tiistai 23. toukokuuta 2017

Ensimmäinen Kupittaa-tuomio: Kansan oikeustaju taas koetuksella


Turun Sanomat: G1-osaston hoitajalle sakot potilaan pahoinpitelystä

"Rangaistukseksi oikeus määräsi hoitajalle 40 päiväsakkoa, josta tuomitulle tulee maksettavaa 560 euroa.

- -

Varsinais-Suomen käräjäoikeus hylkäsi kaikki uhrin omaisten ajamat syytteet näyttämättöminä."

Kupittaan sairaalan johto ja kaupungin virkahenkilöt eivät edes saaneet syytettä tapahtumiin liittyen.

Nyt on kansan oikeustaju taas koetuksella. Uutiseen tulleet kommentit kertovat selvästi, mitä mieltä kansan syvät rivit ovat. Ainoat vastaväitteet ovat tulleet henkilöiltä, joiden voin päätellä olevan osa mätää järjestelmää.

Mätä oikeuslaitos suojelee mädän järjestelmän suojissa toimivia tyranneja. Mun puolesta järjestelmän edustajat sairaanhoitajista aina ylimpään poliittiseen eliittiin ovat vapaata riistaa. Näille tyranneille täytyy kertoa, missä kurjuudessa me järjestelmän uhrit elämme, mitä me todella ajattelemme, ja mitä me vaadimme. Kaikki yhteydenotot on syytä tehdä nimettömästi Tor-verkon kautta, mieluiten Tailsia käyttäen.

Kun joulukuussa 2009 rikoin protestiksi samaisen oikeustalon ikkunoita, minut tuomittiin yli neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Kertokaa minulle, koska minä en vieläkään ymmärrä, miksi muutaman ikkunan rikkominen on vakavampaa kuin täysin – siis TÄYSIN – puolustuskyvyttömän vanhuksen pahoinpitely, varsinkin kun väkivallan tekijänä on terveydenhoidon ammattilainen kaupungin hallinnoimassa sairaalassa.

Minua harmittaa suunnattomasti, että huomio kiinnitetään vain yhden osaston muutamaan tapaukseen. Tuntuu, ettei yhteiskunnassa vieläkään uskota, että hirveyksiä on tapahtunut ja tapahtuu yhä lukemattomille ihmisille. Tuntuu, ettei yhteiskunnassa kaikesta todistusaineistosta huolimatta uskota, mitä hirveyksiä minä jouduin Kupittaalla kokemaan, ja kuinka pahaan kuntoon minut murjottiin. Jopa jotkut mielenterveyskuntoutujat ovat patistaneet minua opiskelemaan ja töihin, koska eivät ole uskoneet, että olen työkyvytön! Minulle on selvää, että suurin osa kansalaisista sulkee uhriksi joutumisen mahdollisuudet pois mielestään, ja elää kuin kaikki olisi hyvin ja mitään pahaa ei heille ja heidän läheisilleen tulisi ikinä tapahtumaan.

G1-osaston esiintulleet tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. Aiemmin uutisoitiin, että väärinkäytöksiä oli havaittu kaikilla Kupittaan sairaalan suljetuilla osastoilla, mutta siihen se sitten jäi. Sama koskee takuuvarmasti kaikkia Suomen psykiatrisia osastoja. Eikä vain psykiatrisia, vaan kaikkia laitoksia ja koko elämän kirjoa, alkaen pienten lasten huostaanotoista vanhusten saattohoitoihin asti.

Tämän oikeusjutun uhri ei päässyt turvaan, vaikka pääsi pois Kupittaalta. Turun Sanomat: Hoidolta pelastettu – muistisairas sai Kupittaalla hengenvaaralliset vammat:

"G1-tapahtumien jälkeen Räihä asui runsaan vuoden Kurjenmäkikodissa, joka on Turun kaupungin pitkäaikaishoitopaikka vanhuksille.

Kun Räihän tila romahti yllättäen viime maaliskuussa, Turussa asuva siskontytär Aronen ehti paikalle ensimmäisenä.

– Kukaan ei ollut kutsunut lääkäriä tutkimaan häntä. Kun vaadin ambulanssia, hoitajat katsoivat minua kuin tyhmää ja vastasivat, ettei täältä soitella enää mihinkään, Aronen kertoo.

Sukulaisten painostuksesta Räihä pääsi kuitenkin Tyksiin. Ilman hoitoa hän olisi kuollut tukehtuen Kurjenmäkikodissa. Tyksissä hän toipui parissa päivässä ja rupatteli iloisesti jäätelöä syöden.

Järkyttävintä Östmanista ja Arosesta on, että kaikelle tapahtuneelle vaikuttaa olevan hiljainen hyväksyntä.

– Kuinka moni vanhus Suomessa on kuollut näin kenenkään ihmettelemättä? Jotkut hoitajat vain päättävät, että 72-vuotiaan muistisairaan on aika "mennä taivaan kotiin", Aronen puuskahtaa.

– Jos hoitokulttuuri paikkakunnalla on tämä, systeemi vain hotkaisee hoitajat, lääkärit, päättävät virkamiehet ja kaikki, ja he alkavat pitää tätä normaalina, Aronen sanoo.

Jos sinulla ei ole omaisia, et ole mitään. Sinut työnnetään syrjään odottamaan infektiota ja kuolemaa, joka raivaa sänkypaikan seuraavalle, Östman toteaa."

On pelottavaa ajatella, mikä tulevaisuus minua ja avopuolisoani odottaa. Meillä ei tule olemaan omaisia, jotka huolehtisivat meistä kun vanhenemme ja joudumme ehkä johonkin laitokseen. Nyt, kun vielä pystyn, on aika taistella. Havaintojeni mukaan mielenterveyskuntoutujien joukosta ei löydy monia taisteluhaluisia, saati taistelukykyisiä. Suurin osa, minä mukaanlukien, on niin lamautuneita, että hädin tuskin jaksavat edes omaa arkielämäänsä pyörittää. Mielenterveysyhdistyksetkin tuntuvat välittävän vain jutustelun, puuhastelun ja ruokailun järjestämisestä jäsenilleen. Mielenterveysyhdistysten tehtäviin kuuluu edunvalvonta, joten miksi ihmeessä joku yksittäinen lehtitoimittaja tekee yhdistyksille kuuluvan työn.

Minun piti mennä kivittämään oikeustalon ikkunat, mutta tämän blogitekstin kirjoittaminen ja julkaisu kanavoi tällä hetkellä kytevää raivoa. Vaikka olen kyynistynyt, haluaisin silti uskoa, että inhimillisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi on jokin muu ratkaisu kuin poliittisen ja virkahenkilöeliitin harventaminen hirvikiväärillä.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Kastun koulusta jäljellä kasa betonimurskaa + Kivapuhe-extra

Ennen: Idyllinen koulumiljöö ja iloisia lapsia telmimässä koripallopelin tuoksinassa. Minulle tuo maisema piti sisällään jotain ihan muuta. Kuvan lapset eivät liity mihinkään millään tavalla.
Jälkeen: Kastun koulu sellaisena kuin minä sen haluan. Kuva on otettu vähän kauempaa ja melkein samaan suuntaan kuin ylempi kuva.








Kostounelmieni ykköskohde, Kastun koulu, on hävitetty kasaksi betonimurskaa. Väkivaltahelvetin poistuminen maisemasta lievittää vähän ahdistustani, mutta vain vähän, koska minä en saanut tuhota koulua. Kastun koulusta aiheutuneet traumat eivät häviä koulurakennuksen häviämisen myötä. Minulla on vielä kana kynittävänä useiden ihmissaastojen kanssa.

Kaivinkoneelle riittäisi töitä. Muut koulurakennukset ja Kupittaan sairaala ovat yhä pystyssä. Samalla voisi pistää matalaksi kaikki muutkin virastotalot, joissa minua on kyykytetty.

* * * * *

Kivapuhe-extra

Syksy ja talvi ovat olleet raskaita. Masennus ja uupumus ovat oireilleet enemmän kuin normaalisti. Hermoja raastanut unettomuus sentään hellitti, joten parempaan päin mennään ainakin toistaiseksi. Toisaalta optimismi on turhaa. Kuntoni saattaa romahtaa milloin tahansa.

Kävin Turun poliisilaitoksella asioita hoitamassa. Toissakesäisen hässäkän jälkeen pyysin isääni ja tämän lakimiestä tekemään valituksen poliisin toiminnasta. Kysyin poliisilta, missä vaiheessa valituksen käsittely on, mutta kävi ilmi, ettei koko valitusta oltu edes tehty. Siinä samalla tuli ”vähän” avauduttua poliisimiehelle. Syytin, haukuin, vannoin kostoa, uhkailin käyttäväni omankädenoikeutta. Hyvät toverit, kerron tämän rehellisesti. Avautuminen tuntui hyvältä. Todella, todella, aivan uskomattoman hyvältä!

