maanantai 17. elokuuta 2015

”UHKAILLUT KASTUN KOULUA JA SEN HENKILÖKUNTAA”


Yläastehelvettini, Kastun homekoulutalo, suljetaan. Jäljellä on enää tiistaina 18.8.2015 järjestettävät juhlakulkueet uusiin toimitiloihin.

Lähetin toukokuun 28. päivä vaatimuksen juhlallisuuksien peruuttamisesta rehtori Marianne Ulfstedtille. Vaadin myös julkista kirjallista anteeksipyyntöä Kastun koulun vuosien 1990-1992 henkilökunnalta. Silloinen rehtori Maiju Mielonen on jo mädäntynyttä madonruokaa, mutta suurin osa henkilökunnasta on valitettavasti vielä hengissä, osa heistä opettaa vieläkin Kastussa. En saanut vastausta sähköpostilla, joten kävin torstain ja perjantain välisenä yönä 29.5. teippaamassa vaatimukseni koulun oveen.

Vaatimuksella oli odottamattomia seurauksia. Julkaisen viranomaisten nimiä, vaikka asiakirjat on merkitty salassa pidettäviksi. Julkaisen lisää nimiä, kun saan selville kaikki yksityiskohdat. Papereista ei käy ilmi esimerkiksi tietoa siitä, kuka poliiseista määräsi hyökkäyksen.

Perjantaiaamu 29.5.2015. Herään järkytykseen. Ovella on kolme virkapukuista aseistautunutta poliisia, Perälä, Hautala ja Mäkelä. Talon edessä odottaa kaksi poliisin tunnuksilla ja hälytyslaitteilla varustettua mustamaijaa. Avaan oven. Poliisit tunkeutuvat asuntooni ja vaativat minua mukaansa. Minut talutetaan poliisiauton taakse, kännykkäni takavarikoidaan ja minut suljetaan auton putkaan, naapurien katsellessa jännittävää suuroperaatiota muuten niin rauhallisessa naapurustossa.

Minut viedään Turun poliisilaitokselle. Loput tavarani ja päällysvaatteeni takavarikoidaan, ja minulle suoritetaan ruumiintarkastus. Tämä on viimeinen kerta viiteen päivään kun näen omaisuuteni. Poliisi hukkasi tavarani ja väitti, että omaisuuteni on jossain muualla. Lukuisten soittojen ja inttämisen jälkeen tavarat löytyvät poliisin hallusta.

Ruumiintarkastuksen jälkeen minut suljetaan putkaan luultavasti useaksi tunniksi. Minulla ei ole kelloa, joten ajan kuluminen hämärtyy. Olen syvästi järkyttynyt. Muistot vanhoista traumaattisista kokemuksista myllertävät mielessäni.

Minut noudetaan putkasta ja saatetaan kuulusteluhuoneeseen. Huone on sama, jossa minua kuulusteltiin vahvan kannanottoni jälkeen joulukuussa 2009. Huoneessa on kaksi isokokoista poliisimiestä. Kuulustelun suorittaa rikoskonstaapeli Sami Grönfors, toinen poliisi vartioi vieressä. Kuulustelija Grönfors vaatii minua selittämään tekemisiäni. Kuulustelun sävy on kovisteleva ja syyttävä. Hän ilmeisesti odottaa, että murrun auktoriteetin edessä ja tunnustan syyllistyneeni johonkin rikokseen. Tilanne on minulle äärimmäisen ahdistava. On kuin olisin palannut ajassa taaksepäin koulun pihalle, kiusaajien nöyryytettäväksi. Olen poliisin mielivallan kohteena, joten kommunikoin huutamalla. Teen niin, koska tiedän, että alistuminen poliisin mielivallalle kaduttaisi minua myöhemmin, aivan kuten jäi edellinenkin kerta samassa huoneessa kaduttamaan.

