Vaatikaa oikeutta! Vaatikaa vahingonkorvauksia! Vaatikaa mahdotonta! Vaatikaa lisää!

Toimitin vaatimukset Turun poliisilaitokselle ja Syyttäjälaitokselle. Lähetän vaatimukset myös kaikille kansanedustajille ja nettipoliiseille, jotta he tietäisivät, että yhteiskunnan kaltoinkohtelema ja laiminlyömä lapsi on tullut takaisin oikeuksiaan vaativana aikuisena.

Yksin en taistelua jatka. Alan etsimään muita henkilöitä ja ryhmiä, jotka ovat tyytymättömiä asioiden nykytilaan ja ovat valmiita yhdessä taistelemaan muutoksen puolesta. Taistelu kouluväkivallan uhrien oikeuksista tulee osaksi suurempaa muutosvaatimusten kokonaisuutta.

Vaikka en usko yhdenkään vaatimuksen menevän läpi, aion jatkaa yhteiskunnan painostamista katkeraan loppuun saakka.

Katsotaan mitä tapahtuu.

VAATIMUKSET

1983 – 1992

Jouduin koko peruskoulun ajan rajun fyysisen, henkisen ja sosiaalisen kouluväkivallan uhriksi. Koulujen henkilökunnan jäsenet vaativat toistuvasti minua kääntämään toisen poskeni, antamaan anteeksi ja olemaan välittämättä väkivallasta. Heidän mukaansa väkivaltaan olisi pitänyt suhtautua huumorilla ja minua väitettiin huumorintajuttomaksi. Koulujen henkilökunnan jäsenet yrittivät puuttua tilanteeseen, mutta tuloksetta. Väkivalta vain koveni. Seitsemännellä luokalla jouduin vaihtamaan koulua, koska koulussa vallitsi viidakon laki eikä henkilökunta pystynyt ollenkaan suojaamaan minua. Väkivalta oli päivittäistä, systemaattista ja todella raakaa. Koulupoliisi puuttui asiaan vasta yhdeksännellä luokalla, mutta ei tehnyt mitään. Poliisi sanoi, että he eivät voi mitään, koska väkivallan tekijät ovat alaikäisiä. Edes anteeksipyyntöä en ole koskaan saanut, en väkivallan tekijöiltä enkä koulujen aikuisilta, jotka antoivat väkivallan tapahtua. Väkivalta aiheutti vaikean traumatisoitumisen.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin rangaistusta poliisille, kouluväkivallan tekijöille, koulujen henkilökunnalle, opetusviranomaisille ja muille vastuullisille viranomaisille.

1992 – 1995

Jouduin nuorisopsykiatriseen mielisairaalaan kesken peruskoulun yhdeksännen luokan kevätlukukautta. Hoito oli täysin ammattitaidotonta ja vahingollista. Olin hoidossa vuosina 1992 – 1994. Jouduin homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Osaston henkilökunta vaikeni seksuaalisesta väkivallasta, syytti minua ylireagoinnista ja puolusteli seksuaalirikollisen tekoa. Järjestin mielenilmauksen osastolla ja sen seurauksena minut lähetettiin pakkohoitoon Kupittaan mielisairaalaan. Olin hoidossa vuosina 1994 – 1995. Minua kohdeltiin sairaalassa todella julmasti. Kouluväkivallan aiheuttama trauma (C-PTSD) ohitettiin kokonaan, minut diagnosoitiin väärin ja minua ”hoidettiin” käsittämättömän julmilla ja vahingollisilla tavoilla. Olin samassa tilanteessa kuin kouluaikoina, mutta kouluväkivallan tekijöiden tilalla väkivaltaa käyttämässä oli sairaalan henkilökunta. Sairaala pahensi kouluväkivallasta aiheutuneita traumoja ja aiheutti vakavia lisätraumoja. Järjestin mielenilmauksen sairaalassa, jonka johdosta minut pidätettiin. Poliisi kohteli minua todella nöyryyttävästi. Minut tuomittiin laittomasta uhkauksesta.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin tuomion kumoamista. Vaadin rangaistusta poliisille, oikeuslaitokselle, sairaaloiden henkilökunnalle, sairaaloista vastanneille viranomaisille ja muille vastuullisille viranomaisille.