Toissakesäisen hässäkän jälkeen olen saanut voimakkaita ahdistuskohtauksia nähdessäni kaupungilla poliisiautoja ja poliiseja. En ole voinut katsoa poliiseista kertovia tv-sarjoja ollenkaan. Varsinkin Nelosen Poliisit-sarjan katsominen ajoi minut raivon valtaan. Vaan ei enää tuon ”vähäisen” avautumisen jälkeen. Nyt näen poliisit sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Väkivallan uhreista piittaamattomina ja kyvyttöminä suojelemaan muita kuin hyvinvoivaa kansanosaa. Anarkotyrannian voimankäyttäjinä. Aggressiivisina ja päällekäyvinä, mutta heikkoina maalitauluina. Eikä minulla ole mitään syytä pelätä niitä.

Kuntavaalit lähestyvät ja kiukkuni politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan nousee. Katukuvassa alkaa taas näkyä valehtelijoita, takinkääntäjiä ja pettureita tarjoilemassa kahvia ja unelmahöttöä. Kokoomuksen viha meikälaisiä kohtaan tunnetaan ja Keskusta pettää aina, mutta hallituspuolue Perussuomalaisten petos on ollut infernaalinen. He ovat rikkoneet lähes kaikki vaalilupauksensa. Puolueen arvot ja teot ovat täydellisesti ristiriidassa. Sairaita, köyhiä, työttömiä, yhteiskunnan osattomia, on uhkailtu massiivisilla leikkauksilla ja kurituksella, ja rajuja toimia osattomia vastaan on myös tehty ja tullaan vielä tekemään. Samaan aikaan maahanmuuttokriittisyydellä ratsastava hallituspuolueemme on sallinut ennennäkemättömän nuorten miesten väestönsiirron vihamielisistä kulttuureista Suomeen. Kommunistinen Kiina onnistui vääristämään pariutumismarkkinat vuosikymmeniä kestäneellä yhden lapsen politiikallaan, mutta ottaen huomioon jo mahdottomaksi käyneen ätmien pariutumistilanteen, Persuhallitus teki sen hetkessä. Kulttuurimarxismilla aivopestyt Z-sukupolven ätmit kiittävät teitä vielä jonain kauniina päivänä, kivapuheella tottakai!

Politiikka on rikki, koska te, arvoisat Perussuomalaiset, jatkatte sen rikkomista ihan itse. Annan ääneni kuulua, kun kohtaan kaupungilla valehtelijoita, takinkääntäjiä ja pettureita.

Kivapuheesta lisää Sanden blogissa:

”Vihapuhe on vihan ilmaus. Se on katkeruuden, toivottomuuden, täydellisen pettymyksen, pelon ja epätoivon synnyttämää. Eivät ihmiset yhtenä satunnaisena päivänä heränneet ja sanoneet toisilleen; Eiköhän ruveta vihapuhumaan, vai mitä?”

”Viha on vaarallinen asia. Vihapuhe ei lopu ilman, että sitä synnyttävä viha kielletään. Voiko tunteen kieltää? Siitä on nyt kyse. Jos sanot katkeralle, vihaiselle ihmiselle, ettei hän saa enää tuoda julki tuota vihan tunnettaan, kiellät häneltä tunteen. Mitä luulet sen saavan aikaan? Ryhtyykö tämä vihainen ihminen tanssahtelemaan kaduilla, kirmailemaan niityillä kukkaseppele päässään, vain siksi, että sinä kiellät häntä olemasta vihainen? Vai suuttuuko hän lisää?”

”Maassamme on satoja tuhansia ihmisiä, joilla ei ole mitään toivoa paremmasta huomisesta. Suomessa on satoja tuhansia ihmisiä, jotka eivät enää usko yhteiskuntaan. Sadat tuhannet ihmiset eivät usko poliitikkoihin, koska nämä ovat valehdelleet heille uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Päin naamaa. Ja valehtelu jatkuu, uutislähetyksestä keskusteluohjelmaan, ja sieltä ajankohtaisohjelmaan ja myöhäisuutisiin.”

Enpä tiedä voiko tuntojani tuon paremmin enää kiteyttää ja pukea sanoiksi. Tekstin lopussa Sande kysyy:

”Jos vihan syitä ei ratkota, vaan niiden olemassa olo kielletään, edessä on yhteiskunnallinen räjähdys.”

”Minä en halua sitä.”

”Haluatko sinä?”

Haluan. Haluan nähdä, kuinka eliitti ja hyvinvoiva suuri enemmistö menettävät kaiken.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Valtiollinen anteeksipyyntö ei riitä


Yle uutiset 20.11.2016:

”Perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula (kesk.) on esittänyt valtiollisen anteeksipyynnön lastensuojelun sijaishuollossa vuosien varrella kaltoin kohdelluille.

Sosiaali- ja terveysministeriön järjestämä anteeksipyyntötilaisuus pidettiin lapsen oikeuksien päivän merkeissä Finlandia-talossa Helsingissä. Tilaisuuteen oli kutsuttu lastensuojelulain nojalla huostaan otettuja henkilöitä, jotka ovat vuosien 1937–1983 aikana kokeneet sijaishuollossa jopa suoranaista väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä.”

Ei tasavallan presidentti, ei edes pääministeri, vaan joku riviministeri esitti ”syvän, vilpittömän anteeksipyynnön” sijaishuollon uhreille. En tajua niitä ihmisiä, joille tämä riittää. Anteeksipyyntösirkus oli vain tekopyhää sanahelinää, jonka avulla rikollinen, tässä tapauksessa valtiovalta, määritti itse ”rangaistuksensa” ja katumusnäytelmällä nosti itsensä lähes pyhimyksen asemaan. Vääryyksiä ei hyvitetä sanahelinällä, vaan 1. syyllisiä rankaisemalla ja 2. maksamalla tuntuvat vahingonkorvaukset uhreille.

Lainsäädännössä on jotain pahasti vialla, kun syylliset jäävät rangaistuksetta ja uhrit eivät saa oikeutta. Uhreja ei uskota edes vuosikymmenien jälkeenkään, ja rikokset pääsevät vanhentumaan. Viranomaisten toimintaan liittyvät rikokset eivät saisi vanhentua koskaan. (Viranomaisilla tarkoitan kaikkia viranomaisia, virkamiehiä ja muita julkista tehtävää hoitavia henkilöitä ja tahoja, kuten esimerkiksi peruskoulun opettajia ja julkisen terveydenhoidon lääkäreitä.)

Viranomaisten mielivalta on rajaton. Viranomaiset voivat tehdä mitä tahansa, vaikka pyörittää Kupittaan sairaalan kaltaista keskitysleiriä, joutumatta rikollisesta toiminnasta tarpeeksi koviin seuraamuksiin. Suomalainen yhteiskunta tulee rämpimään syvällä suossa niin kauan, kunnes viranomaiset ja poliittinen eliitti saadaan kuriin.

Anteeksipyyntö ei riitä.

HS: Suomi pyysi anteeksi, Harald ei anna – ”Minua sanottiin hullun äidin häiriintyneeksi pennuksi”

IS: Lastenkodissa karmean kohtalon kokenut Sirpa: Valtiollinen anteeksipyyntö ei riittävä – ”Monen ihmisen elämä on mennyt pilalle”

Lokakuun liike: Anteeksipyyntö ei riitä sijaishuollon kaltoinkohtelemille

Lokakuun liike: Kaltoinkohtelu sijaishuollossa jatkuu kuntien, järjestöjen ja RAY:n tuella

Maria Guzenina: Lastensuojelun menneisyyden karmivat teot hyvitettävä:

”Kun syksyllä 2011 vaadin tuoreena peruspalveluministerinä lastensuojelun menneisyyden tutkimuksen tehtäväksi, oli selvää, että työ ei tulisi olemaan helpoimmasta päästä. Minulle ehdotettiin myös suoraan, että asian voisi jättää sikseen. Eräs virkamies sosiaali- ja terveysministeriöstä piti hankalana esimerkiksi sitä, että tällaisen selvityksen johdosta Suomessakin jouduttaisiin mahdollisesti pohtimaan vääryyttä kokeneiden lasten vaatimia korvauksia ja hyvityksiä.”

