sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Valvonta tai luottamus vai luottamus koska valvotaan?


Poliisi on tuskastunut yksittäisten poliisien syyllistämiseen rekisteritietojen urkintatapauksien kohdalla (HS 8.1.). Näyttäisi siltä, että syyttäjäviraston valvonta on tässä tapauksessa ollut poliisijärjestöjen liiton mielestä kohtuutonta ja että paras tie olisi nykyisen laajan valvonnan sijasta luottamuksen korostaminen. Virheistä ja rikkomuksista kiinnijäämisen riski näyttäisi aiheuttavan sen, että poliisit eivät enää uskalla käyttää rekistereitä.

Koulukiusatun vanhempana olen törmännyt ennenkin viranomaisen tuskastumiseen, kun sen toimia valvotaan. Oikein mantraksi ehti tapauksessani nousta koulun hokema, että kodin on luotettava koulun toimintaan. Huoltajien kääntyminen silloin esimiestahon puoleen koulun virheiden ja rikkomusten selvittämiseksi traumatisoi rehtoria pahemman kerran, kuten tuntuisi käyvän edellä mainitussa uutisessa valvontaan joutuneille poliiseillekin.

Tuntuisi olevan kerrassaan kyseenalaistamaton yleinen käsitys, että koulu kuten poliisi ”on eettisesti vahva ja tehtäviinsä sitoutunut organisaatio.” Siten valvonta, joka voi nostaa esiin rikkomuksia ja virheitä, ei saisi olla kestävä ratkaisu koulunkaan kohdalla luottamuksen rakentamisessa. Päinvastoin, ne kauheat ,ruodussa pysymättömät huoltajat, joiden velvollisuuksiin koulun toiminnan lainmukaisuuden valvontakin osin kuuluu (kts. Nina Lahtisen Oppilaan oikeudet ja vanhempien vastuu), eivät saisi kuitenkaan käytännössä udella liikoja koulussa tapahtuvista asioista, kyseenalaistaa opettajien asenteita saatikka sitten esittää eriävä mielipide - vaikka asiallisesti ja rakentavasti - koulun toiminnasta oman lapsensa kohdalla. Kiusaamisen kohdalla koululla tuntuu olevan nollatoleranssi huoltajien kritiikin suhteen.

Ihmisen luontoon kuluu rajallinen kyky valvoa oman toimensa eettistä kestävyyttä ja samalla taipumus vähätellä virheitänsä ja rikkomuksiansa. Ulkopuolinen valvova taho on siksi tarpeellinen. On itsepetosta uskoa siihen, että asia olisi toisin. Koulun toiminnan valvonta on siten paikallaan eli KOULUTARKASTAJAT TAKAISIN!

Tarkastajat, joiden koulutukseen sisällytettäisiin vankka paketti kouluviihtyvyys/koulukiusaamis-väkivalta –tunnistamisosaamista, voisivat nähdä paremmin ”metsän puilta.” Nimittäin on tyypillistä, että koulu usein yrittää rauhoitella huoltajia hokemalla, että jokainen kiusattua kohtaan suoritettu teko on ”yksittäistapaus” eli ”yksittäinen puu.” Näin kiusaamisen ydinolemukseen ja ydinmääritelmään kuuluvat toistuvuus, yhteisöllinen ja rakenteellinen luonne saadaan (tai ainakin yritetään saada) katoamaan.

Tarkoituksenmukainen ja riittävän tehokas valvonta myös kouluun organisaationa koulutarkastajineen ja koulupihojen valvontakameroineen voisi saada kouluväkivallankin kuivumaan todellisiin yksittäistapauksiin.

- Kirjoittaja on koulukiusatun äiti ja blogin pitkäaikainen lukija

* * * * *

Jos kirjoittaminen blogin aiheista kiinnostaa ja haluat kirjoituksesi julkaistavaksi Vastaiskussa, ota yhteyttä sähköpostilla nynny (at) netti (piste) fi.

Koulukiusatun äidin kirjoitus tuli tarpeeseen. Olin jo aikeissa laittaa blogin toistaiseksi tauolle. Hemmetin masennus on taas saanut kuristusotteen. Masennus aiheuttaa totaalisen lamaantumisen. Esimerkiksi sähköpostissa odottaa kuukauden vanhoja viestejä, joihin en ole vielä jaksanut vastata. En suosittele psyykkisten ongelmien hankkimista. Tajusivatko vanhempani minkä karhunpalveluksen tekivät, kun halusivat minulle hyvän koulutuksen ja lähettivät minut kouluun yhä uudestaan, vaikka tiesivät minun joutuvan siellä julman väkivallan ja kidutuksen kohteeksi?

* * * * *

Choose your weapon!

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vanhempasi siis pakottivat sinut kouluun, vaikka se oli sinulle yhtä HELVETTIÄ...?

Nynny Nyhverö kirjoitti...

Pakottaminen on ehkä väärä sana. Tarkoitan sillä seuraavanlaista: Täytyy sun nyt vaan mennä kouluun, kyllä kaikki järjestyy, ei tarvitse huolehtia, kaikki muuttuu paremmaksi...

Anonyymi kirjoitti...

Mistähän sekin johtuu, että kiusaaminen ns "räjähtää käsiin" viimeistään yläasteella (katson tilannetta kiusatun perspektiivistä)...?