2009

Turun käräjäaoikeus antoi tuomionsa jutussa, jossa koulun henkilökuntaa ja opetusviranomaisia syytettiin kouluväkivaltaan puuttumattomuudesta. Koulu oli sama, jossa sukulaiseni lapsen oli määrä aloittaa peruskoulunsa. Järjestin mielenilmauksen opetuspalvelukeskuksella ja oikeustalolla, jonka johdosta minut pidätettiin. Poliisi kohteli minua todella nöyryyttävästi. Tietokoneeni takavarikoitiin ja henkilökohtaisia tiedostoja urkittiin täysin aiheettomasti. Minut tuomittiin törkeästä tuhotyöstä yli neljän kuukauden vankeuteen. En ymmärrä, miksi kouluväkivallan uhri saa muutaman ikkunan rikkomisesta vankeutta, mutta yhdeksän vuoden kouluväkivallasta ja neljän vuoden psykiatrisesta väkivallasta ei seurannut tekijöille ja vastuullisille mitään. Tuomio oli käsittämättömän epäoikeudenmukainen ja ylimitoitettu.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin tuomion kumoamista. Vaadin rangaistusta poliisille, oikeuslaitokselle ja muille vastuullisille viranomaisille.

2015

Lähetin entiselle yläasteelleni vaatimuksen julkisesta anteeksipyynnöstä ja vaadin juhlatilaisuuden perumista. En uhkaillut. En tehnyt mitään rikollista. EN TEHNYT MITÄÄN VÄÄRÄÄ. Seurauksena oli ylimitoitettu poliisioperaatio. Minut haettiin kotoani väkisin usean partion voimin. Operaatio oli huomiota herättävä ja koko naapurusto näki mitä tapahtui. Minut heitettiin putkaan, jossa jouduin virumaan kauan. Kuulustelija oli todella aggressiivinen ja töykeä minua kohtaan. Poliisi kohteli minua todella nöyryyttävästi. Olin syvästi järkyttynyt poliisien minuun kohdistamasta väkivallasta. Se oli minulle kauhukokemus. Minut vietiin poliisisaatossa psykiatriseen arvioon ja jouduin Kupittaan mielisairaalaan tarkkailuun. Jouduin siis samaan paikkaan, jossa minua oli ”hoidettu” käsittämättömän julmilla ja vahingollisilla tavoilla. Kaiken lisäksi poliisi takavarikoi mukanani olleen omaisuuden, hävitti sen ja syytti minua, että olin itse hukannut sen jo kotoani lähdettäessä. Lopulta omaisuus löytyi poliisin hallusta. Poliisioperaatio ja psykiatrinen tarkkailu aiheutti valtavia lisätraumoja. Olin juuri saamassa elämääni raiteilleen vuosien terapiatyön ansiosta. Se kaikki valui hukkaan poliisin mielivaltaisen hyökkäyksen takia. Siitä lähtien elämäni on enimmäkseen mennyt huonompaan suuntaan.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin rangaistusta poliisille, sairaaloiden henkilökunnalle, sairaaloista vastanneille viranomaisille ja muille vastuullisille viranomaisille.

2020

Järjestin rauhanomaisen mielenilmauksen, jonka tarkoituksena oli painostaa yhteiskuntaa maksamaan vahingonkorvauksia kouluväkivallan uhreille. Poliisi teki ylimitoitetun operaation mielenilmauksen lopettamiseksi. Poliisit tulivat paikalle rehvakkaana ryhmänä niinkuin kouluväkivallan tekijät, ja taluttivat minut poliisiautoon niinkuin kouluväkivallan tekijät taluttivat minua syrjemmälle pahoinpideltäväksi. Yksi poliiseita sanoi, että kaikenlaisia hulluja on liikkeellä. Hän tarkoitti sillä minua ja minulla on tallenne siitä. Operaatio oli huomiota herättävä ja kaikki sivulliset näkivät mitä tapahtui. Minulla on oikeus tallentaa kaikki viranomaisten kanssa käymäni kommunikaatio, koska väärinkäytöksiä tapahtuu aina, kun ollaan tekemisissä viranomaisten kanssa. Tallensin mielenilmausta, kunnes poliisit pakottivat minut sammuttamaan videokameran, vaikka minulla olisi ollut oikeus tallentamiseen. Kameran sammuttamiseen pakottaminen esti minua saamasta todisteita viranomaisten väärinkäytöksistä. Olin hyvillä mielin, koska olin uskaltanut järjestää mielenilmauksen. Se oli minulle suuri asia, jota suunnittelin kauan ja jota epäröin viimeisille sekunneille asti. Kuitenkin jouduin ylivoimaisen vihollisen alistamaksi niinkuin kouluissa jouduin kouluväkivallan tekijöiden alistamaksi. Toimin poliisien kanssa niinkuin jouduin toimimaan koulussa, eli alistuin, mielistelin ja koetin vain päästä äkkiä pois äärimmäisen ahdistavasta tilanteesta. Tuollaisessa tilanteessa minut saadaan tunnustamaan ihan mitä tahansa. Tunnustin teon ja hyväksyin rangaistuksen vain, koska traumatisoitunut kouluväkivallan uhri käyttäytyy tuollaisissa tilanteissa niin. Kotiin päästyäni aloin analysoida tapahtunutta. Mielenilmaus epäonnistui. En saanut toivomaani huomiota kouluväkivallan vastaiseen taisteluun. Perun tunnustuksen enkä hyväksy minulle määrättyä täysin epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta rangaistusta. En ymmärrä, miksi kouluväkivallan uhria rangaistaan pienen häiriön aiheuttamisesta, mutta yhdeksän vuoden kouluväkivallasta ja neljän vuoden psykiatrisesta väkivallasta ei seurannut tekijöille ja vastuullisille mitään. Toimitin valitus- ja vaatimuskirjelmän 4.5.2020 Turun poliisilaitokselle. Toimittaessani valituskirjelmää Turun poliisilaitokselle, poliisilaitoksen vartija pakotti minut sammuttamaan videokameran, vaikka minulla olisi ollut oikeus tallentamiseen. Kameran sammuttamiseen pakottaminen esti minua saamasta todisteita viranomaisten väärinkäytöksistä.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin minulle määrätyn rangaistuksen kumoamista. Vaadin rangaistusta poliisille, vartijoille ja muille vastuullisille viranomaisille.