Turun Sanomissa oli 1.11. ja 5.11. juttua lastensuojelun epäkohdista. Jutut löytyvät tämän tekstin lopusta. Ensimmäisessä jutussa kaksi juristia kommentoi epäkohtia: ”Perusteettomia huostaanottoja, liian pitkiä käsittelyaikoja, epäpäteviä sosiaalityöntekijöitä ja julkinen keskustelu, joka kääntyy epäkohdista siihen, miten raskasta työtä sosiaalityö on.” Toisessa jutussa haastateltavana on rohkea sosiaalityöntekijä: ”Vallankäyttöä, kyykyttämistä, papereiden pimittämistä – Kokenut sosiaalityöntekijä on huolissaan oikeusturvan toteutumisesta alalla. Asiakkaita kohdellaan monella tapaa mielivaltaisesti.”

Vanha sananlasku sanoo: Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Tottakai lastensuojelun työntekijät älähtivät kritiikistä. Jo ensimmäisen jutun yhteydessä saadaan lukea kitinää STM:n virkahenkilöiltä. Yleisönosastolla julkaistiin pian kirjoitus, jossa sosiaalityöntekijä korosti kuinka hyvää työtä lastensuojelussa tehdään. Viranomaiset, opetelkaa ottamaan kritiikki vastaan, älkääkä heti rynnätkö puolustelemaan pikku keskitysleirejänne. Sama ilmiö tapahtuu aina paskan osuessa tuulettimeen. Kupittaan sairaalan paljastuksia seurasi samanlainen työntekijöiden kitinä ja uhriutuminen. Sama tapahtui myös seitsemän vuotta sitten, kun Turun käräjäoikeus vapautti opetusviranomaiset vastuusta pitkään kestäneessä koulukiusaamistapauksessa. Tämä blogi sai alkunsa valkoisesta raivosta, joka alkoi purkautua kuultuani uutisissa kouluviranomaisen nillitystä siitä, kuinka kurjasti syyte oli heidän hyvää työilmapiiriään pilannut ja kuinka helpottuneita he olivat käräjäoikeuden vapauttavasta päätöksestä. En muista tarkalleen mitä siinä sanottiin, mutta koin kouluviranomaisen nillityksen todella loukkaavana itseäni kohtaan, vaikka minulla ei ollut yhteyttä oikeusjutun osapuoliin. Tiesin ainoastaan erään sukulaislapsen aloittavan opintiensä samassa koulussa, jossa väkivalta oli tapahtunut.

Samana päivänä kun ministeri Rehula esitti valtiollisen anteeksipyynnön, julkaistiin Turun Sanomissa juttu, jossa kaksi lastensuojelun työntekijää väittivät ettei lapsia oteta tarpeettomasti huostaan. Tällaisen väitteen esittäminen tällaisena päivänä osoittaa näiden lastensuojelun ammattilaisten omaavan erityistä chutzpaa.

On olemassa viranomaisten totuus ja viranomaistoiminnan kohteena olevien totuus.

* * * * *

Kouluväkivallan ja psykiatrisen väkivallan vastaiseen taisteluun pitää oleellisena osana kuulua vahingonkorvausten ja syyllisten rankaisun vaatiminen. Syyllisillä tarkoitan niin koulukiusaajia kuin vastuullisia viranomaisia. Pikku keskitysleirien pyörittämisestä pitää tehdä liian kallista. Satojentuhansien, jopa yli miljoonan euron korvaukset per uhri ja uusien vahingonkorvausvaatimusten uhka ajavat yhteiskunnan joko konkurssiin tai kohtelemaan paremmin haavoittuvimpia jäseniään.

Anteeksipyyntö ei riitä.

* * * * *










sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Peruskoulun nousu ja tuho -blogi on lopettanut


Kunnioitettavan pitkän uran tehnyt Peruskoulun nousu ja tuho -blogi on lopettanut. Nuorella iällä (taisi olla seiskaluokalla?) aloittanut blogisti julkaisi terävänäköisiä ja asiallisia tekstejä koulumaailmasta ja vähän muualtakin.

Viimeisessä kirjoituksessa Puolustaja kertoo tuntemuksistaan:

”...koen blogissa kommentoimani asiat edelleen todella tärkeiksi, mutta minusta tuntuu että olen jo sanonut kaiken sanottavani näistä aiheista. Kaikki, mitä voisin jatkossa koulumaailmasta kirjoittaa, olisi enemmän tai vähemmän vanhan toistoa.

- -

En koe tällaista mitenkään mielekkääksi toiminnaksi itselleni: ensinnäkään en pidä siitä. En halua miettiä ikäviä asioita yhtään enempää kuin on pakko, ellen kykene vaikuttamaan niihin. Enkä usko että voin - olen suoraan sanottuna hyvin skeptinen, mitä tulee nettikirjoittelun todellisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin.

- -

Sitä paitsi kaikki, mitä haluaisin sanoa, ovat lukuisat muut ihmiset jo sanoneet lukemattomia kertoja, jossain muualla. Jos heitä kuunnellaan ja heidän ajamansa tai vastustamansa asiat toteutuvat/eivät toteudu, minä olen turha. Jos taas heitä ei kuunnella, ei ole mitään syytä olettaa että minuakaan kuunneltaisiin.”

Minäkin tunnen samoin useista asioista. Taisteleminen on raskasta, mutta silti tulos jää yhteiskunnan mittakaavassa pieneksi. Olen niin väsynyt taistelemaan. Paljon on jo sanottu, mutta paljon on sanomatta. Melkein joka päivä haluaisin kommentoida jotain, mutta en jaksa.

Pointti tässä kaikessa on, että yksittäisen nettikirjoittajan vaikutusmahdollisuus yhteiskunnallisiin asioihin on pieni, ja on mahdollista, että koulujärjestelmää pystytään muuttamaan vain vähän tai ei ollenkaan, mutta epäilyksen siemenien kylvämistä on jatkettava. Yksittäisiä heräämisiä tapahtuu, ja kun niitä tapahtuu, heränneet yksilöt kylvävät epäilyksen siemeniä yhä useamman yksilön mieleen. Muutos tapahtuu yksilötasolla. Yksilöt pelastavat itsensä ja lapsensa kouluhelvetistä. Suuri enemmistö jatkaa vanhaan malliin koulujärjestelmän romahdukseen saakka, jollei jotain mullistavaa sitä ennen tapahdu.

Kiitän Puolustajaa kuluneista vuosista ja toivotan hänelle kaikkea hyvää. Peruskoulun nousu ja tuho on varmasti tehnyt tehtävänsä ihmisten auttajana ja epäilyksen siemenien kylväjänä.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Valkoinen raivo – Tarina, joka oli pakko kertoa


Minä en ole samanlainen kuin muut ihmiset. En ole samanlainen kuin muut kouluväkivallan uhrit. Enkä ole samanlainen kuin muut psyykkisesti sairastuneet. Minä olen kuin Valkoisen raivon Lauri. Joko minua nyt ymmärrettäisiin?

Jos et käynyt katsomassa Valkoista raivoa leffateatterissa, ostanut DVD:tä tai katsonut ohjelmaa telkusta, löytyy dokkari nyt Yle Areenasta.

Valkoinen raivo kertoo tarinansa uskottavasti, ilman turhaa väkivallalla mässäilyä. Kuvaus kouluväkivallan uhrin mielenmaisemasta ja pinnan alla kytevästä raivosta vastaavat lähes täysin omia kokemuksiani. Tarina kulkee tiettyyn pisteeseen saakka huomattavan yhteneviä polkuja oman elämäntarinani kanssa. Lasten ja nuorten julmaa maailmaa, kouluväkivaltaa, aikuisten välinpitämättömyyttä, tyttöjen osoittamaa halveksuntaa. Dokkari heittää silmille Pahaa Tietoa, josta monet mieluusti vaikenevat. Varsinkin tyttöjen raadollisuus saattaa olla monille liian paha pala nieltäväksi.

Valkoinen raivo on tarina, joka oli pakko kertoa niinkuin se tapahtui.

Laurin mukaan valkoisen raivon syntyyn tarvitaan kahta asiaa. Ne ovat koulukiusaaminen ja lapsuuden trauma. Minulle ne olivat yksi ja sama asia. Luulen, että trauman ja väkivallan lisäksi valkoiseen raivoon tarvitaan kolmas tekijä, syrjäyttäminen. Yhteisön ulkopuolelle joutuminen ja varsinkin parisuhdemarkkinoilta putoaminen sysää vahvankin persoonan epätoivon kuiluun.

Avun hakemista ja terapian vaikutusta dokkari liioittelee aivan valtavasti. Todellisuus psykiatrian hampaissa osoittautuu monelle varsin erilaiseksi. Dokkari sortuu tahtomattaan rauhoittelemaan ja lohduttelemaan suurta yleisöä. Vaikka Valkoinen raivo on parasta mitä aiheesta on tähän mennessä tehty, on kyseessä kuitenkin taas yksi selviytymistarina muiden joukossa.

