Joskus asiaan suhtaudutaan niin, että miten vieläkin on kiusaamista. Että eikö Kivan pitänyt poistaa se suurin piirtein kokonaan? Alun positiivinen uutisointi loi sen kaltaisia odotuksia. Se ei ole realistista, tavoitteena on saada keskimääräinen taso vähitellen laskemaan."

Salmivallin asettama tavoite on suorastaan kuvottava. Kuinka monta lasta ja nuorta täytyy uhrata sillä aikaa, kun odotellaan keskimääräisen tason laskua? Pitääkö vain hyväksyä, että osa lapsista ja nuorista tuhotaan joka tapauksessa, vaikka keskimääräinen taso laskisi? Kouluväkivalta täytyy kertakaikkiaan lopettaa, nyt ja heti. Se on realistinen tavoite, joka on helppo toteuttaa. Kouluväkivalta loppuu, kun sinä, uhrina tai uhrin läheisenä, päätät niin.

* * * * *

Setlementti Tampereen Kiusatut-hankkeen vertaistukiryhmät 15-29 -vuotiaille pirkanmaalaisille alkavat pian. Lisätietoja voi kysellä Kiusatut-hankkeen työntekijöiltä.

Vaikenemisen kammottava kulttuuri kouluissa

Kouluväkivaltaa pitäisi ensisijaisesti selvittää yhteistyössä koulun kanssa. Avainsana on ”pitäisi”, koska vastassa voi olla kasvatusalan ammattilaisia, joiden kanssa ei pysty yhteistyötä tekemään. Vastassa voi olla vaikenemista, tapahtuneen kieltämistä, uhrin syyttämistä, mitä vain.

Opettaja kirjoittaa Aamulehden kolumnissa:

”Olen aika ajoin lopen kyllästynyt koulumaailmaan. Minua ahdistaa se, että vielä tänäkään päivänä koulu ei kykene avoimesti keskustelemaan ongelmistaan.

Koulu haluaa elää omassa kuplassaan ja suojella rapautuvaa mainettaan, vaikka kuplan sisällä mätäpaiseet kasvavat.

Saan Aamulehden kolumneistani paljon palautetta. Hämmästyttävin palaute tulee opettajilta, jotka närkästyvät, kun avaan koulumaailmaa kertomalla opettajan työn raskaista puolista. En jaksa lakata ihmettelemästä vaikenemisen kammottavaa kulttuuria. Suomalainen koulu on hyvä, mutta se on myös huono. Esimerkiksi oppilaiden törkeä käytös rassaa minua ja monia muita opettajia.”

Miksi totuus satuttaa niin pahasti, että ongelmista pitää vaieta? Opettaja kirjoittaa kolumnin loppuosassa:

”Hän olisi voinut vaieta ja hävetä kauheita kohtaamisiaan oppilaiden kanssa. Hän olisi voinut ajatella, että juuri hänellä ei ole auktoriteettia, että juuri hän ei saa oppilaita kuriin, että juuri hän on surkea opettaja, kun saa niskaansa tuollaista sontaa.”

Opettajien kokema häpeä on varmasti yksi vaikenemisen syistä. Homman pitäisi olla hallussa, pitäisihän opettajalla olla korkeakoulututkinto ja auktoriteetti ammattinsa hallitsemiseen. Epäonnistumisen ja oman heikkoutensa myöntäminen on joillekin liian kova pala nieltäväksi. He mieluummin kuvittelevat, että kaikki on hyvin, ja hyökkäävät sellaisia vastaan, jotka uskaltavat esittää kritiikkiä.

Turvallisuusohjeita tytöille & Tulevaisuuden monikulttuurinen koulu

Tytöt eivät tiedä. Tyttöjen vanhemmat eivät tiedä. Opettajat ja muutkaan lasten ja nuorten kanssa työskentelevät eivät tiedä, tai suvaitsevaisuusideologiansa vuoksi eivät halua tietää. He, jotka tietävät, eivät kerro siitä rasismisyytösten pelossa. Minullekin asia tuli yllätyksenä, kun kuulin silmiinkatsomissäännöstä. Oulussa paljastuneen saalistajaringin tekojen jälkeen asiasta ei voi enää vaieta.