Vaadin, että jokaiselle kouluväkivallan uhrille ja jokaiselle psykiatriassa, lastensuojelussa tai muissa vastaavissa tilanteissa kaltoinkohdelluiksi joutuneille maksetaan rahallisia vahingonkorvauksia aiheutuneen haitan mukaan. Vaadin vahingonkorvausta 1,6 miljoonaa euroa. Se vastaa työkyvyttömyyden takia menettämääni ansiotuloa. Vaadin viranomaisten mielivallan lopettamista. Vaadin minulle määrättyjen aiempien, nykyisten ja tulevien rangaistusten mitätöintiä. Vaadin täyttä koskemattomuutta viranomaisilta ja kaikelta muulta, joka voi jollain tavalla rajoittaa vapauttani. Minun ei kannata vaatia yhtään vähempää, koska poliisit rynnäköivät kotiini vaatiessani vain julkista anteeksipyyntöä ja juhlatilaisuuden perumista.

Poliisi, viranomaiset ja muut vastuulliset ovat rikkoneet virkavelvollisuuttaan antamalla väkivallan tapahtua. En tunne lakeja, joihin perusteluissa pitäisi vedota, mutta lait ovat minulle yhdentekeviä. Minulle koko yhteiskunta lakeineen ja ihmisoikeuksineen on surkea vitsi, joka ei naurata. On lakia tuntevien tehtävä koota perustelut vaatimuksilleni, ja on poliitikojen tehtävä säätää minulle suosiolliset lait, koska laki ei ole koskaan ollut puolellani. Katsoin Wikipediasta, että poliisi on rikkonut ainakin kohtuuttoman pidättämisen ja vangitsemisen kieltoa, suhteellisuusperiaatetta, vähimmän haitan periaatetta, hienotunteisuusperiaatetta, ja todennäköisesti monia muita lakeja ja asetuksia ja kansainvälisiä sopimuksia. Poliisien kouluväkivallan tekijöitä imitoiva rehvakas paikalletulo, pidätyksen tekeminen ja uhrin taluttaminen yleisön edessä poliisiautoon rikkoo ainakin tätä periaatetta: ”pakkokeinoja käytettäessä on vältettävä aiheettoman huomion herättämistä ja toimittava muutenkin hienotunteisesti”. Onko poliisien ihan pakko näytellä kovista, koska he ovat niin heikkoja, etteivät saa antisosiaalisesti käyttäytyviä kouluväkivaltaa tekeviä kakaroitakaan kuriin? Mutta kuten sanoin, lait ovat minulle surkea vitsi eikä minun tarvitse piitata niistä, koska minut on oikeusmurhattu. Minulla on oikeus esittää vaatimuksia. Minulla on oikeus painostaa yhteiskuntaa saadakseni oikeutta. Minulla on oikeus, koska minä olen uhri.