Minä olen kuin Lauri, mutta minusta ei tullut arvostettua akateemista tutkijaa. Minusta tuli mielisairas syrjäytetty. Psykiatria ei pelastanut, vaan päinvastoin traumatisoi vielä pahemmin. Minä en selviytynyt. Olen kyllästynyt selviytymistarinoihin, enkä todellakaan ole ainoa.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Lokakuun liikkeen ohjeet psykiatrian uhreille


”Yksilön käsitystä lastensuojelusta ja psykiatriasta samoin kuin poliisista säätelee etäisyys. Positiivisia käsityksiä on eniten niillä, jotka eivät tunne järjestelmää eivätkä ole joutuneet sen kanssa henkilökohtaiseen kosketukseen. Poliisin suhteen jo lievänkin rikoksen uhriksi joutuminen alensi luottamusta poliisiin (Skogan 1981). Mitä enemmän yksilöllä on kokemusperäistä tietoa / kokemusta psykiatriasta ja lastensuojelusta, sitä negatiivisempi käsitys niistä muodostuu.” - Lokakuun liike

Lokakuun liike kirjoittaa lastensuojelun ja psykiatrian mielivallasta ja antaa ohjeita:

”Psykiatrian ja lastensuojelun kanssa asioivan tulee muistaa:

1. Pyydä viranomaisesta (siis koko yksikön nimissä) aina valituskelpoinen päätös valitusosoitteineen.

2. Pyydä heti nähtäväksesi kaikki itseäsi koskevat asiakirjamerkinnät liitteineen ja korjaa virheet, joita niissä on tavallisesti runsaasti ( rekisteritietojen saantipyyntö). Mikäli papereita ei luovuteta määräajassa ( 2 viikkoa) valita asiasta ja varaudu siihen, että prosessissa on laittomuuksia.

3. Taltioi kaikki puhelut, palaverit ja tapaamiset viranomaisen kanssa ja ota niihin aina mukaan luotettu tukihenkilö.

4. Ota yhteyttä toisiin asiakkaisiin ja selvitä kuinka paljon ja millaisia ongelmia asioimassasi yksikössä on ja kuinka kauan niitä on ollut. Perusta facebook- ryhmiä, kerro kohtelustasi ja vaihda, kerää ja taltioi kokemuksia. Ota valokuvia ja kopioita virheellisistä asiakirjoista ja litteroi äänitteet asiattomista palavereista. Raportoi kohtelustasi potilas- ja omaisjärjestöille, kansanedustajille ja valveutuneille tutkijoille ja toimittajille.

5. Konsultoi juristia ja valita kohtelustasi AVI:in ja VALVIRAAN, tee rikosilmoitus ja vaadi vahingonkorvauksia. Voit myös kokeilla sosiaali- tai potilasasiamiestä, mutta usein heidän tapaamisensa on ajanhukkaa. Huomioi, että olemassaolevat lastensuojelujärjestöt ja lapsiasiavaltuutetun toimisto eivät aja asiakkaiden asiaa. Ne ovat sijaishuollon ja viranomaistahojen palveluksessa ja suhtautuvat usein torjuvasti ja salaillen tietoon lastensuojelujärjestelmän epäkohdista.

6. Mikäli kohtaat törkeää mieli- ja väkivaltaa, vaihda tilapäisesti osoitteesi sukulaisten, tuttavien tai ystävien luo, jotta pääset asioimaan toisten viranomaisten kanssa toiseen yksikköön. Mikäli perheessäsi on erityislapsi selvitä ennen paikkakunnalle muuttoa tarjotut palvelut, käyttäjäkokemukset, viranomaiskulttuuri ja siitä tehdyt valitukset. Älä muuta paikkakunnalle, josta tulee jatkuvasti valituksia.

7. Huolehdi omasta tontistasi ja boikotoi yrityksiä, yhdistyksiä , yksityishenkilöitä ja kampanjoita jotka pyrkivät kaventamaan kansalaisten jo valmiiksi heikkoa oikeusturvaa ja sananvapautta esim. varhaisen puuttumisen tai asiantuntijavallan kasvattamisen nimissä. Kyseenalaista ja ilmaise suoraan, ettei toiminnalla ole hyväksyntääsi.

Aja asiantuntijavaltaa lobbaavat toimijat ja hankkeet pois kotisi ja perheesi piiristä, opiskelu- ja työpaikaltasi, harrastus- ja yhdistystoiminnastasi, hengellisistä yhteisöistäsi, lukemistasi lehdistä, asioimistasi liikkeistä, puolueestasi, ammattijärjestöstäsi ja asuinalueeltasi. Ilmaise, että peruutat lehtitilauksen, eroat yhdistyksestä, järjestöstä tai puolueesta ja kieltäydyt ostamasta jotain tuotetta tai äänestämästä tiettyä henkilöä juuri kontrollin ja asiantuntijavallan lobbaustoiminnan takia. Älä rahoita yhdistyksiä äläkä osta tuotteita yrityksiltä jotka pyrkivät kansalaisiin kohdistuvan kontrollin ja asiantuntijavallan lisäämiseen ja anna kriittistä palautetta päättäjille niin kirjeitse kuin henkilökohtaisesti.”

* * * * *

Kupittaan sairaalan kauhuista kirjoittanutta moottorisahajonglööriä viedään taas, tällä kertaa Joensuun Paiholan mielisairaalaan. Minun ei pitäisi enää hämmästyä oikeastaan mistään, mutta hämmästyn silti, kuinka pitkälle viranomaiset ovat valmiita menemään tuhotakseen Kurvisen uskottavuuden. Psykiatrian toiminta näyttää uskomattoman typerältä, koska Kurvisen tarina päätyy taas satojentuhansien ihmisten tietoon. Nimien kanssa, tottakai.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Fantasiointi kielletty!



KRP:n tiedustelupomo Sanna Palo puhuu paskaa MTV:lle: Tänä vuonna estetty kymmeniä vakavia väkivallantekoja – mukana kymmenkunta massamurhaa:

”Keskusrikospoliisi on alkuvuonna onnistunut estämään ennalta Suomessa kymmeniä vaaralliseksi tai huomattavan vaaralliseksi arvioituja väkivallantekoja. Potentiaalisia väkivaltasuunnitelmia on ollut muun muassa massamurhista.

– Koulusurmaa suunnittelevia tai sellaisella uhkaavia on ollut parikymmentä, muita yksittäisiä väkivallantekoja saman verran ja lisäksi erilaisia massamurhia suunnittelevia kymmenisen tapausta, KRP:n tiedusteluosaston päällikkö Sanna Palo sanoo MTV:n Uutisextran haastattelussa.”

Sanna Palo puhuu paskaa. Palo haluaa antaa käsityksen, että KRP olisi estänyt yhden massamurhan joka toinen viikko. Tällaisia lukuja löytyy Syyrian ja Irakin sotatoimialueilta, ei Suomesta. Mitä poliisi siis on todellisuudessa estänyt? Fantasioita?

”Suurimassa osassa alkuvuoden vakavista tilanteista poliisi on arvioinut vaaran todellisuuden varsin korkeaksi.

– Parisenkymmentä tapausta on arvioitu vaaralliseksi ja huomattavan vaaralliseksi saman verran. Ne on onneksi pystytty ennalta estämään ja puuttumaan varhaisessa vaiheessa, kun on saatu ensimmäinen vihje henkilöstä, joka fantasioi joukkosurman tekemisestä. Jokainen tapaus on liikaa, jos se pääsee tapahtumaan.”

Syyt moisiin lukuihin eivät ole todellisia, vaan ne perustuvat poliisien paranoidisuuteen. Uhkatasot arvioidaan aina rajusti yläkanttiin, eivätkä poliisit edes halua ymmärtää ilmiöiden todellista luonnetta. Taustalla on oltava poliittinen agenda. Kansaa pelotellaan, jotta kontrollin kiristäminen onnistuisi. Uudet kieltolait odottavat jo sopivaa hetkeä oikeusministeriön pöytälaatikoissa.

Poliisi demonisoi koulukiusattuja. Oireileva uhri nähdään ensisijaisesti uhkana, potentiaalisena joukkomurhaajana, joka pitää jopa läheisten toimesta ilmiantaa poliisille. Fantasiointi on tervettä, koska se on tehokas tapa kokea hallitsevansa elämäänsä. Fantasiointi ja fantasioiden jakaminen muiden samanmielisten kanssa antaa toivoa elämästä. Fantasionti toimii varoventtiilinä. Jos poliisi tukkii sen, paine purkautuu jollain toisella tapaa.