Annan vihani näkyä ja kuulua. Rikoskonstaapeli Sami Grönfors syyttää minua tilanteeni pahentamisesta ja väittää, että hän ei ole tehnyt mitään väärää minulle, ja että hän kohtelee minua hyvin. Hän muka haluaa vain rauhallisesti keskustella kanssani. Kuinka tyhmä poliisi voi oikein olla? Kuinka suunnattoman tyhmä voi poliisi oikeasti olla? Aseistettu rynnäkkö kotiini, putkaan heittäminen, kovistelu ja syyttely eivät ole rauhallista keskustelua, eikä hyvää kohtelua. Mutta jos asia todella on niin, voinko minäkin ”keskustella rauhallisesti” poliisin kanssa samoilla keinoilla? Kuulustelija jatkaa jankuttamista. Hän jankuttaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Jatkan kommunikointia huutamalla. Valitettavasti vihanpurkaus jää mekaaniseksi huutamiseksi, vaikka yritän lietsoa itseeni lisää raivon tunnetta. Tönäisen rikoskonstaapeli Sami Grönforsia, jolloin toinen poliisi taltuttaa minut käyttämällä fyysistä väkivaltaa. Grönfors ilkkuu, että en uskalla lyödä poliisia.

Kaikki poliisit ovat ihmissaastaa, mutta rikoskonstaapeli Sami Grönfors on pahinta ihmissaastaa. Grönfors sanoi olleensa itsekin koulukiusattu. Paskat, sanon minä. Mutta jos hän todella on kouluväkivallan uhri, niin hänen rikoksensa toista kouluväkivallan uhria kohtaan on sanoinkuvaamattoman törkeä. Koulukiusattu ei tee tällä tavalla toiselle koulukiusatulle! Siksi toistan vielä: Rikoskonstaapeli Sami Grönfors on pahinta ihmissaastaa. Tuhoeläin. Kysyn poliiseilta, mikseivät he ottaneet minuun yhteyttä soittamalla ja selvittäneet puhumalla mistä on kyse, jos he tosiaan vain halusivat keskustella kanssani. Rikoskonstaapeli Sami Grönfors vastaa tylysti, että se on poliisin toimintatapa. Grönfors jatkaa jankuttamistaan, kunnes hän myöntää olevansa vain ratas koneistossa. Kuulustelu päättyy ja minut saatetaan taas putkaan.

Joudun virumaan putkassa taas luultavasti useita tunteja.

Minut noudetaan putkasta. Psykiatrian päivystykseen ollaan kuulemma lähdössä. Minut viedään ambulanssiin. Mukaan lähtee kaksi poliisia, Sainio ja Heino. Miespoliisi tulee ambulanssiin, naispoliisi seuraa mustamaijalla. Ambulanssissa ensihoitaja kyselee tietoja johonkin kaavakkeeseen. Saavumme Tyksin T-sairaalan yhteispäivystykseen. Poliisit seuraavat minua lähietäisyydellä koko ajan. Paikalla on myös sairaalan vartijoita. Joku kyselee taas tietoja. Lääkäriä odotetaan.

Minut saatetaan lääkärin vastaanotolle. Essi Peltonen, nuori naislääkäri, kyselee, ja minä kerron rauhallisesti oman versioni tapahtumista, poliisit Sainio ja Heino vartioivat vieressä. Pyydän, että omaisilleni soitetaan ja kerrotaan missä olen. Lääkäri lupaa, mutta kuulen myöhemmin, ettei sieltä mitään soitettu. Lääkäri Essi Peltonen tekee tarkkailulähetteen. Pienestäkin lääkärin pääkopan sisällä sikiävästä epäilystä joutuu tarkkailuun. Päätös ei perustu lääketieteeseen, vaan vakiintuneeseen toimintatapaan, jossa epäpätevä taho siirtää vastuun seuraavalle taholle, eikä vaivaudu selvittelemään tapausta enempää. Valitusaika päätökseen on jostain käsittämättömästä syystä vain 14 päivää, joten valitus jää tekemättä. Käy ilmi, että joudun Kupittaan mielisairaalan suljetulle osastolle. Päivystävää psykiatria ei tavoiteta. Minut suljetaan sairaalan putkaan odottamaan. Tämä on jo neljäs putka tällä reissulla. Iltapäivä on pitkällä. Vasta nyt saan ruokaa, kun sitä itse pyydän. En tiedä kuinka kauan joudun olemaan putkassa. Ja lasku tulee postissa kuukauden päästä. En aio sitä maksaa. Olin poliisin huostassa ja poliisi vei minut aiheettomasti päivystykseen. On moraalisesti väärin vaatia minua maksamaan turhasta. Psykiatri tavoitetaan ja ambulanssia odotellaan. Tiukasti vartioituna minut saatetaan ulos ja ambulanssiin. Miespoliisi istuu ambulanssissa vieressäni ja naispoliisi tulee mustamaijalla perässä.

