lauantai 31. tammikuuta 2015

Koululiikunta tappaa ilon liikunnasta


Yle: Koulu tappoi monelta liikuntakipinän loppuiäksi: "En pysty ryhmäliikuntaan, alkaa ahdistaa ja itkettää"

Onko liikunta pakkopulla, elämäntapa vai harrastus -keskusteluun vastanneissa on paljon ilokseen liikkuvia tai hyötyliikunnan puolesta puhujia. Suhteessa suuri osuus kertoo kuitenkin, että into liikkumiseen lyötiin lattian rakoon koulussa tamburiinin säestyksellä.

Blogin lukija, kolmekymppinen mies, kertoo:

Kokemuksia koululiikunnasta, eli peruskoulun liikuntatunnit kooste vuosina 1992-2001

Kolme ensimmäistä kouluvuotta oli vielä ihan ok, kun samanikäiset pojat ja tytöt olivat keskenään liikuntatunneilla. Tällöin kiusaaminen ja tasoerot esim. palloilupeleissä ja hiihdossa olivat paljon pienemmät. Ja kiusaaminenkin vielä pysyi paremmin hallinnassa.

Kunnes sitten 3. luokan ja 4. luokan välisenä kesänä joku "neropatti" keksi, että liikuntatuntiryhmäjaot piti laittaa uusiksi 3-6 luokkalaisten keskuudessa. Mikä tarkoitti sitä, että 3-6 luokkalaisten pojat oli samassa liikuntaryhmässä ja samanikäiset tytöt niin ikään omassa ryhmässä.

Se tarkoitti tottakai sitä, että kiusaaminen lisääntyi selvästi liikuntatunneilla. Ja eräs 6. luokan poika hallitsi koko liikuntaryhmää diktaattorin lailla, kun olin 4.luokalla. Hän huusi ja jopa uhkaili väkivallalla, jos joku epäonnistui pallopeleissä. Ja pallopelejä oli melkein aina liikuntatunneilla. Ja jo edellisenä iltana ahdisti, kun tiesi, että huomenna taas joudun samaan liikuntaryhmään hänen kanssaan. Se hieman auttoi asiaa, jos olin eri joukkueessa hänen kanssaan. Joukkuejako tehtiin usein esim. lento- ja koripallopeleihin 1-2 numerojaolla. Kerran yritin vaihtaa paikkaa, kun huomasin, että oon joutumassa pahimman diktaattorin kanssa samaan joukkueeseen, mutta opettaja huomasi sen, virnuili ja sanoi, että mun pitää mennä tän tyypin kanssa samaan joukkueeseen. Sitten tämä tyyppi heti huusi: "et sitte mokaa tänään". Hiihdossa tää 6.lk poika huuteli "pöö", kun ohitti alempiluokkalaisia kierroksella.

Kamalinta oli kuitenkin, kun ala-asteella oli pakko vaihtaa liikuntavaatteet pukuhuoneessa. Yleensä mä ennen tunnin alkua vaihdoin vaatteet vasta ihan viime hetkellä ennen tunnin alkua, kun muut olivat jo menneet liikuntasaliin. Ja tunnin jälkeen mä odottelin niin kauan, että muut lähti pois pukuhuoneesta ja vaihdoin vaatteet vasta silloin. Liikuntatuntien jälkeen oli onneksi ruokailu, josta pieni myöhästyminen ei ollut niin vakava asia kuin tunnilta myöhästyminen. Ensinalkuun mä olin pukuhuoneessa muiden kanssa, mutta sielläkin oli välillä aika rajua kiusaamista. Pahin muisto on se, kun mut jätettiin yksin pukuhuoneeseen, sammutettiin valot ja laitettiin ovi lukkoon, jolloin oli täysin pimeää. Onneksi löysin mututuntumalla etsittynä valokatkaisijan, sain valot päälle ja pääsin lopulta pois, kun lukitun oven sai auki sisäpuolelta.

Ylä-asteella kiusaaminen oli sitä, että pojat antoi ymmärtää, että mulla on täitä tai jotain tappavaa tautia ja siksi mun pitäisi pysyä pois koko pukuhuoneesta ja myös mun vaatteissa ja repussa oli heidän mielestään "tappavaa tautia" ja kaikki sanoivat, että mun repulla ja ulkovaatteilla täytyy olla vähintään 3 metrin etäisyys heihin.