Fantasioista ei kannata kertoa kellekään, ei terapeutille, ei edes parhaimmille ystäville. Netin keskusteluissa on syytä varmistaa, ettei paljasta mitään, mistä voisi selvitä keitä kirjoittajat ovat. Tor-verkon hyöty jää vähäiseksi, jos henkilöllisyys paljastuu kirjoitusten yksityiskohtien kautta. Paskalakkien vierailua varten tietokone kannattaa salata koko levyn kryptauksella ja arkaluontoiset dokumentit tallettaa esimerkiksi piilotettuun VeraCrypt-säiliöön.

Poliisin väliintulo saattaa joillekin yksilöille toimia riittävänä pelotteena. Minua poliisin väliintulot vain provosoivat ja radikalisoivat yhä kauemmas ääriajatteluun.

Koulusurmasta fantasioivien mielenmaisemaan pääsee tutustumaan tämän blogin aikaisemmasta kirjoituksesta Kouluampumisten anatomia.

Koulusurmafantasioista puheenollen. TV1 maanantaina 23.5.2016 klo 21.30: Dokumenttiprojekti: Valkoinen raivo

”Koulukiusaaminen on esillä lähes jokaisen kouluampumisen yhteydessä, mutta keskustelu aiheesta ei Halosen mukaan koskaan etene tekoihin.

”Yhteisömme ei ole toistaiseksi riittävästi analysoinut eikä ymmärtänyt kiusatun kokemusta ja prosessin aiheuttamaa itse- ja joukkotuhoisia vaikutuksia."

Halosen mukaan muutosta on vaikea tehdä, jos ei todeta eikä ymmärretä ihmismielen mekanismeja ja jos ei kyetä niitä hoitamaan.”

KRP:n tiedustelupomon ulostulo tapahtui sopivasti juuri ennen Valkoisen raivon tv-ensi-iltaa. Pelkääkö poliisi, että dokumentti avaa padot ja tulossa olisi koulusurmien aalto?

(Kuvan lähde: Havaintoja uudesta maailmanjärjestyksestä -blogi)



keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Hoitotahdolla voi kieltäytyä psykiatrisesta hoidosta?


”Sinulla on Potilastiedon arkistoon tallennettu voimassa oleva hoitotahto.

Omakannassa tallentamasi tahdonilmaisu ei ole käytössä vielä kaikissa terveydenhuollon yksiköissä. Tulosta tahdonilmaisusi ja vie se terveydenhuoltoon. Käy vielä läpi hoitavan lääkärisi kanssa, mitä hoitotahtosi merkitsee hoitosi kannalta.

Hoitotahto

Määrään hoitotahtonani seuraavaa:
Minulle ei saa antaa psykiatrista hoitoa.
Minulle ei saa antaa psyykenlääkkeitä.
Minua ei saa pitää psykiatrisessa hoitopaikassa.

Ajankohta 23.3.2016 klo 0:54”

Onko totta, että hoitotahdolla voi kieltäytyä psykiatrisesta hoidosta? Tuskin, mutta kannattaa kokeilla. Viranomainen keksii kyllä keinon kiertää potilaan hoitotahto tulkitsemalla pykäliä oman päämääränsä hyväksi.

STM:n, THL:n ja Kelan ylläpitämässä Omakanta-palvelussa voi hoitotahdon tekemisen lisäksi katsoa sähköisiä reseptejä, lukea terveystietoja esimerkiksi lääkärikäynneistä, antaa suostumuksia ja rajoituksia tietojen käyttöön, sekä antaa suostumus tai kieltäytyminen elintenluovutukseen.

Pyysin saada haltuuni Kupittaan sairaalan A1-osastolla tehtyjä lausuntoja jo osastolla ollessani, mutta en saanut kuin yhden suppean lausunnon. Sairaalan henkilökunta yritti ehkä piilotella niitä minulta, mutta Omakannasta löytyi useita lausuntoja. Piilotelluista lausunnoista käy ilmi, että minua epäiltiin harhaluuloiseksi ja todellisuudentajuni arvioitiin alentuneeksi. Psykiatri oli määrännyt Serenasea ja Temestaa käytettäväksi tarvittaessa. Sekä bentsodiatsepiini Temesta että haloperidoli Serenase ovat vanhoja tuttuja nuoruuteni hulluilta vuosilta Kupittaalla. Haloperidolin ja muiden antipsykoottien haittavaikutukset ovat suorastaan kauhistuttavia.

Ja yllätys yllätys, A1-osaston lausunnot ovat olleet myös somaattisen puolen henkilöstön nähtävissä. En tiennyt tästä kun viimeksi kävin terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolla. Havaitsin ilmapiirin muuttuneen. Minuun suhtauduttiin kuin... luulosairaaseen.

Psyykkisesti sairastuneiden ihmisten somaattisia sairauksia hoidetaan huonosti tai ei ollenkaan. Tunnen monia ihmisiä, jotka sairastavat mielenterveysongelmien lisäksi hankalia somaattisia sairauksia. He kaikki ovat sanoneet, että fyysiset oireet laitetaan usein mielenterveysongelmien syyksi. Fyysisiä ja neurologisia sairauksia ei suostuta usein edes tutkimaan. Kipupotilaiden tilanne tuntuu kaikkein toivottomimmalta. Tiedän erään tapauksen tältä talvelta, kun hirvittäviä kipuja valittanut nuorehko mielenterveyskuntoutuja lähetettiin kerta toisensa jälkeen kotiin. Sinnikkäiden lääkärissäkäyntien jälkeen viimein kohdalle osui kirurgi, joka oli suorittanut hätäleikkauksen. Leikkauksen jälkeen kävi ilmi, että henkilö olisi kuollut kotiinsa kolmessa päivässä ilman kirurgin väliintuloa.

Kävin Omakannassa rajoittamassa potilastietojeni luovuttamista. Kupittaalla tehdyt kirjaukset eivät enää näy muissa terveydenhoidon yksiköissä. Kupittaan sairaala on onnistunut tärvelemään elämääni useilla tavoilla. Nähtäväksi jää, että auttaako tietojen rajoittaminen vai kannanko hullun leimaa otsassani lopun ikääni.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Kupittaan sairaalan väkivaltahelvetti paljastumassa


Totuus on päässyt irti. Turun Sanomat uutisoi torstaina 18.2.2016: Potilaita pahoinpideltiin vuosien ajan Turussa:

”Lähteiden mukaan potilaat yrittivät kertoa mustelmistaan hoitajille ja lääkäreille. Hoitajat vaiensivat potilaat vähättelemällä näiden puheita sekaviksi ja psykoottisiksi.Turun Sanomien tiedot perustuvat lukuisiin lähteisiin, joista osa on kirjallisia. Lähteinä ei ole käytetty potilaita. Tiedot perustuvat vuosien 2009–2014 tapahtumiin.

- -

Turun Sanomien lähteiden mukaan Turun psykiatrian johtaja kielsi kertomasta väärinkäytöksistä valvontaviranomaisille.

Käytäntöjä kritisoineet tai niihin puuttuneet hoitotyöntekijät yhteisö vaiensi pelolla. Moni pitää edelleenkin suunsa kiinni työpaikan ja toimeentulon menettämisen pelossa.

- -

Turun Sanomien selvitys keskittyi osastoon G1. Selvityksen aikana kuitenkin ilmeni, että myös Turun kaupunginsairaalan kolmella muulla psykiatrisella suljetulla osastolla on esiintynyt vastaavan kaltaisia väärinkäytöksiä. [NN: Väärinkäytöksiä on siis paljastunut myös osastolta, jossa olen ollut]

Väärinkäytöksiä tapahtuu lähdemateriaalin mukaan edelleen.

- -

Johto pimitti väärinkäytökset valvontaviranomaisilta

Kun Turun psykiatrian johto sai tietää G1-osaston väärinkäytöksistä, se päätti selvittää asiat oman organisaation sisällä. Sairaalaorganisaatio ja Turun kaupunki näyttävät ottaneen itselleen monin kohdin oikeuden toimia paitsi esitutkintaviranomaisen ja tuomioistuimen, myös valvontaviranomaisen roolissa.”

Lokakuun Liike kommentoi alalla vallitsevaa kulttuuria:

”Historian valossa ystävällismielinen ja sinisilmäinen ennakkoasenne lastensuojelun tai psykiatrian ammattilaisia ja laitoksia kohtaan on hulluutta. On yksinkertaisesti edesvastuutonta luottaa asiantuntijoiksi itsensä aateloineiden omavalvontaan suljettujen ovien takana. Valta rappeuttaa aina - erityisesti valvomaton valta. Byrokraattinen kaikkivoipaisuus, korvausvelvoitevapaus laiminlyönneistä, olematon valvonta ja salassapito on asiakkaille hengenvaarallinen yhtälö.