Saavumme Kupittaan psykiatriseen sairaalaan. Poliisit ja ensihoitajat saattavat minut suljetulle osastolle A1. Kerron ensin vähän taustaa:

Osasto on sama paikka, jossa jouduin läpikäymään psykiatriahelvetin vuosina 1994-1995. Silloinen osastonlääkäri, psykiatrian erikoislääkäri Erik Neuvonen, ohitti täysin traumataustani kouluväkivallan uhrina. Hän ei myöskään uskonut, että olin juuri joutunut homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Erik Neuvonen mätkäisi diagnoosiksi paranoidisen skitsofrenian. Hoito ja lääkitys oli sitten sen mukaista. Minusta piti tulla laitospotilas vuosiksi, ehkä vuosikymmeniksi, ehkä loppuelämäksi. Skitsofreniadiagnoosia on verrattu kuolemantuomioon. Diagnoosi oli kova isku 18-vuotiaalle pojalle, vaikka tiesin koko ajan, ettei minulla mitään skitsofreniaa ollut. Ja siksi ei ollut sairaudentuntoakaan, joka taas lääkärien mielestä tarkoitti, että minulla nimenomaan on skitsofrenia!

Keväällä 1994 nuorisopsykiatrisella osastolla tapahtuneen ahdistelun tekijä oli huonetoverini, noin 15-vuotias vakavasti häiriintynyt homopoika. Mutta minulle potentiaalisesta vaarasta ei kerrottu, vaikka meitä molempia hoiti sama terapeutti, erikoissairaanhoitaja Marja Siiki. Olin tämän terapeutin ”terapiassa” neljä vuotta, mikä oli neljä vuotta liikaa. Minua on jäänyt pöyristyttämään tapa, jolla homoseksuaalisen ahdistelun jälkipyykki hoidettiin. Tapaus koetettiin vaieta pois. Sitä vähäteltiin, sitä ei muka tapahtunut, minä ylireagoin. Homopoika jopa tunnusti teon, mutta silti minä olin pahis ja hän oli heikko uhri. Joku nuorisopsykiatrisen osaston hoitajista käänsi asian niin, että syynä tapauksen kärjistymiselle oli se, ettei minun kotona puhuttu tarpeeksi seksistä. Jos siis kotona puhutaan tarpeeksi seksistä, niin ahdistelun tai raiskauksen uhriksi joutumisen pitäisi tuntua imartelevalta huomion saamiselta? Ymmärsinkö oikein? Terapeuttini Marja Siiki valitsi puolensa, hän valitsi homopojan. Siiki puolusteli toistuvasti poikaa. On siis ihme, että jatkoin terapiaa hänen kanssaan vielä kaksi vuotta, kunnes eräs yksityinen psykiatri pelasti minut Erik Neuvoselta, Marja Siikiltä, Kupittaan sairaalalta ja julkiselta psykiatrialta.

Takaisin viime touko-kesäkuun vaihteeseen. Poliisit Sainio ja Heino lähtevät. Oloni rauhoittuu välittömästi. Päivystävä psykiatri Patrik Järvinen ja sairaanhoitaja haastattelevat minua. Tunnelma on asiallinen ja rauhallinen. Psykiatri ymmärtää heti mistä on kyse. Yllätyn, koska odotan raskaan pakkolääkityksen alkamista ja psykoosidiagnoosia. Saan yhteyden omaisiini vasta viideltä iltapäivällä. He ovat järkyttyneitä ja huolissaan minusta. Isäni oli viettänyt koko päivän poliisilaitoksella odottaen tietoa poikansa kohtalosta. Poliisit eivät olleet kertoneet mitään.

Tarkkailun aikana osastonlääkäri Miika Nietola ja ylilääkäri Teija Nummelin haastattelevat minua. Myös he ymmärtävät mistä on kyse. Joudun silti olemaan osastolla tarkkailussa viisi päivää. Laki kuulemma vaatii neljää päivää, eikä tulopäivää lasketa. Kyseessä ei siis ollut psykiatrinen hoitojakso, eikä minua hoidettu millään tavalla, vaan siellä vain tarkkailtiin, olenko psykoosissa tai vaaraksi itselleni tai muille.