Tämä sai olla viimeinen kerta, kun järjestän rauhanomaisen mielenilmauksen. On näköjään yhdentekevää mitä teen tai olen tekemättä, koska minä joudun aina kärsimään. Poliisin toiminta antaa ymmärtää, että yhdeksän vuoden väkivaltahelvetti peruskoulussa oli poliisin mielestä ok. Poliisilta en ole saanut ikinä apua, mutta kun minä vaadin oikeutta, minua kohdellaan nöyryyttävästi ja rangaistaan väkivallan uhriksi joutumisesta. Saamani kohtelu ja rangaistukset ovat täysin kohtuuttomia, kun niitä verrataan siihen, ettei koko yhdeksän vuoden aikana kouluväkivallan tekijöitä rangaistu minulle tehdystä väkivallasta, vaikka minulle siitä oli seurauksena mielenterveyden menettäminen, työkyvyttömyys ja siitä johtuva 1,6 miljoonan euron ansionmenetys, syrjäytyminen, yksinäisyys, köyhyys ja kaikenkaikkiaan kurja pilalle mennyt elämä vailla tulevaisuutta. Minulla on enää hyvin vähän menetettävää. Poliisilta saamani kohtelu on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Sitä minun on mahdotonta enää sietää. Minä en ymmärrä, ja siksi pyydän teitä kertomaan minulle, miksi minut sai tuhota äärettömän julmalla väkivallalla, mutta minua rangaistaan kovaa jostain ihan mitättömistä jutuista. En ymmärrä, miksi kouluväkivallan tekijöihin, eli väkivaltarikollisiin, käytettiin pehmeitä keinoja tai asiat painettiin villaisella, mutta oikeuksiaan vaativaan väkivallan uhriin käytetään äärimmäisen kovia keinoja. En ymmärrä, miksi rauhanomainen mielenilmaus vaatii kovat otteet ja kovat rangaistukset, mutta puolustuskyvyttömän kiltin ja hyväntahtoisen ihmisen läpikäymä kolmentoista vuoden äärimmäisen vaurioittava väkivaltahelvetti ei kiinnostanut tai liikuttanut ketään. Minun hyvinvointini ei edelleenkään kiinnosta poliisia eikä muita viranomaisia. En edes tunne enää olevani tämän yhteiskunnan jäsen.

Julkisuudessa poliisit puhuvat kauniisti kouluväkivaltaa vastaan. Se on tekopyhää hurskastelua, koska todellisuudessa poliisit jättävät uhrit oman onnensa nojaan, ja kurittavat kouluväkivallan uhreja armottomasti. On itsestään selvää, että poliisin tavoite kovien keinojen käyttämisessä on pelotella tyytymättömiä kansalaisia, jotta nämä eivät uskaltaisi arvostella vallanpitäjiä ja ryhtyä vastarintaan. Itsenäisesti ajattelevat ihmiset ovat uhka vallanpitäjille ja heidän viranomaiskoneistolleen. Vain muutamat rohkeat uskaltavat kertoa poliittisesti epäkorrekteista asioista niinkuin ne ovat, vaikka he joutuvat jatkuvasti poliisin vainoamiksi ja heille jaetaan mielivaltaisia tuomioita oikeudessa. Muut tyytymättömät kansalaiset on peloteltu hiljaisiksi rangaistuksen uhalla, pois kaduilta ja pois netistä. He pelkäävät kertoa mielipiteistään, koska siitäkin on tiedossa kovia ja usein täysin mielivaltaisia seurauksia viranomaisten taholta. Minä uskallan kertoa mielipiteeni. Minua ei voi nujertaa. Poliisien on ymmärrettävä, että kovien keinojen käyttäminen minua vastaan on johtanut siihen, että suhtaudun poliisiin vihamielisesti ja olen tehnyt selväksi myös muille kouluväkivallan uhreille, että poliisi on kouluväkivallan uhrin PAHIN vihollinen. Voin kertoa, että en ole ainoa poliiseja ja koko yhteiskuntaa vihaava kouluväkivallan uhri. Meitä on paljon, ja koulut kautta maan tuottavat meitä koko ajan lisää.

Kovan kohtelun ja rankaisemisen sijasta te poliisit olisitte voineet auttaa minua, mutta ensin te hylkäsitte minut yhdeksän vuoden kouluväkivaltahelvettiin, ja sitten te valitsitte taistella minua vastaan. Tähän mennessä en ole saanut teiltä minkäänlaista apua, vaan te olette aiheuttaneet minulle suunnatonta kärsimystä. Kohtaamiset poliisin kanssa ovat olleet minulle yhtä pahoja kauhukokemuksia kuin kouluväkivallan uhriksi joutuminen. On teidän oma valintanne, jatkatteko te valitsemallanne tiellä.