Älä vastaa kontaktiin. Älä katso silmiin. Älä hymyile. Poistu paikalta tai huuda apua. Jos katsot silmiin ja hymyilet, annat suostumuksesi. Vapauteen ja tasa-arvoon tottuneille tytöille asian tajuaminen voi olla vaikeaa. Matkustakaapa kolmannen maailman maahan, menkää kadulle, katsokaa miehiä silmiin ja hymyilkää. Havainnoikaa, mitä tapahtuu. Jotkut ihmiset ja heidän kulttuurinsa eivät muutu, vaikka heidät siirretään länsimaihin. Tytöille on kerrottava totuus, vaikka totuus sattuu. Totuus sattuu kuitenkin vähemmän kuin rikoksen uhriksi joutuminen.

PT-Media: Mitä kertoa lapsille kolmansien maiden miehistä?

”Jokaisen aikuisen vastuu on kertoa lapsilleen, että kaikki kolmansista maista tulleet miehet ovat potentiaalisia ahdistelijoita. Ei siksi, että asiaa tekee mieli yleistää vaan siksi, että kolmansissa maissa arvot ovat niin radikaalisti erilaisia kuin länsimaissa.

Niissä maissa, joista Eurooppaan tullaan ”pakolaisina” naisten ja tyttölasten olot ovat kauhistuttavia. Tyttölapsi on koiraakin alempiarvoinen toimija. Vanhemmat myyvät tyttölapsensa usein jo hyvin nuorena avioliittoon. Koulutus tai työssäkäynti ei tule kysymykseenkään. Naiset säkitetään.

Ero länsimaihin on valtava. Tulija voi päällisin puolin vaikuttaa ”kotoutuneelta” mieheltä, mutta tosiasiassa siellä mielen pohjukassa kannetaan niitä samoja arvoja kuin kotimaassaankin.

Jokaisen vanhemman tulisi opettaa lapsilleen joitakin yksinkertaisia perusasioita:

- Älä ikinä ota kontaktia turvapaikanhakijamiehiin äläkä vastaa heidän yhteydenottoihin. Jos tällainen mies yrittää Facebookin tms kautta kontaktia yksityisviestein tai muulla tavalla niin viesteihin ei pidä vastata millään tavalla. Viestien lähettäjä pitää estää samantien.

- Jos kaupungilla tai yleisellä paikalla tulija yrittää ottaa kontaktia älä vastaa mitenkään tällaisiin keskustelunavauksiin. Älä katso miestä silmiin äläkä hymyile vaan pyri poistumaan paikalta. Jos tilanne menee pelottavaksi voit pyytää apua suomalaisilta miehiltä ja kertoa, että et pääse eroon sotapakolaisesta. Turvapaikanhakijat ovat ovelia saalistajia ja saattavat käyttää esim avunpyyntöä tekosyynä keskustelunavaukseen. Pidä mielessä, että he eivät tarvitse pikkutyttöjen apua.

- Jos sotapakolainen yrittää vaikapa bussissa katsekontaktia älä vastaa katseella. Laita kuulokkeet korville ja ole huomaamatta miestä.

- Jos turvapaikanhakija liimautuu kiinni, kannatta pyytää ulkopuolisten apua. Kolmansista maista tulleille miehille ei kannata nuoren naisen sanoa suoraan, että painuu vittuun. Tämä loukkaa kunniakulttuurista tullutta miestä niin paljon, että hän saattaa pahoinpidellä tytön vaikka julkisella paikalla.

Nuorten tyttöjen on äärimmäisen tärkeää tiedostaa asia. Kolmansista maista tulleet miehet näkevät eurooppalaiset pikkutytöt huorina, koska nämä saavat liikkua vapaasti ja ilman huivia.

Perusasiat ovat siis yksinkertaisia: Älä vastaa turvapaikanhakijoiden yhteydenottoihin äläkä katso heitä silmiin äläkä missään nimessä hymyile heille.”