Olosuhteisiin nähden on kokemus suljetulla osastolta perustavanlaatuisesti erilainen kuin 90-luvulla. Erityisesti hoitajat ovat mukavia, toisin kuin 90-luvun kollegansa, jotka toteuttivat työssään vanginvartijan roolia. Muutaman potilastoverin kanssa tuli juteltua paljon. He ovat hyviä tyyppejä, joita en olisi muuten tavannut. Mutta mutta mutta. Pakkolaitos on aina pakkolaitos. En ollut ollenkaan varma pääsenkö pois vai joudunko jäämään pakkohoitoon. Lääkärit tarjosivat hoitokontaktia avopuolella, mutta johtuen aiemmista kokemuksistani en voi luottaa julkiseen psykiatriaan, koska yksikin väärä sana tai tunteenilmaisu riittää, että minut suljetaan taas lukkojen taakse. Taisteluretoriikkaa käyttävä radikaali ihmisoikeusaktivisti joutuu helposti väärinymmärretyksi noissa piireissä. Paljon on kahdessa vuosikymmenessä muuttunut, mutta jotain Kupittaan sairaalassa on yhä pielessä.

Olin osastolla vain viisi päivää, mutta turhautuminen alkoi nopeasti. Osasto A1 ei hoida ketään millään tavalla, vaan se on lähinnä säilytyslaitos. Potilaiden keskuudessa yleinen tunnetila on turhautuminen. Katsotaan telkkua, syödään, nukutaan, katsotaan telkkua, syödään, nukutaan. Kaikkeen tarvitaan lupa, kaikkea tarvitsee anella. Turhauttavaa. Jos näytät turhautumisesi, se tulkitaan sairauden oireeksi ja jäät osastolle. Osasto turhauttaa, turhautuminen jatkaa osastollaoloa.

Minulla kävi hyvä tuuri lääkärien kanssa. On kuulemma vieläkin yleistä, että Kupittaan sairaalan lääkärit eivät kuuntele eivätkä usko potilaita. Pakkohoito saattaa jatkua kuukausikaupalla. Potilaat ahdetaan ikivanhan sairaalakäyttöön soveltumattoman rakennuksen ahtaisiin potilashuoneisiin. Huonolla tuurilla joudut samaan huoneeseen psykoottisen ja väkivaltaisen seksuaalirikollisen kanssa. Miten kenenkään psyykkinen vointi voi kohentua tuollaisessa paikassa? Miten voi olla, että korkeasti koulutetut ja älykkäät ihmiset voivat uskoa olevansa niin oikeassa, että tuollainen hoito on mahdollista 2010-luvulla yhdessä maailman sivistyneimmistä maista? Mihin jäi psykiatrian reformi, miksei edes Keroputaan hoitomalli ole käytössä koko maassa?

Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille.

Keskustelin lääkärien kanssa koulukiusaamisesta. Tuntui kuin olisin keskustellut satunnaisten kadunmiesten ja -naisten kanssa. He eivät tienneet aiheesta juuri mitään.

Pääsen osastolta tiistaina 2.6. Teen tietojenluovutuspyynnön, jossa pyydän osastoa lähettämään minulle kaikki minua koskevat paperit. Papereita en saa. EMDR-terapeuttini saa vain lyhyen epikriisin, jonka hän kopioi minulle.




Poliisin ja viranomaisten tarkoituksena oli pelotella minut hiljaiseksi. Vaikene, älä tee tuollaista, tai rynnäköimme taas ja heitämme putkaan! Kurjat eivät viranomaisten varpaille hyppele! Tällaisessa tilanteessa ei saa alistua, vaan pitää toimia täysin päinvastoin. Vääryyksiä vastaan pitää taistella entistä kovemmin.

Kastun koululle ei riittänyt elämäni tuhoaminen, vaan heidän täytyi nöyryyttää minua vielä viimeisen kerran. Kevätjuhla järjestettiin, juhlakulkueet tullaan aivan varmasti järjestämään ja anteeksipyyntöä ei tule. Koskaan. Koulukiusatun pitää vaieta, ei vaatia anteeksipyyntöä, ei edes vähän kunnioitusta. Opettajat vaativat minua antamaan anteeksi kiusaajille, mutta minulla ei ole mitään oikeutta vaatia mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähestyin Kastun koulua sitten peruskouluhelvettiaikojen. Tämä oli myös viimeinen mahdollisuus esittää vaatimuksia. Muuten olisi jäänyt kaduttamaan, sen tiedän varmasti.