Niin kauan kuin sosiaalityön ja psykiatrian tiedonmuodostus, oikeudenkäyttö ja laillisuusvalvonta saa perustua sille, mitä johto ja työntekijät väittävät tapahtuneen eikä sille, mitä todellisuudessa tapahtui, asiakkaiden perus- ja ihmisoikeudet eivät tule toteutumaan.”

Tämä on vakavaa.

Onko jollekin jäänyt vielä epäselväksi, miksi käytän sanaa ”helvetti” kertoessani kokemuksistani Kupittaan sairaalassa?

Mielenterveysongelmaiset, nouskaa vastarintaan. Nyt.



Tai muuten G1 (tai jokin muu hoitopaikka) kutsuu ja joudutte alistumaan ihmisarvojenne polkemiselle ja viranomaisten mielivallalle koko loppuelämänne.

* * * * *

Ylen tiededokumenttisarjan ”Sairauksien alkuperä” kolmas jakso esittelee uutta tietoa masennuksesta! Jaksossa ei taidettu kertaakaan mainita monoamiinihypoteesia (ks. Wikipedia, Nermes), eli aivokemian häiriöitä, lähinnä serotoniinin puutetta masennuksen syynä. Masennuslääkkeiden (SSRI, SNRI) perusta on juuri tuossa monoamiinihypoteesissa. Hypoteesi taas tarkoittaa ehdotettua selitystä jollekin ilmiölle. Hypoteesi ei ole todistettu ilmiö, eikä edes tieteellinen teoria, vaan enemmänkin valistunut arvaus.

* * * * *

Loppukevennykseksi katsotaan lyhytelokuva Psykoosi pahenee. Elokuvan innoittajana on toiminut tositarina moottorisahajonglöörin seikkailuista Kupittaan sairaalan A1-osastolla. Osasto on siis sama, jossa olin pakkohoidossa vuosina 1994-1995, ja johon poliisi roudasi minut viimekesäisen episodin yhteydessä.
 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Blogitauko jatkuu / Tilannepäivitys


Nyt ei pysty. Olen ollut uupunut ja lamaantunut toukokuun poliisirynnäköstä lähtien. Sähköpostissa ja Facebookissa odottaa kuukausia sitten tulleita viestejä, ja kaverini ovat yrittäneet soittaa, mutta en ole kyennyt vastaamaan. Tällaista tämä elämä on. Masennuskaudet on vain pakko kahlata läpi.

En ole työkyvyttömyyseläkkeellä turhaan. Ylläoleva kertoo kaiken tarvittavan työ- ja toimintakyvystäni koko peruskoulun jälkeiseltä ajalta. Käsitin viimein, mistä työkykyni rankka yliarviointi saattoi johtua. Kansaneläkelaitoksen virkailijoilla ja valtaosalla psykiatrian alalla työskentelevistä on peukalo keskellä kämmentä. Tälle porukalle polkupyörän renkaan vaihtaminen tuntuu yli-inhimilliseltä suoritukselta. Ja mitä kaikkea minä olenkaan elämäni aikana rakennellut, ja rakentelen yhä. Monipuoliset kädentaidot ja projektien vaativuus ja kokoluokka antoivat paperinpyörittäjille kuvan henkilöstä, joka pärjäisi työelämässä vallan mainiosti. Joten, jos et halua tulla väärinarvioiduksi, pidä erikoistaitosi piilossa, tai vähättele niitä rajusti.

Olen jo muutamia vuosia pohtinut psykiatrian piiristä irtautumista. En enää pysty uskomaan mihinkään. Pari vuotta henkisesti erittäin raskasta EMDR-terapiaakaan ei ole auttanut. Joitain oivalluksia olen EMDR-työskentelyssä saavuttanut, liittyen lähinnä menneiden tapahtumien yhdistämiseen nykyisiin ongelmiini. Kaikki liittyy kaikkeen: fyysinen ja psyykkinen ovat erottamattomat osat toisiaan, kouluväkivalta ja sosiaalinen ja seksuaalinen syrjäytyminen ohjaavat käyttäytymistäni vielä nelikymppisenä. Minun on oma-aloitteisesti irtauduttava psykiatriasta, koska kukaan muu ei tule sitä minulle ehdottamaan. 23 ja puoli vuotta hoitoja ilman kunnon tuloksia saa nyt riittää. Psyykenlääkkeistä irtauduin jo kymmenisen vuotta sitten, eikä päätös ole kaduttanut hetkeäkään.

”Nynny Nyhverö on 40-vuotias teinipoika, entinen kiltti älykkö, joka joutui kokemaan 13 vuotta raakaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa kouluväkivallan ja psykiatrisen hoidon muodossa. Nynnylle tämä yhteiskunta lakeineen ja ihmisoikeuksineen on surkea vitsi. Nyt loppui lässytys. OIKEUTTA KOULUVÄKIVALLAN UHREILLE!”

Minusta ei tullut surkuhupaisaa komediahahmoa. Onneksi. En tiedä olisinko kestänyt sitä tuskaa ja häpeää. Olin jo vuosia sitten päättänyt aloittaa kostotoimet* täyttäessäni 40, mutta tyty-yde muutti elämäni suunnan. Mutta kiitos poliisien ja pakkopsykiatriakokemuksen, peruutin koston* perumisen: kosto* on vain siirretty odottamaan huonoja aikoja. Poliisien rynnäkkö ei saanut maailmankuvaani muuttumaan. Päinvastoin, käsitykseni yhteiskunnasta ja kanssaihmisistä vain vahvistui. Olen miettinyt myös taisteluni suuntaa. Jatkanko tätä linjaa puoliasiallisena blogikirjoittajana, vai keskitynkö vaatimaan vahingonkorvauksia, vai käytänkö vähäiset voimavarani koston* suunnitteluun. Se on varmaa, että itsesensuuri tässä blogissa vähenee. Jos syytteitä tulee, niin tulkoon. Haistakaa paska koko valtiovalta.

(*) Yhteiskunnan väkivaltakoneistossa työskentelevien ihmissaastojen pikkumaisissa mielissä koulukiusatun kosto tarkoittaa joukkomurhaa. Minulle kosto voi tarkoittaa vaikkapa nimien julkaisua netissä tai koiranpaskan postittamista ihmisille ja instituutioille joita kostaja vihaa.

Kostosta puheenollen. Leffateattereissa pyörii uusi kotimainen elokuva:

"Valkoinen raivo on kertomus Laurista, joka suunnitteli ja valmistautui tekemään massamurhia. Lauri haki kuitenkin apua, eikä toteuttanut "fantasioitaan". Myöhemmin hänestä tuli ihmismielen aggression ja väkivaltaisen käyttäytymisen akateeminen tutkija ja arvostettu tieteellinen asiantuntija, minkä kautta hän on perehtynyt massamurhiin peilaten myös omia kokemuksiaan niihin. Tältä pohjalta Lauri on luonut teorian "valkoisesta raivosta". Laurin mukaan on olemassa useita ihmisiä, jotka ovat koulukiusaamisen ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena täynnä "valkoista raivoa", mikä voi äärimmillään johtaa kouluampumisiin ja muihin väkivaltaisiin tekoihin."

Kirjoitin Laurin tarinasta viitisen vuotta sitten: Valkoinen raivo, Valkoinen raivo II ja Valkoinen raivo III. Odotin jo silloin poliisin vierailua. Blogia ei sentään vielä ole suljettu. Poliisille tiedoksi, että en suosittele viemään äänettömältä ainoaa ääntään. Tai provosoimaan yhtään enempää.

Koulusurmista ja surmaajista puheenollen. Viime aikoina on tapahtunut kaksi koulusurmaa, eli Roseburgin ja Trollhättanin koulusurmat. Paitsi ettei Trollhättanin koulusurma ole koulusurma. Tapausten uutisoinnissa ei mainittu, että tekijät olisivat olleet koulukiusattuja. Saattaa olla että olivat. Kouluväkivalta kyllä murtaa mielen ja ajaa joskus epätoivoisiin tekoihin.

Surmaajissa on jotain hyvin tuttua, jotain samanlaista kuin Pekka-Eric Auvisessa ja Matti Saaressa, ja minussa itsessäni. Trollhättanin surman tekijä Anton Lundin Pettersson oli entisten luokkatoveriensa kertoman mukaan yksinäinen henkilö, joka eli omassa maailmassaan. Roseburgissa iskenyt Christopher Harper-Mercer oli vihan täyttämä neitsyt ilman ystäviä. Yksinäinen oli myös Elliot Rodger, toukokuussa 2014 tapahtuneiden Isla Vistan surmien tekijä. Amokin motiivina oli kosto seksuaalisesta ja sosiaalisesta hylkimisestä. Elliot Rodgerin pään sisään voi kurkistaa ”My Twisted World” -manifestista. Tällä näennäisesti etuoikeutetulla nuorella miehellä piti olla hyvät edellytykset elämään, mutta toisin kävi. Eihän naisettomuuteen kuole, eihän?