Kouluväkivallan vastaiseen aktivismiin tutustumisen voitte aloittaa lukemalla blogiani. Suosittelen aloittamaan ohjesivusta ja sen jälkeen siirtymään blogin etusivulle.

kiusatunvastaisku.blogspot.com/p/ohjeita-kiusatulle.html

Nynny Nyhverö

Ihmisoikeusaktivisti

Mitä tekisin 1,6 miljoonalla eurolla? Ostaisinko huvilan Helsingistä ja pihalle samanlaisen Bentleyn kuin maskikaupoilla huijannut pikavippimiljonääri osti? Ehei. Rahoilla pystyisin kokeilemaan erilaisia terapioita ja terapiakäyntejä saisin huomattavasti tiheämmin kuin nykyisin. Vanhuuden varallekin saisi säästettyä, jotta saisin itse valita mihin vanhainkotiin menen sitten kun sen aika tulee. Tietysti rahoittaisin aktivistien toimintaa. Haluaisin todellakin kokea, kuinka yhteiskunta kitisee tuskasta rahojen siirtyessä minun ja tuhansien muiden kouluväkivallan uhrien pankkitileille.

Kouluväkivallan uhriksi joutuminen on uhrin geneettinen erityispiirre?

Viime vuonna Hesari kertoi maksumuurin taakse jääneessä artikkelissa Britanniassa tehdystä tutkimuksesta, jossa löydettiin kouluväkivallan uhriksi joutumiseen altistavia perinnöllisiä piirteitä:

”Tutkijat löysivät viisi perinnöllistä piirrettä, jotka altistavat kiusaamiselle

Toiset lapset joutuvat herkemmin kiusatuiksi kuin toiset. Uusi Britanniassa tehty tutkimus löysi viisi perinnöllistä piirrettä, jotka altistavat sille, että päätyy kiusaajien uhriksi.

Ominaisuudet selvisivät, kun lontoolaisen University Collegen tutkija Jean-Babtiste Pingoult ja hänen kollegansa tarkastelivat kaikkiaan viittätuhatta tyttöä ja poikaa.

Kaikki kuuluivat isoon 1990-luvun alussa syntyneeseen ikäluokkaryhmää, jota on seurattu syntymästä lähtien. Kaikkien perimästä on myös kartoitettu erilaisia alttiuksia.

Juuri näitä monista geeneistä johtuvia alttiuksia tutkijat vertasivat tietoihin siitä, oliko tyttö tai poika joutunut kiusatuksi. Näiltä oli näet kysytty tätä tutkimushaastatteluissa 8-, 10- ja 13-vuotiaina.

Tutkijat ottivat lukuun kaikkiaan 35 psykologista piirrettä, sairautta ja fyysistä ominaisuutta, joista tiedetään niille altistavia geenijoukkoja.

Näitä olivat muun muassa persoonallisuuden piirteet, pituus, painoindeksi, älykkyys, erilaiset mielenterveyshäiriöt, koulumenestys, riskinotto ja yksinäisyys.

Yksitoista perinnöllistä piirrettä ennusti riskiä joutua kiusatuksi. Vahvin yhteys löytyi geenijoukkoihin, jotka altistavat masennukselle, tarkkaavaisuushäiriö adhd:lle, riskinottoon, painoindeksiin ja älykkyyteen.

Geneettinen taipumus suurempaan älykkyyteen suojasi kiusaamisriskiltä. Aiemmistakin tutkimuksista tiedetään, että älykkäällä on keinoja, jotka auttavat välttämään silmätikuksi joutumista.

Tutkijat muistuttavat, että löydetyt perinnölliset alttiudet ennakoivat kiusatuksi tulemista vain tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa. Esimerkiksi taipumus ylipainoon on riski vain sellaisissa yhteiskunnissa, joissa on sitä kohtaan pahansuopia asenteita.

Turun yliopiston psykologian professori Christina Salmivallia brittitutkimuksen tulokset eivät yllätä. Hänkin on työtovereineen juuri saanut valmiiksi suomalaisiin kaksosiin perustuvan tutkimuksen, jossa ryhmä selvitti kiusaamisen ja kiusatuksi tulemisen perinnöllisyyttä.

Heidän vielä julkaisemattomat havaintonsa osoittavat perintötekijöiden ison roolin.

”Tutkimuksessamme näkyy selvästi, että sekä kiusatuksi tuleminen että kiusaaminen ovat vahvassa geneettisessä kontrollissa. Periytyvyys on 60–70 prosentin luokkaa. Se on linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa”, Salmivalli kertoo.

Tuo periytyvyysluku tarkoittaa sitä, että geenit selittävät 60–70 prosenttia suomalaisten koululaisten välisestä vaihtelusta kiusaamisessa ja kiusatuksi joutumisessa.

Brittitutkimuksessa havaitut altistavat perinnölliset piirteet eivät nekään tule yllätyksenä Salmivallille. Uutta on kytkös geeneihin.

”Esimerkiksi masentuneisuus, vetäytyvyys, ujous ja epävarmuus ovat tekijöitä, jotka lisäävät riskiä joutua kiusatuksi. Sehän on kamalaa, että masennukseen taipuvaisella on lisäksi suurempi riski joutua muiden tölvimäksi”, Salmivalli sanoo.