Pakkohoitoon joutui väärä henkilö. Minulle kerrottiin, että Kastun koulussa jouduttiin pelon valtaan. Heidän sinne hoitoon olisi pitänyt mennä. He ovat hysteerisiä ja harhaisia, en minä. Tämä aika ja yhteiskunta on sairas. Joukkomurhaepäilyyn riittää koulun ohi käveleminen trenssitakissa. Minä, pieni avuton lapsi, pelkäsin henkeni edestä koulussa. Pidän oikeudenmukaisena, että nyt on heidän ja koko yhteiskunnan vuoro pelätä minua. En ole tekemässä joukkomurhaa, vaan kostan yhteiskunnalle omalla tavallani, nöyryyttämällä ja ravistelemalla yhteiskuntaa kertomalla totuuden. Enkä ole taistelussa yksin.

Asia, jota yhteiskunnan tulee oikeasti pelätä, on syrjäytettyjen vaientaminen. Kun ihmiseltä viedään laillinen keino vaikuttaa omaan elämäänsä, kun syrjäytetyltä vaiennetaan ääni, jää ainoaksi vaikutuskeinoksi väkivalta. Väkivalta on hiljaisten huutoa. Poliisin ja koko yhteiskunnan kannattaa miettiä, miten kouluväkivallan uhreja kohdellaan. Kannattaako provosoida epätoivoisia ihmisiä, joiden viimeinen lanka yhteiskuntaan saattaa katketa vähäisestäkin ärsykkeestä.

Jälkikäteen ajatellen olisi ollut järkevämpää tehdä perinteinen anonyymi koulu-uhkaus tor-verkon kautta. Sillä olisi saavutettu toinen tavoitteista eli peruttu juhlat. Nyt minä jouduin poliisin mielivallan uhriksi. Mutta, kuten olen aiemmin kirjoittanut, en halua tehdä uhkausta, koska koulu-uhkaukset vahingoittavat viattomia sivullisia, eli muita koulukiusattuja.

Kun jotain ikävää tapahtuu, rientävät poliitikot ja ”paremmat ihmiset” kilvan sanoutumaan irti kaikesta väkivallasta. Paheksumalla syvästi väkivaltaa he osoittavat ylemmyytensä ja pesevät kätensä itse aiheuttamastaan sotkusta. Reality check. Koulu-uhkauksia ja koulusurmia on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Mikään paheksunta ei niitä estä. Ne ovat elimellinen osa suomalaista peruskoulua ja suomalaista yhteiskuntaa niin kauan kuin yhteiskunta aiheuttaa pahoinvointia. Tekopyhän tuomitsemisen ja paheksunnan sijasta pitäisi kiinnittää huomio siihen, että sivulliset eivät joudu uhatuksi tai vahingoitetuksi. En piittaa niiden kohtalosta, jotka aiheuttavat pahoinvointia, koska hekään eivät piittaa minun kärsimyksistäni.

Ennenkaikkea, huomion pitäisi olla kouluväkivallan ehkäisyssä. Vaan eivätpä kelvanneet ohjeeni poliisille. He olivat hätäisesti selailleet blogiani ja poimineet joitain yksittäisiä väkivaltaan viittaavia sanoja irrotettuna asiayhteyksistään. Jouduin selittelemään kirjoituksiani myös Kupittaan sairaalassa.

Olen vihannut ja halveksinut poliisia peruskoulun ysiluokalta asti. Vuosi oli 1992. Olin joutunut systemaattisen ja raa'an kouluväkivallan uhriksi jo lähes yhdeksän vuoden ajan, kun koulupoliisi vihdoin viimeisen kevätlukukauden lopussa puuttui tilanteeseen. Kastun koulun silloinen koulupoliisi, jonka nimeä en valitettavasti muista, vain totesi, ettei poliisi voi alaikäisille mitään. Aseistautunut, virkapukuinen, kaksimetrinen lihaskimppu, auktoriteetti, ei voi 14-vuotiaille räkänokille mitään. Kuinka heikko poliisi oikeasti on?

Idiootit väittävät, ettei vika ole poliisissa. Poliisi noudattaa vain lakia ja tekee vain lain vaatimaa työtään. Väärin. Vika on nimenomaan poliisissa. Tiedän tapauksia, joissa poliisi on riistänyt toiminnallaan ihmisten perusoikeudet ja ihmisarvon. Olen seurannut tapausta, jossa koulukiusaajien, poliisin ja koko viranomaiskoneiston uhrina oli kuudesluokkalainen koulukiusattu lapsi. Poliisin ammattiin hakeutuu mielenvikaisia väkivaltaisia yksilöitä. Miten muutenkaan voisi perustella ammatinvalintaa, jossa saa ja pitää käyttää tappavaa voimaa. Poliisit ovat vasaroita, jotka näkevät muut ihmiset nauloina.