Kiusatun vastaisku alkoi kuusi vuotta sitten, 12.12.2009. Silloin päätin, että tämä sota taistellaan katkeraan loppuun asti.

maanantai 17. elokuuta 2015

”UHKAILLUT KASTUN KOULUA JA SEN HENKILÖKUNTAA”


Yläastehelvettini, Kastun homekoulutalo, suljetaan. Jäljellä on enää tiistaina 18.8.2015 järjestettävät juhlakulkueet uusiin toimitiloihin.

Lähetin toukokuun 28. päivä vaatimuksen juhlallisuuksien peruuttamisesta rehtori Marianne Ulfstedtille. Vaadin myös julkista kirjallista anteeksipyyntöä Kastun koulun vuosien 1990-1992 henkilökunnalta. Silloinen rehtori Maiju Mielonen on jo mädäntynyttä madonruokaa, mutta suurin osa henkilökunnasta on valitettavasti vielä hengissä, osa heistä opettaa vieläkin Kastussa. En saanut vastausta sähköpostilla, joten kävin torstain ja perjantain välisenä yönä 29.5. teippaamassa vaatimukseni koulun oveen.

Vaatimuksella oli odottamattomia seurauksia. Julkaisen viranomaisten nimiä, vaikka asiakirjat on merkitty salassa pidettäviksi. Julkaisen lisää nimiä, kun saan selville kaikki yksityiskohdat. Papereista ei käy ilmi esimerkiksi tietoa siitä, kuka poliiseista määräsi hyökkäyksen.

Perjantaiaamu 29.5.2015. Herään järkytykseen. Ovella on kolme virkapukuista aseistautunutta poliisia, Perälä, Hautala ja Mäkelä. Talon edessä odottaa kaksi poliisin tunnuksilla ja hälytyslaitteilla varustettua mustamaijaa. Avaan oven. Poliisit tunkeutuvat asuntooni ja vaativat minua mukaansa. Minut talutetaan poliisiauton taakse, kännykkäni takavarikoidaan ja minut suljetaan auton putkaan, naapurien katsellessa jännittävää suuroperaatiota muuten niin rauhallisessa naapurustossa.

Minut viedään Turun poliisilaitokselle. Loput tavarani ja päällysvaatteeni takavarikoidaan, ja minulle suoritetaan ruumiintarkastus. Tämä on viimeinen kerta viiteen päivään kun näen omaisuuteni. Poliisi hukkasi tavarani ja väitti, että omaisuuteni on jossain muualla. Lukuisten soittojen ja inttämisen jälkeen tavarat löytyvät poliisin hallusta.

Ruumiintarkastuksen jälkeen minut suljetaan putkaan luultavasti useaksi tunniksi. Minulla ei ole kelloa, joten ajan kuluminen hämärtyy. Olen syvästi järkyttynyt. Muistot vanhoista traumaattisista kokemuksista myllertävät mielessäni.

Minut noudetaan putkasta ja saatetaan kuulusteluhuoneeseen. Huone on sama, jossa minua kuulusteltiin vahvan kannanottoni jälkeen joulukuussa 2009. Huoneessa on kaksi isokokoista poliisimiestä. Kuulustelun suorittaa rikoskonstaapeli Sami Grönfors, toinen poliisi vartioi vieressä. Kuulustelija Grönfors vaatii minua selittämään tekemisiäni. Kuulustelun sävy on kovisteleva ja syyttävä. Hän ilmeisesti odottaa, että murrun auktoriteetin edessä ja tunnustan syyllistyneeni johonkin rikokseen. Tilanne on minulle äärimmäisen ahdistava. On kuin olisin palannut ajassa taaksepäin koulun pihalle, kiusaajien nöyryytettäväksi. Olen poliisin mielivallan kohteena, joten kommunikoin huutamalla. Teen niin, koska tiedän, että alistuminen poliisin mielivallalle kaduttaisi minua myöhemmin, aivan kuten jäi edellinenkin kerta samassa huoneessa kaduttamaan.

Annan vihani näkyä ja kuulua. Rikoskonstaapeli Sami Grönfors syyttää minua tilanteeni pahentamisesta ja väittää, että hän ei ole tehnyt mitään väärää minulle, ja että hän kohtelee minua hyvin. Hän muka haluaa vain rauhallisesti keskustella kanssani. Kuinka tyhmä poliisi voi oikein olla? Kuinka suunnattoman tyhmä voi poliisi oikeasti olla? Aseistettu rynnäkkö kotiini, putkaan heittäminen, kovistelu ja syyttely eivät ole rauhallista keskustelua, eikä hyvää kohtelua. Mutta jos asia todella on niin, voinko minäkin ”keskustella rauhallisesti” poliisin kanssa samoilla keinoilla? Kuulustelija jatkaa jankuttamista. Hän jankuttaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Jatkan kommunikointia huutamalla. Valitettavasti vihanpurkaus jää mekaaniseksi huutamiseksi, vaikka yritän lietsoa itseeni lisää raivon tunnetta. Tönäisen rikoskonstaapeli Sami Grönforsia, jolloin toinen poliisi taltuttaa minut käyttämällä fyysistä väkivaltaa. Grönfors ilkkuu, että en uskalla lyödä poliisia.

Kaikki poliisit ovat ihmissaastaa, mutta rikoskonstaapeli Sami Grönfors on pahinta ihmissaastaa. Grönfors sanoi olleensa itsekin koulukiusattu. Paskat, sanon minä. Mutta jos hän todella on kouluväkivallan uhri, niin hänen rikoksensa toista kouluväkivallan uhria kohtaan on sanoinkuvaamattoman törkeä. Koulukiusattu ei tee tällä tavalla toiselle koulukiusatulle! Siksi toistan vielä: Rikoskonstaapeli Sami Grönfors on pahinta ihmissaastaa. Tuhoeläin. Kysyn poliiseilta, mikseivät he ottaneet minuun yhteyttä soittamalla ja selvittäneet puhumalla mistä on kyse, jos he tosiaan vain halusivat keskustella kanssani. Rikoskonstaapeli Sami Grönfors vastaa tylysti, että se on poliisin toimintatapa. Grönfors jatkaa jankuttamistaan, kunnes hän myöntää olevansa vain ratas koneistossa. Kuulustelu päättyy ja minut saatetaan taas putkaan.

Joudun virumaan putkassa taas luultavasti useita tunteja.

Minut noudetaan putkasta. Psykiatrian päivystykseen ollaan kuulemma lähdössä. Minut viedään ambulanssiin. Mukaan lähtee kaksi poliisia, Sainio ja Heino. Miespoliisi tulee ambulanssiin, naispoliisi seuraa mustamaijalla. Ambulanssissa ensihoitaja kyselee tietoja johonkin kaavakkeeseen. Saavumme Tyksin T-sairaalan yhteispäivystykseen. Poliisit seuraavat minua lähietäisyydellä koko ajan. Paikalla on myös sairaalan vartijoita. Joku kyselee taas tietoja. Lääkäriä odotetaan.

Minut saatetaan lääkärin vastaanotolle. Essi Peltonen, nuori naislääkäri, kyselee, ja minä kerron rauhallisesti oman versioni tapahtumista, poliisit Sainio ja Heino vartioivat vieressä. Pyydän, että omaisilleni soitetaan ja kerrotaan missä olen. Lääkäri lupaa, mutta kuulen myöhemmin, ettei sieltä mitään soitettu. Lääkäri Essi Peltonen tekee tarkkailulähetteen. Pienestäkin lääkärin pääkopan sisällä sikiävästä epäilystä joutuu tarkkailuun. Päätös ei perustu lääketieteeseen, vaan vakiintuneeseen toimintatapaan, jossa epäpätevä taho siirtää vastuun seuraavalle taholle, eikä vaivaudu selvittelemään tapausta enempää. Valitusaika päätökseen on jostain käsittämättömästä syystä vain 14 päivää, joten valitus jää tekemättä. Käy ilmi, että joudun Kupittaan mielisairaalan suljetulle osastolle. Päivystävää psykiatria ei tavoiteta. Minut suljetaan sairaalan putkaan odottamaan. Tämä on jo neljäs putka tällä reissulla. Iltapäivä on pitkällä. Vasta nyt saan ruokaa, kun sitä itse pyydän. En tiedä kuinka kauan joudun olemaan putkassa. Ja lasku tulee postissa kuukauden päästä. En aio sitä maksaa. Olin poliisin huostassa ja poliisi vei minut aiheettomasti päivystykseen. On moraalisesti väärin vaatia minua maksamaan turhasta. Psykiatri tavoitetaan ja ambulanssia odotellaan. Tiukasti vartioituna minut saatetaan ulos ja ambulanssiin. Miespoliisi istuu ambulanssissa vieressäni ja naispoliisi tulee mustamaijalla perässä.