Mitä sitten auttaa tietää, että riski joutua kiusatuksi on osin geneettisistä taipumuksista kiinni?

Brittitutkimuksen tekijöiden mukaan tieto vahvistaa ajatusta, että ihmisillä on jo syntymästään haavoittuvuuksia, joiden vuoksi he voivat joutua kiusatuksi.

Tieto voi heidän mukaansa auttaa kiusaamisen vähentämisessä esimerkiksi purkamalla leimaa, joka liittyy mielenterveyden ongelmiin, ylipainoon tai älyllisiin vaikeuksiin.

Myös Salmivalli uskoo, että ilmiön geneettisten taustojen osoittaminen voi olla hyödyksi.

”Voimme ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät ole samankaltaisia ja olisi väärin vain sanoa kiusatulle, että sinun pitää nyt muuttua toisenlaiseksi”, Salmivalli pohtii.

”Jotkin muutokset ovat vaikeita ja jopa mahdottomia. Sen sijaan että kiusattujen pitäisi vähentää haavoittuvuustekijöitään, ympäristön pitäisi oppia sietämään erilaisuutta.”

Onneksi näin on ilmeisesti jo jonkin verran käynyt kymmenen viime vuoden aikana Suomen kouluissa. Kouluterveyskyselyiden mukaan kiusatuksi joutuneiden osuus on näet jatkuvasti pienentynyt.

Viime kyselyn mukaan vähintään kerran viikossa kiusatuksi tulee seitsemän prosenttia neljäs- ja viidesluokkalaisista ja kuusi prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista.

”Nettikiusaaminen on vielä paljon vähäisempää, vaikka välillä annetaan käsitys, että kiusaamien olisi siirtynyt nettiin. Netissä tehdään enimmäkseen ihan muita asioita”, Salmivalli sanoo.

Brittitutkimuksen julkaisi The Lancet Psychiatry”

Tutkimuksessa ja Salmivallin pyrkimyksessä tutkia aihetta lisää on jotain pahasti vialla. Uhrien henkilökohtaisten ominaisuuksien alleviivaaminen kouluväkivallan yhteydessä ei ole hyvä asia, niinkuin blogin ohjesivulla lukee.

Kysyin erään asiantuntijan näkemystä. Hän sanoi, että tutkimuksen lähtökohta on ongelmallinen ja malli ruokkii käsittämättömän rajuja yleistyksiä väkivallan uhreista. Hän suhtautuu kriittisesti perinnöllisyystekijöiden vaikutuksiin, koska ympäristöllä on tässä asiassa niin suuri vaikutus. Pienikin muutos ympäristössä heittelee arviota periytyvyydestä laidasta toiseen. Asiantuntijan mukaan tutkimuksen lähtökohta ja tavoitteet ilmentävät osaltaan sitä, miten syvälle rakenteellinen väkivalta on pesiytynyt kulttuuriimme. Hän kertoi Hesarin artikkelin toistavan tuttua kaavaa: ”Ensin vahvistetaan urakalla stigmoja ja sitten esitetään hurskas toive niiden vähentämisestä. Toimijat pesevät kätensä.” Asiantuntija pitää psykologian yliedustusta huonona asiana tieteelle. Psykologinen näkökulma ohittaa muut tieteenalat, jotka pystyisivät yhtä hyvin tutkimaan kouluväkivaltaa.

KiVa Koulun kehittäjä Salmivalli on saanut Euroopan tutkimusneuvostolta 2,5 miljoonan euron henkilökohtaisen tutkimusrahoituksen. Salmivallin tarkoitus on mm. tutkia geneettisiä syitä siihen, miksi jotkut ovat alttiita kouluväkivallan uhriksi joutumiselle. Kouluväkivallan uhreista voidaan julkisuudessa sanoa mitä tahansa ja tehdä jopa tutkimuksia uhrien perinnöllisistä ominaisuuksista. Jos joku tutkija alkaisi etsiä naisiin kohdistuvan väkivallan syitä uhrien geeneistä, olisivat feministit kautta maailman barrikadeilla ja tutkijan ura olisi ohi samalla sekunnilla.