Osa liikuntaryhmän pojista pelasi paikallisessa jääkiekkojoukkueessa ja siksi he oli selvästi monia muita parempia esim. pallopeleissä. Pääasiassa kiusaaminen oli henkistä, mutta ysillä yksi kiusaaja jyräsi mut kerran lattianrakoon, kun pelattiin sählyä. Opettaja ei ollut sitä näkemässä. Kun tehtiin vatsalihasliikkeitä ja mä olin makuulla lattialla, niin joukko poikia tuli viereen ja kysyivät opettajalta, että "saadaanko me sylkäistä ton päälle".

Ysillä koin myös rajuimmanpuoleisen epäsuoran uhkauksen. Oltiin silloin tultu jäähallin liikuntatunneilta takaisin koululle. Mä olin laittamassa reppua ja ulkovaatteita ruokalan aulan narikkaan. Aulassa oli myös saman liikuntaryhmän poikajoukko, joka huomasi pian mut ja alkoivat huudella mitä sattuu. Eräs heistä huusi: "tiedätkö sä, että meidän liikunnanopettajalla on kivääri". Vähän ajan päästä joku toinen heistä huusi: "varo, ettei opettaja ammu sua kiväärillä" ja sen jälkeen naurettiin.

Tanssitunneilla kiusaaminen oli paljolti sitä, että kukaan tyttö ei millään olisi halunnut tanssia mun kanssa, ennenkuin vasta sittenkun opettaja pakotti. Ja mulle aina naurettiin, kun niin kävi. Myös tytöt antoivat ymmärtää, että mä kannan mukanani jotain tappavaa tautia, eikä muhun voi koskea sen takia.

Opettaja oli aikalailla vihjeetön, joskus yritti puhua pojille järkeä, muttei se millään tavalla auttanut.

* * * * *

Ylen juttu ja blogin lukijan kirjoitus tiivistävät myös omia kokemuksiani koululiikunnasta. Liikuntatunneilla komentoa piti joku omalla urheilu-urallaan epäonnistunut, armeijamuistoihinsa jämähtänyt natsi yhdessä suosikkioppilaidensa kanssa. Nämä suosikit olivat tietysti koulukiusaajia. Joukkueisiin minut valittiin viimeisenä, huutoa tuli jos koskin palloon, huutoa tuli jos en koskenut palloon, kilpailua ja menestymistä ihannoitiin ylettömästi, joukkuelajeja korostettiin ja yksilölajeja väheksyttiin, pukuhuoneissa jäyti pelko ja häpeä murrosiän muutoksia läpikäyvästä kehosta, vain muutaman esimerkin mainitakseni. Inhoan yhä kilpaurheilua, erityisesti joukkueurheilua, enkä seuraa urheilukilpailuja telkusta. Edes formula ykköset eivät kiinnosta. Ottaa päähän, kun urheilijoita pidetään sankareina. Mitä sankarillista on kuminpalan jahtaamisessa jäällä kepin kanssa?

Koulu ei onnistunut tappamaan kaikkea iloa liikunnasta. Liikunta, joka on siis täysin eri asia kuin peruskoulussa pakkosyötetty kärsimys, on ollut tärkeä osa elämääni. Harrastin aiemmin hölkkäämistä ja pelasin erästä joukkuepeliä lähes kymmenen vuotta. Tällä hetkellä en varsinaisesti harrasta liikuntaa, vaan kunto pysyy kohtalaisena hyötyliikunnan avulla. Lisäksi, liikunta auttaa masennukseen. Siitä minulla on omakohtaisia kokemuksia.

Täytyy mainita, että kauppaopistossa oli liikunnanopettajana Aira Samulinin kaltainen vanhempi nainen, jonka liikuntatunnit olivat täynnä iloa ja onnistumisia.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kiusaaminen ja paranoia


Kun oma lapsi alkaa puhua kotona siitä, että koulussa kiusataan, on kuin avautuisi ovi outoon maailmaan. Monet perusluottamusta ja hyväuskoisuutta vanhemmilta osakseen saaneet käsitykset ja tahot alkavat näyttäytyä uudessa valossa ja erilaisesta näkökulmasta. Maailmankuva, johon vanhempi on siihen asti uskonut, ei ole enää entisellään ja paluuta entiseen harvoin on. Yrityksistä huolimatta tavanomaisen rationaalinen asennoituminen ei auta, kun kiusatun vanhempi yrittää ymmärtää sitä ilmiötä, jonka uhriksi oma lapsi on joutunut. Kiusaaminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt elävät omalla logiikalla ja ovat monisyisempiä kuin uskoisikaan. Mutta kun se päivä tulee, jolloin vanhempi käsittää kiusaamisilmiön kokonaisuuden kaikkine rönsyilevine johdannaisineen on se hetki valtaisan tuskallinen.