Suomalaisen peruskoulun tulevaisuuteen kurkistetaan ruotsalaisen esimerkin mukana. Meno tulee olemaan samanlainen Suomen suurimpien kaupunkien maahanmuuttajavaltaisten lähiöiden kouluissa, jollei se ole jo sitä osassa näitä laitoksia. Häiriköintiä tapahtui ja sitä siedettiin myös kouluaikoinani 80- ja 90-luvuilla, aikana ennen monikulttuurisuutta. Aikuiset, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, olivat voimattomia suitsimaan vapaasti kasvaneiden lasten ja nuorten käyttäymistä. Oppilasaineksen muuttuminen haastavammaksi liberaalin opettajakunnan hallitsemissa kouluissa lisää väistämättä häiriökäyttäytymistä.

PT-Media: Millaista on monikulttuurisessa koulussa?

”Heidän siskonsa ovat hunnutettuja nilkoista päälakeen jo ala-asteen ensimmäiseltä luokalta. Kotona opetetaan, että heidät pitää jättää rauhaan. Vaikka vanhemmat eivät suoraan sanoisi, että ruotsalaiset tytöt ovat huoria ja niitä saa kiusata systemaattisesti, lapset kuitenkin ymmärtävät asian niin. Sitä tukevat kaikki vanhemmat samaan ryhmään kuuluvat miehet. He ajattelevat huivittomien ruotsalaisten naisten, olipa tämä pikkutyttö tai mummo, olevan huoria.”

”Muutaman vuoden jälkeen kadotin yksinkertaisesti uskoni koko touhuun. Kukaan ei uskaltanut sanoa tulijanuorukaisille mitään, vielä vähempi viedä asioita eteenpäin. Koko touhu oli täyttä kaaosta, siksi tulijoita sanotaan ”kaaos*”, kaaos*iksi. Koko opetustoimi oli kuin laidun, jossa oli villi sonnilauma. Opettajat yrittivät pitää sonnilaumaa aisoissa olemalla hissukseen ja hiippailemalla näkymättömästi. Mikä tahansa risahdus sai tuon sonnilauman pillastumaan ja sen jälkeen loppupäivä kerättiinkin laumaa kasaan ja yritettiin saada se rauhalliseksi.”

* Poistin halventavat nimitykset. Nimittelystä joutuu poliisin puheille.

Pikkutyttöjen raiskaajia voin huoletta sanoa ihmissaastaksi, mutta rajansa kaikella.

Perimmäinen syy, miksi inhoan halventavia nimityksiä, juontaa juurensa 90-luvun lopulle. Tutustuin monikulttuurisella kesäleirillä maahanmuuttajanuoriin. He olivat suomalaistuneita, lapsuudestaan asti täällä asuneita kiintiöpakolaisia. Kuullessani tietyn haukkumasanan, muistan nuoren tytön kesäleiriltä ja mietin, mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen etunimeään muistuttavaa sanaa käytetään niin halventavalla tavalla.

Runokirja kostofantasioista

Taiteen avulla pääsee joskus ihon alle. Tarita Ikosen runokirja Kylmyyden monologi iskee syvälle tunteisiin.

Kirsin Book Club:

”Kiusaamisen kuvaukset ovat taitavia tuomaan tunteen omalle iholle, koskettamaan lukijaa. Niiden sisältö saa terästettyä voimaa kiusatun kostofantasioista, joissa useimmiten päädytään ampumaan kiusaajat. Ase tai kuolema, ase ja kuolema, ovat viimeiset keinot, kun muut hätähuudot eivät ole auttaneet. Näemmekö me aikuiset ja tunnistammeko, kuinka syvältä kiusaaminen viiltää?

Kylmyyden monologi avaa kiusaamisen vereslihalle, koskettavasti ja havahduttavasti.”

Kirjaa voi kysellä myös kirjastoista. Ainakin Turun kaupunginkirjastosta teos löytyy.

Kostofantasiat ovat kouluväkivallan uhreilla yleisiä. Muistan kuulleeni, että enemmistöllä uhreista olisi näitä ajatuksia. En osaa varmuudella sanoa tarkkoja lukuja, mutta muistaakseni kostofantasioita saattaa olla jopa neljällä viidestä uhrista. Olin mukana muutama vuosi sitten erään järjestön kokoontumisessa, jossa puhuttiin aiheesta. Kouluväkivaltaa kokeneita oli paikalla noin kymmenen. Vain yksi uhreista kertoi, ettei hän ollut koskaan tuntenut kostoajatuksia.