Kouluväkivallan syy ei ole uhrin geeneissä. Jos geenejä kuitenkin halutaan tutkia, pitää tutkia väkivallan tekijöiden geenejä. Turun Sanomissa on maksumuurin takana laaja artikkeli Salmivallin saamasta rahoituksesta ja tutkimuksista, joita rahalla aiotaan tehdä. Kyllä siinä jotain hyvääkin on, mutta uhrien patologisointi täytyy lopettaa. On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka tutkijoille vähitellen selviää asioita, joita tiesin kouluväkivallasta jo 15-vuotiaana. Kouluväkivallan vastaisessa taistelussa tieto on valtaa, joten Turun Sanomien juttu on tässä:

”Joka viidennessä tapauksessa puuttuminen ei lopeta koulukiusaamista – professori Salmivalli tutkii nyt, miksi näin on

KiVa koulu -ohjelma on vähentänyt koulukiusaamista keskimäärin puoleen. Silti noin viidesosassa tapauksista, joihin puututaan, kiusaaminen vain jatkuu.

Miksei kiusaajan käytös muutu? Miksi joidenkin oppilaiden piina jatkuu? Turkulaistutkimuksessa riskitekijöitä etsitään jopa geeneistä.

Kiusaamisen vastaisen toimenpideohjelman kehittäjä on Turun yliopiston psykologian professori Christina Salmivalli. Ohjelmaa on Suomessa toteutettu 2009 lähtien, ja se on nykyään käytössä 950 suomalaiskoulussa ja viety 20 muuhun maahan.

KiVan on tutkimuksissa havaittu olevan yksi tehokkaimmin kiusaamista ehkäisevistä ohjelmista.

– Muita kiusaavien oppilaiden osuus on koko aikana KiVa-kouluissa puolittunut, Salmivalli summaa.

Kiusaaminen on vähentynyt kautta 2010-luvun, mutta varmaa ei ole, onko tämä yksin ohjelman ansiota.

Ja koko ajan kentältä on kantautunut vanhempien ja opettajien viestejä, joiden mukaan KiVa-kouluissakin voi olla rankkaa kiusaamista. Salmivallin mielessä vahvistui kysymys: Miksi emme ole tämän tehokkaampia? Millaisia ovat vaikeat tapaukset, joihin interventiot eli puuttumiset eivät vaikuta?

– Olen ironisesti sanonut, että ensin touhuan kymmenen vuotta jotain ja sitten seuraavat viisi vuotta tutkin omaa epäonnistumistani, professori naurahtaa.

Uudet tutkimuskuviot mahdollistaa keväällä myönnetty viisivuotinen 2,5 miljoonan euron tutkimusrahoitus Euroopan tutkimusneuvosto ERC:ltä.Tämä ERC Advanced Grant -rahoitus on Euroopan suurin henkilökohtainen tutkimusrahoitus.

2,5 miljoonasta yli puoli miljoonaa menee dna-tutkimuksen toteuttamiseen ja loppu pääosin tutkijoiden palkkoihin. Rekrytointeja on tulossa.

Dna-tutkimuksessa ideana on selvittää geneettistentekijöiden roolia siinä, miten vastaaottavainen lapsi on kiusaamisen vastaiselle interventiolle.

– Etsimme 30 000 Kiva-koulun kokeiluvaiheeseen osallistunutta. Siitä on yli kymmenen vuotta, eli he ovat nyt aikuisia. Pyrimme keräämään heiltä dna-näytteitä. Katsomme, miten geneettiset tekijät vaikuttavat siihen, että toiset muuttivat käyttäytymistään ja toiset taas eivät.

Yhteistyökumppanina on kanadalaisprofessori Michel Boivin, joka on tutkinut kiusaamisen ja kiusatuksi joutumisen periytyvyyttä. Geenitutkimus on uutta muttei Salmivallin keskeisin kiinnostuksen kohde.

– Ensisijaisesti pitää katsoa, onko kiusaamista havaittu, miten siihen on puututtu ja onko seuranta ollut asianmukaista. Toisaalta ryhmädynamiikka tai koulun ja kodin yhteistyön ongelmat voivat vaikuttaa tapauksen haastavuuteen. Vasta sen jälkeen katse kääntyy yksittäisten koululaisten ominaisuuksiin – vaikkapa tunnekylmiin piirteisiin, jotka voivat selittää, miksi oppilas ei kerta kaikkiaan koe empatiaa tai välitä sanktioista.

Rahoituksella päästään tekemään myös kokeellista tutkimusta. Koehenkilöiksi otetaan 10–11-vuotiaita ja 13–14-vuotiaita, jotka ovat ainakin joskus syyllistyneet kiusaamiseen.

Koeasetelmassa oppilasta kehotetaan kuvittelemaan tilanne, jossa hän olisi kiusannut jotakuta ja sitten hänet kutsutaan opettajan pakeille. Oppilaalle näytetään videoklippejä opettajista, jotka puhuvat neljällä eri tavalla. Tuomitsevasti: Kiusaaminen on tässä koulussa kielletty! Empatiaan vetoavasti: Ajattele, kuinka pahalta kiusatusta tuntuu. Syyttävästi: Olet ilkeä. Voimaannuttavasti: Uskon, että pystyt muuttumaan.