Jotta tämän hetken tuska vain lisääntyisi ja kiusatun taival ei vain helpottuisi, kiusattu ja hänen vanhempansa joutuvat toteamaan, että se, mikä on heille totista totta ja vailla enää epäilyjä, on koululle ainoastaan paranoiaa eli harhaluuloisuutta.

On riipaisevan tuskallista seurata, kuinka oma lapsi kertoo, etteivät koulussa opettajat usko häneen. Toistuvista yrityksistä huolimatta lapsen kertomaa epäillään, häntä manipuloidaan kyseenalaistamaan näkemäänsä, kuulemaansa, fyysisesti tuntemaansa ja henkisesti tuntemaansa. ”Eihän se voi nyt olla niin”, ”ehkä ymmärsit väärin”, ”se oli vahinko eikä tahallaan”, ”mutta kun tämä oppilas on meidän koulun luotto-oppilas”, ”mitä sinä teit ensin?”

Kun kiusatulta ovat sitten koulun aikuiset repineet pois kaiken uskottavuuden, niin että hän itsekin jo epäilee itseään, ja kotona vanhemmat häkeltyneinä ihmettelevät ketä enää uskoa, on kiusatulta viety samalla tärkein ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa; uskottavuuden säilyttäminen on kiusaamisesta puhuttaessa erittäin herkästi haavoittuva seikka ja sen menettäminen asettaa koko keskustelun siitä kyseenalaiseksi. Sekä kiusatun kannalta että aiheen yleisen käsittelyn kannalta on uskottavuuden säilyttäminen aivan ehdotonta.

Paranoidiseksi eli harhaluuloiseksi kerran mielletty ei hevin muutu uskottavaksi. Ainakaan koulun kannassa.

Mutta miten kiusattu ja hänen vanhempansa voivat säilyttää uskottavuutensa ja tulla otetuksi vakavasti? Valitettavasti oma kokemukseni on murskaava: nimenomaan kiusatun uskottavuus on se mihin hampaansa kiusaajat ja valitettavasti moni opettaja ja rehtori iskevät voidakseen nujertaa kiusatun pienimmänsenkin toiveen saada itselleen oikeutta. Mitä paranoidimmaksi kiusattu kyetään esittämään sen varmemmin on kiusatun peli menetetty. Ja kun kiusatun harhaluuloiseksi asettamiseen valjastetaan hiljaisen kollegiaalisen lojaalisuuden nimissä kuraattorit, koulupsykologit ja mahdollisesti kaikki muut tahot, jotka vain koulu saa käyttöönsä (sosiaaliviranomaiset, terveydenhuollonhenkilökunnan yms.) on kiusattu ja hänen vanhemmat niin tiukassa ansassa, että ihme vain voi heidät pelastaa tai…joukkovoima.

Niin, olen vielä vankasti sitä mieltä, että kun kouluväkivallan uhrit löytävät joukkovoimansa ja järjestäytyvät tavalla tai toisella, mutta kuitenkin rivit yhdessä pitäen, on mahdollista tehdä jotain konkreettista. Meidän kiusattujen on verkostoiduttava, yhdistettävä viisautemme ja tietotaitomme ja niin rakennettava epäilyt musertava, uskottava olemassaolomme. Me emme ole kuvitteellisesta vainosta valittavia paranoideja vaan ihmisarvon vakavaa loukkausta kärsineitä ihmisiä, jotka haluavat tunnustusta ja hyvitystä koetulle vääryydelle.

- Kirjoittaja on koulukiusatun äiti ja blogin pitkäaikainen lukija

torstai 22. tammikuuta 2015

Koulu ja ikävystymisen olemus


Kaikki tiet johtavat sylttytehtaalle.

Yle: Ikävystymisen olemus

Ohjelman voi katsoa Yle Areenasta rajoitetun ajan.

Ohjelman sivu IMDb:ssa: Boredom

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Valvonta tai luottamus vai luottamus koska valvotaan?