Vallitsevat ajattelu- ja puhetavat ja käsitykset kouluväkivallasta ovat muuttumassa. Osa aiheista, joista minäkin olen räyhännyt täällä blogissa yhdeksän vuoden aikana, ovat valtavirtaistuneet. Ammattilaiset puhuvat jo valkoisesta raivosta ja kostofantasioista. Ammattilaisten ymmärrys kouluväkivaltailmiöstä lisääntyy jatkuvasti. Osallistuin lokakuussa Kiusatut-hankkeen seminaariin Tampereella. Siellä sai hyvän käsityksen kouluväkivallan vastaisen työn nykytilasta. Suunta on oikea. Ilmiö saadaan vielä kitkettyä. Aikaa se toki vaatii.

Seminaarissa esitettiin kysymys kostolla uhkaamisesta. Joku seminaarin osallistujista kysyi esitelmää pitäneeltä poliisilta, että mitä pitäisi tehdä kostolla uhkailevan nuoren kanssa. Käsittääkseni kysyjä tarkoitti nimenomaan uhria, joka purkaa pahaa oloaan suoltamalla raivoisaa kostopuhetta ammattilaisen vastaanotolla. Kysyjä etsi vastausta kysymykseen, että milloin ammattilaisen pitäisi ilmoittaa uhkailuista eteenpäin muille viranomaisille. Poliisi ei osannut antaa selkeää vastausta kysymykseen, enkä yhtään ihmettele sitä.

Oikea vastaus on: Ei milloinkaan. Uhan toteutumisen todennäköisyys on häviävän pieni. Jos on olemassa todellinen ja toteutumassa oleva uhka, on ilmoitettava vain aika ja paikka, jota uhka koskee, ja itse teko on pysäytettävä siellä missä sen on määrä tapahtua. Uhkaajaksi tulkitun uhrin henkilöllisyyttä ei saa paljastaa. Jos sitävastoin uhri ilmiannetaan pelkän pahan olon purkamisen takia, se on uhrille taas yksi todiste siitä, ettei yhteenkään ammattiauttajaan voi luottaa.

Stoppi koulukiusaamiselle -käsikirja ladattavissa ilmaiseksi

Seura-lehdessä on artikkeli niin tutusta aiheesta. Tällä kertaa aihetta lähestytään eri tavalla ja osittain eri äänenpainoilla. Alkaako lässytys pikkuhiljaa loppua?

Seura: Teemu, Niko ja Sami pahoinpitelivät luokkatoveriaan julmasti koko peruskoulun ajan − Selvitimme, minkälaisia aikuisia kiusaajista tuli

Jutussa haastateltu KiVa Koulun kehittänyt Christina Salmivalli käyttää jutussa kahdesti sanaa ”heikompi” kuvaillessaan väkivallan uhreja. Sitä minullekin toitotettiin koko peruskoulun ajan, että olen heikompi kuin muut. Minulla oli vastassa huomattavan ylivoimaiset viholliset, ja minulta oli rangaistuksen uhalla kielletty kaiken väkivallan käyttö, myös itsepuolustus. En minä heikko ollut, vaan puolustuskyvyttömäksi alistettu niin väkivallan tekijöiden kuin koulun aikuisten taholta. Jos heikkoja haetaan, niitä olivat koulun aikuiset, jotka eivät mahtaneet mitään kurittomille kakaroille.

Artikkelissa olevaa linkkiä klikkaamalla pääsee lataamaan ilmaiseksi Stoppi koulukiusaamiselle -käsikirjan. Artikkelin mukaan kirja on ladattavissa ilmaiseksi 31.10.2018 asti. Pikaisen selailun perusteella voisin alustavasti sanoa, että lässytys alkaa loppua.

* * * * *

Blogin ohjesivu on päivitetty. Korjailin ja täydensin vanhoja ohjeita ja kirjoitin tukun uusia. Alunperin ohjeisiin piti lisätä muutama uusi kohta, mutta lopulta käytin korjauksiin kaksi viikkoa. Eikä ohjesivu silti valmis ole. Tulen kehittämään ohjeita niin kauan kuin jaksan ylläpitää tätä blogia.