Oppilaasta rekisteröidään videon aikana sydämen sykkeet ja tallennetaan kasvojen mikroilmeet. Häneltä kysytään jälkikäteen, miten todennäköisesti hän muuttaisi käytöstä, jos opettaja sanoisi juuri näin.

– Pystymme systemaattisesti vaihtelemaan opettajaviestejä ja katsomaan, mikä vaikutus sillä on. Tarkoitus on katsoa, miten yksittäisten lasten ja nuorten ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten he kokevat erilaiset lähestymistavat, Salmivalli valottaa.

Tiedetään, että kiusatuksi joutuneet lapset ja nuoret ovat muita yksinäisempiä ja kärsivät muita enemmän masennuksesta, ahdistuksesta ja somaattisista oireista.

Salmivallia askarruttaa erikoinen ilmiö: suomalaisluokissa ja -kouluissa, joissa kiusaamista on vähän tai se on vähentynyt, kiusatut ovat vielä masentuneempia, sosiaalisesti ahdistuneempia ja enemmän muiden ylenkatsomia kuin luokissa, joissa kiusaamista on enemmän. Salmivalli on ollut mukana yhteistyössä, jossa sama havainto tehtiin myös kiinalaiskouluissa. Hän on antanut sille nimen ”terveen ympäristön paradoksi” (healthy context paradox).

On ehkä niin, että kiusattujen ystävystymismahdollisuudet ovat vähissä luokissa, joissa kiusattuja on vain vähän, koska kiusatut ystävystyvät tyypillisesti muiden kiusattujen kanssa. Lisäksi kiusatut ehkä herkästi syyllistävät itsensä sellaisessa ympäristössä, jossa muita ei kiusata. Sosiaalisessa vertailussa he eivät löydä vertaisia, ainoastaan menestyneempiä. Ympäristö, jossa kiusaaminen on vähentynyt, voi vahvistaa ajatusta ansaitusta kiusaamisesta.

Vastauksia voi antaa hankkeen iso seurantatutkimus, johon ryhdytään etsimään yhteistyökouluja ja tosielämän kiusaamistapauksia.

– Seuraamme kahden vuoden ajan kokonaisia kouluja ja keräämme kaikista tietyn ikäisistä oppilaista perustiedot ja ne kaikki tapaukset, jotka päätyvät kiusaamisen takia selvittelyyn. Voidaan katsoa, loppuiko kiusaaminen vai ei.

Oletus on, että kahden vuoden aikana haaviin kertyy noin 400 kiusaamistapausta, joista arviolta 20–25 prosentissa kiusaaminen ei lopu.

Miten tehokkaina kiusatut ja kiusaajat itse pitävät kiusaamiseen puuttumista? Sitä päästään tarkastelemaan valmiista aineistosta. KiVa-hankkeelle on nimittäin hallussaan yli kymmeneltä vuodelta yli kaksi miljoonaa peruskoululaisen vastausta, joita ei ole vielä analysoitu. Vastauksiin pystytään yhdistämään koko joukko oppilaiden taustamuuttujia.

Sekin selvitetään, mitä opettajat ovat tarkoittaneet, kun he ovat todenneet kiusaamistapauksen vaikeaksi. Aineistona on parin sadan opettajan kirjoittamat kuvaukset, joita koottiin viime vuonna opettajien koulutuksessa.

Edessä on siis viisi erillistä osaprojektia – käytännössä työtä, työtä ja työtä.

Salmivalli iloitsee, että ERC-rahoitus mahdollistaa tällaisia isoja avauksia.

Tavoite on kirkas: jatkaa kiusaamisen ehkäisyä, mutta tarjota erityistä apua niille kiusaamisen uhreille, jotka eivät hyödy nykyisistä interventioista ja kiusaamisen harvinaistumisesta.”

Terveen ympäristön paradoksi? Ovatko tutkijat menettäneet lopullisesti järkensä? Terveessä ympäristössä ei tapahdu väkivaltaa. Terveessä ympäristössä ei tuoteta masentuneempia, sosiaalisesti ahdistuneempia ja enemmän muiden ylenkatsomia yksilöitä.

Molemmista lehtiartikkeleista piirtyy kuva lasten maailmasta, jossa väkivalta ratkaisee. Häikäilemättömimmät lapset hyväksikäyttävät armottomasti niin muita lapsia kuin aikuisten hyväntahtoista hölmöyttä omien päämääriensä saavuttamiseen. Hyvät vanhemmat, tuollaiseen ympäristöön te lähetätte lapsenne.