Poliisi on tuskastunut yksittäisten poliisien syyllistämiseen rekisteritietojen urkintatapauksien kohdalla (HS 8.1.). Näyttäisi siltä, että syyttäjäviraston valvonta on tässä tapauksessa ollut poliisijärjestöjen liiton mielestä kohtuutonta ja että paras tie olisi nykyisen laajan valvonnan sijasta luottamuksen korostaminen. Virheistä ja rikkomuksista kiinnijäämisen riski näyttäisi aiheuttavan sen, että poliisit eivät enää uskalla käyttää rekistereitä.

Koulukiusatun vanhempana olen törmännyt ennenkin viranomaisen tuskastumiseen, kun sen toimia valvotaan. Oikein mantraksi ehti tapauksessani nousta koulun hokema, että kodin on luotettava koulun toimintaan. Huoltajien kääntyminen silloin esimiestahon puoleen koulun virheiden ja rikkomusten selvittämiseksi traumatisoi rehtoria pahemman kerran, kuten tuntuisi käyvän edellä mainitussa uutisessa valvontaan joutuneille poliiseillekin.

Tuntuisi olevan kerrassaan kyseenalaistamaton yleinen käsitys, että koulu kuten poliisi ”on eettisesti vahva ja tehtäviinsä sitoutunut organisaatio.” Siten valvonta, joka voi nostaa esiin rikkomuksia ja virheitä, ei saisi olla kestävä ratkaisu koulunkaan kohdalla luottamuksen rakentamisessa. Päinvastoin, ne kauheat ,ruodussa pysymättömät huoltajat, joiden velvollisuuksiin koulun toiminnan lainmukaisuuden valvontakin osin kuuluu (kts. Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu), eivät saisi kuitenkaan käytännössä udella liikoja koulussa tapahtuvista asioista, kyseenalaistaa opettajien asenteita saatikka sitten esittää eriävä mielipide - vaikka asiallisesti ja rakentavasti - koulun toiminnasta oman lapsensa kohdalla. Kiusaamisen kohdalla koululla tuntuu olevan nollatoleranssi huoltajien kritiikin suhteen.

Ihmisen luontoon kuluu rajallinen kyky valvoa oman toimensa eettistä kestävyyttä ja samalla taipumus vähätellä virheitänsä ja rikkomuksiansa. Ulkopuolinen valvova taho on siksi tarpeellinen. On itsepetosta uskoa siihen, että asia olisi toisin. Koulun toiminnan valvonta on siten paikallaan eli KOULUTARKASTAJAT TAKAISIN!

Tarkastajat, joiden koulutukseen sisällytettäisiin vankka paketti kouluviihtyvyys/koulukiusaamis-väkivalta –tunnistamisosaamista, voisivat nähdä paremmin ”metsän puilta.” Nimittäin on tyypillistä, että koulu usein yrittää rauhoitella huoltajia hokemalla, että jokainen kiusattua kohtaan suoritettu teko on ”yksittäistapaus” eli ”yksittäinen puu.” Näin kiusaamisen ydinolemukseen ja ydinmääritelmään kuuluvat toistuvuus, yhteisöllinen ja rakenteellinen luonne saadaan (tai ainakin yritetään saada) katoamaan.

Tarkoituksenmukainen ja riittävän tehokas valvonta myös kouluun organisaationa koulutarkastajineen ja koulupihojen valvontakameroineen voisi saada kouluväkivallankin kuivumaan todellisiin yksittäistapauksiin.

- Kirjoittaja on koulukiusatun äiti ja blogin pitkäaikainen lukija

* * * * *

Jos kirjoittaminen blogin aiheista kiinnostaa ja haluat kirjoituksesi julkaistavaksi Vastaiskussa, ota yhteyttä sähköpostilla nynny (at) netti (piste) fi.

Koulukiusatun äidin kirjoitus tuli tarpeeseen. Olin jo aikeissa laittaa blogin toistaiseksi tauolle. Hemmetin masennus on taas saanut kuristusotteen. Masennus aiheuttaa totaalisen lamaantumisen. Esimerkiksi sähköpostissa odottaa kuukauden vanhoja viestejä, joihin en ole vielä jaksanut vastata. En suosittele psyykkisten ongelmien hankkimista. Tajusivatko vanhempani minkä karhunpalveluksen tekivät, kun halusivat minulle hyvän koulutuksen ja lähettivät minut kouluun yhä uudestaan, vaikka tiesivät minun joutuvan siellä julman väkivallan ja kidutuksen kohteeksi?

* * * * *

Choose your weapon!