Aktivisti Markus Jansson antaa selkeät ohjeet poliisin kanssa toimimiseen:

”Älä ikinä luota poliisiin. Älä ikinä puhu poliisille MITÄÄN. Korostan, alleviivaan ja huomautan, IKINÄ MITÄÄN. Älä ota kantaa edes siihen, oletko syyllinen vaiko et tms. Älä sano mitään. Äläkä missään nimessä allekirjoita ikinä mitään missään olosuhteissa. Varaudu, että sinun ihmisoikeuksiasi loukataan törkeästi ja ymmärrä, että tämä on "maan tapa" Suomessa.”

Aion valittaa poliisin toiminnasta kaikkiin mahdollisiin tahoihin. Tarvitsen apua lakimieheltä ja isäni on sellaisen jo järjestänyt. Poliiseja pitää rangaista.

Olen ollut koko kesän aivan paskana. Kaksi kuukautta vanhoja sähköposteja odottaa vastaamista, en jaksa pitää yhteyttä edes kavereihini, poliisiauton näkeminen kadulla ahdistaa. Saan taas toistuvia päänsisäisiä raivokohtauksia, kun traumat pyrkivät alitajunnasta pinnalle. Kärsin taas unettomuudesta. Poliisin toiminta teki tyhjäksi vuosien terapiatyön. Sain vain lisää traumoja käsiteltäväksi. Jos raskas työni psyykkisen hyvinvoinnin parantamiseksi joutuu aina nollatuksi, niin miksi jatkaisin terapiaa. Turhaa se vain on.

Perheelleni on ollut raskasta seurata kärsimyksiäni. He pelkäävät, että poliisi tönäisee minut henkisen sietokyvyn rajan yli. En tiedä mikä tilanteeni olisi nyt ilman tyty-ydeä. En tiedä, olisiko viimeinen lanka yhteiskuntaan katkennut poliisin hyökkäyksen takia. Osastolta kotiuduttuani tajusin, että olen laiminlyönyt tyty-ydeä. Olen pitänyt taistelua häntä tärkeämpänä. Onneksi voin korjata virheeni. Hän on kuitenkin elämäni tärkein ihminen.

Totuuden tulee näkyä ja kuulua niin rumana kuin se on. Jouduin silti sensuroimaan tätä tekstiä rankasti ennen julkaisua. Jos joudun tämän kirjoituksen tai mielipiteideni takia vaikeuksiin, niin sitten joudun. Se vain todistaa kaiken ylläolevan vielä enemmän todeksi. Olen valmistautunut poliisin rynnäkköön, putkaan joutumiseen ja kunnianloukkaussyytteisiin tämän ja tulevien kirjoitusteni takia. Se osoittaisi kuinka pikkumaisia, itsekkäitä ja julmia ihmisiä tuo sakki on. Minun elämäni sai tuhota poliisikoirankaan haukahtamatta, mutta jos minä vähän näpäytän takaisin, niin pikkuviranomaisten loukattu kunnia palautetaan väkivaltakoneiston avulla.

Odotan, että minut haetaan aamulla 18.8.2015 putkaan, jotta Kastun koulu voi turvallisin mielin järjestää irvokkaat juhlakulkueensa. Sitä ennen rehtori Marianne Ulfstedt marianne.ulfstedt@turku.fi vastaanottaa uudet vaatimukseni:

Kastun juhlakulkueet peruutettava

Arvoisa Kastun koulun rehtori,

Järjestitte minulle pahoja vaikeuksia ja lisää vakavia psyykkisiä traumoja, mutta minua ei vaienneta poliisin rynnäköllä, putkaan heittämisellä, kuulustelulla ja pakkohoidolla mielisairaalassa! Toistan vaatimukseni. Vaadin, että kaikki juhlallisuudet koskien Kastun koulua peruutetaan. En enää vaadi surkeaa anteeksipyyntöä, vaan vaadin täyttä rahallista korvausta ansionmenetyksistäni. Korvaus kerätään yhteisvastuullisesti kaikilta elämäni tuhoamiseen osallistuneilta, myös teiltä, arvoisa rehtori.

Olen Nynny Nyhverö, koulukiusattu, 39-vuotias vaikeista mielenterveysongelmista kärsivä työkyvyttömyyseläkeläinen.