Anonyymi kirjoitti...

Jep, olin itsekin aikoinaan samassa tilanteessa (en ole yli 2 vuoteen istunut koulunpenkillä ENKÄ tule kyllä istumaan tulevaisuudessakaan).

Anonyymi kirjoitti...


Ei ne vanhemmat tajua, elleivät sitten ole itse aikoinaan joutuneet kiusaamisen kohteeksi - ja vielä tärkeämpää - kohdanneet tätä kokemusta itselleen rehellisellä tavalla.

Musta on alkanut tuntua, että ne asiat, joita vanhemmat eivät ole käsitelleet omasta lapsuudestaan, tulevat tavalla tai toisella esille suhteessa omiin lapsiin. Yksi tällainen esimerkki on kyvyttömyys reagoida uskottavalla tavalla, tai ylipäätänsä ottaa todesta lasta, joka kertoo kiusaamisesta.

Omalla kohdalla äidin neuvot, kun kerroin kiusaamisesta, olivat tyypillistä viher-vasemmisto-feministi-paskaa tyyliin: ei saa lyödä takaisin, pitää kertoa opelle, kiusaajia ei pidä vihata jne.

Isä taas nauroi mulle päin naamaa, kun kerroin kiusaamisesta. Tosta on aikaa 20v, ja nyt faija ihmettelee, "että miksi mä mietin koko ajan menneitä". Vaikea olla miettimättä, kun sosiaaliset pelot ovat läsnä elämässä päivittäin. Menneet miettivät minua.

Terapia auttaa näissä jutuissa.

Tsemppiä sulle!

Anonyymi kirjoitti...

Lapsen temperamentista ja luottamuksesta vanhempiin riippuu kuinka paljon pakottamiseen vaaditaan. Jos lapsi on lähtökohtaisesti sopeutuva ja luottaa vanhempiensa arvostelukykyyn jo se että vanhempi sanoo että täytyy mennä on nähdäkseni kevyttä pakottamista, jos vanhempi tiedostaa sen että lapsi ei kapinoisi hänen auktoriteettiaan vastaan lähes missään tilanteessa. muissa tilanteissa ehkä voisi sanoa painostamiseksi? Omassa perheessäni oli hiukan samanlainen tilanne, vanhempani eivät käyttäneet 'täytyy' tai 'on pakko' termejä kuin ääritilanteissa joten kynnys ruveta hanaamaan vastaan varsinkin pienenä oli hirveän korkea.

Tätä onneksi kompensoi jonkin verran se että vanhemmillani oli myös herkkyyttä lukea meitä sen verran että jos 'täytyy' tai 'on pakko' aiheutti epämukavuutta niin taustat kyllä kaivettiin ja niihin reagoitiin meidän etumme mukaisesti. Sisarukseni harrastuksessa alulle päässyt kiusaaminen esimerkiksi saatiin loppumaan ennen kuin se ehti kasvaa keskustelun ja aikuisten puuttumisella ratkeamisen ulottumattomiin, koska valmentajaan otettiin yhteyttä heti kun harrastukseen meneminen alkoi tökkiä ja oli kuitenkin ilmeistä ettei ongelma ollut itse lajissa.

Milloinkohan lasten kanssa toimivat ovat valmiit myöntämään että lapsista/nuorista koostuvat yhteisöt ovat aina hyvin hedelmällistä maata kiusaamisen kasvulle joten jokaiseen vähänkin pilkottavaan versoon pitää suhtautua vakavasti ja repiä se juuriltaan ennen kuin se ehtii kasvaa yhtään isommaksi.

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin "joudun" miettimään menneitä päivittäin vaikka EN haluaisi, sitä se (entisenä) KIUSATTUNA oleminen on...

Nynny Nyhverö kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Ymmärrän nyt paremmin vanhempieni toimintaa ja myös itseäni siitä, miksi annoimme väkivallan jatkua peruskoulun loppuun saakka.

Anonyymi kirjoitti...

"Nynny", minkälainen suhde sinulla on nykyään vanhempiisi...?

Nynny Nyhverö kirjoitti...

Mulla on aina ollut hyvä suhde vanhempiini. He ovat kilttejä ja hyväntahtoisia ihmisiä.

Anonyymi kirjoitti...

Sama täällä.

Anonyymi kirjoitti...

ENTISET HARRASTUKSET JA KOULU antoivat minulle vain rytmihäiriön sekä mielenterveydellisiä ongelmia....EI MITÄÄN MUUTA.

Anonyymi kirjoitti...

13.1.2015 kirjoittamasi vastaus kolahti ainakin minuun. Olen toiminut äitinä juurikin tuolla tavalla. Minulla on kaksi lisäksi kaksi vanhempaa poikaa, joiden kiusaamisesta kuulen vasta nyt, kun nuorin on nyt koulukiusattu. Kiitos blogin pitämisestä, auttaa suuresti.

Nynny Nyhverö kirjoitti...

Luulen että toisella tavalla toimivat vanhemmat ovat harvoja poikkeustapauksia. Suuri enemmistö toimii kuten omat vanhempani, ja syitä siihen avasivat kommentoijat ylempänä tässä ketjussa.

Kiva kuulla että voin olla avuksi. Sellainen motivoi ja auttaa jaksamaan.