Saavumme Kupittaan psykiatriseen sairaalaan. Poliisit ja ensihoitajat saattavat minut suljetulle osastolle A1. Kerron ensin vähän taustaa:

Osasto on sama paikka, jossa jouduin läpikäymään psykiatriahelvetin vuosina 1994-1995. Silloinen osastonlääkäri, psykiatrian erikoislääkäri Erik Neuvonen, ohitti täysin traumataustani kouluväkivallan uhrina. Hän ei myöskään uskonut, että olin juuri joutunut homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Erik Neuvonen mätkäisi diagnoosiksi paranoidisen skitsofrenian. Hoito ja lääkitys oli sitten sen mukaista. Minusta piti tulla laitospotilas vuosiksi, ehkä vuosikymmeniksi, ehkä loppuelämäksi. Skitsofreniadiagnoosia on verrattu kuolemantuomioon. Diagnoosi oli kova isku 18-vuotiaalle pojalle, vaikka tiesin koko ajan, ettei minulla mitään skitsofreniaa ollut. Ja siksi ei ollut sairaudentuntoakaan, joka taas lääkärien mielestä tarkoitti, että minulla nimenomaan on skitsofrenia!

Keväällä 1994 nuorisopsykiatrisella osastolla tapahtuneen ahdistelun tekijä oli huonetoverini, noin 15-vuotias vakavasti häiriintynyt homopoika. Mutta minulle potentiaalisesta vaarasta ei kerrottu, vaikka meitä molempia hoiti sama terapeutti, erikoissairaanhoitaja Marja Siiki. Olin tämän terapeutin ”terapiassa” neljä vuotta, mikä oli neljä vuotta liikaa. Minua on jäänyt pöyristyttämään tapa, jolla homoseksuaalisen ahdistelun jälkipyykki hoidettiin. Tapaus koetettiin vaieta pois. Sitä vähäteltiin, sitä ei muka tapahtunut, minä ylireagoin. Homopoika jopa tunnusti teon, mutta silti minä olin pahis ja hän oli heikko uhri. Joku nuorisopsykiatrisen osaston hoitajista käänsi asian niin, että syynä tapauksen kärjistymiselle oli se, ettei minun kotona puhuttu tarpeeksi seksistä. Jos siis kotona puhutaan tarpeeksi seksistä, niin ahdistelun tai raiskauksen uhriksi joutumisen pitäisi tuntua imartelevalta huomion saamiselta? Ymmärsinkö oikein? Terapeuttini Marja Siiki valitsi puolensa, hän valitsi homopojan. Siiki puolusteli toistuvasti poikaa. On siis ihme, että jatkoin terapiaa hänen kanssaan vielä kaksi vuotta, kunnes eräs yksityinen psykiatri pelasti minut Erik Neuvoselta, Marja Siikiltä, Kupittaan sairaalalta ja julkiselta psykiatrialta.

Takaisin viime touko-kesäkuun vaihteeseen. Poliisit Sainio ja Heino lähtevät. Oloni rauhoittuu välittömästi. Päivystävä psykiatri Patrik Järvinen ja sairaanhoitaja haastattelevat minua. Tunnelma on asiallinen ja rauhallinen. Psykiatri ymmärtää heti mistä on kyse. Yllätyn, koska odotan raskaan pakkolääkityksen alkamista ja psykoosidiagnoosia. Saan yhteyden omaisiini vasta viideltä iltapäivällä. He ovat järkyttyneitä ja huolissaan minusta. Isäni oli viettänyt koko päivän poliisilaitoksella odottaen tietoa poikansa kohtalosta. Poliisit eivät olleet kertoneet mitään.

Tarkkailun aikana osastonlääkäri Miika Nietola ja ylilääkäri Teija Nummelin haastattelevat minua. Myös he ymmärtävät mistä on kyse. Joudun silti olemaan osastolla tarkkailussa viisi päivää. Laki kuulemma vaatii neljää päivää, eikä tulopäivää lasketa. Kyseessä ei siis ollut psykiatrinen hoitojakso, eikä minua hoidettu millään tavalla, vaan siellä vain tarkkailtiin, olenko psykoosissa tai vaaraksi itselleni tai muille.

Olosuhteisiin nähden on kokemus suljetulla osastolta perustavanlaatuisesti erilainen kuin 90-luvulla. Erityisesti hoitajat ovat mukavia, toisin kuin 90-luvun kollegansa, jotka toteuttivat työssään vanginvartijan roolia. Muutaman potilastoverin kanssa tuli juteltua paljon. He ovat hyviä tyyppejä, joita en olisi muuten tavannut. Mutta mutta mutta. Pakkolaitos on aina pakkolaitos. En ollut ollenkaan varma pääsenkö pois vai joudunko jäämään pakkohoitoon. Lääkärit tarjosivat hoitokontaktia avopuolella, mutta johtuen aiemmista kokemuksistani en voi luottaa julkiseen psykiatriaan, koska yksikin väärä sana tai tunteenilmaisu riittää, että minut suljetaan taas lukkojen taakse. Taisteluretoriikkaa käyttävä radikaali ihmisoikeusaktivisti joutuu helposti väärinymmärretyksi noissa piireissä. Paljon on kahdessa vuosikymmenessä muuttunut, mutta jotain Kupittaan sairaalassa on yhä pielessä.

Olin osastolla vain viisi päivää, mutta turhautuminen alkoi nopeasti. Osasto A1 ei hoida ketään millään tavalla, vaan se on lähinnä säilytyslaitos. Potilaiden keskuudessa yleinen tunnetila on turhautuminen. Katsotaan telkkua, syödään, nukutaan, katsotaan telkkua, syödään, nukutaan. Kaikkeen tarvitaan lupa, kaikkea tarvitsee anella. Turhauttavaa. Jos näytät turhautumisesi, se tulkitaan sairauden oireeksi ja jäät osastolle. Osasto turhauttaa, turhautuminen jatkaa osastollaoloa.

Minulla kävi hyvä tuuri lääkärien kanssa. On kuulemma vieläkin yleistä, että Kupittaan sairaalan lääkärit eivät kuuntele eivätkä usko potilaita. Pakkohoito saattaa jatkua kuukausikaupalla. Potilaat ahdetaan ikivanhan sairaalakäyttöön soveltumattoman rakennuksen ahtaisiin potilashuoneisiin. Huonolla tuurilla joudut samaan huoneeseen psykoottisen ja väkivaltaisen seksuaalirikollisen kanssa. Miten kenenkään psyykkinen vointi voi kohentua tuollaisessa paikassa? Miten voi olla, että korkeasti koulutetut ja älykkäät ihmiset voivat uskoa olevansa niin oikeassa, että tuollainen hoito on mahdollista 2010-luvulla yhdessä maailman sivistyneimmistä maista? Mihin jäi psykiatrian reformi, miksei edes Keroputaan hoitomalli ole käytössä koko maassa?

Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille.

Keskustelin lääkärien kanssa koulukiusaamisesta. Tuntui kuin olisin keskustellut satunnaisten kadunmiesten ja -naisten kanssa. He eivät tienneet aiheesta juuri mitään.

Pääsen osastolta tiistaina 2.6. Teen tietojenluovutuspyynnön, jossa pyydän osastoa lähettämään minulle kaikki minua koskevat paperit. Papereita en saa. EMDR-terapeuttini saa vain lyhyen epikriisin, jonka hän kopioi minulle.




Poliisin ja viranomaisten tarkoituksena oli pelotella minut hiljaiseksi. Vaikene, älä tee tuollaista, tai rynnäköimme taas ja heitämme putkaan! Kurjat eivät viranomaisten varpaille hyppele! Tällaisessa tilanteessa ei saa alistua, vaan pitää toimia täysin päinvastoin. Vääryyksiä vastaan pitää taistella entistä kovemmin.

Kastun koululle ei riittänyt elämäni tuhoaminen, vaan heidän täytyi nöyryyttää minua vielä viimeisen kerran. Kevätjuhla järjestettiin, juhlakulkueet tullaan aivan varmasti järjestämään ja anteeksipyyntöä ei tule. Koskaan. Koulukiusatun pitää vaieta, ei vaatia anteeksipyyntöä, ei edes vähän kunnioitusta. Opettajat vaativat minua antamaan anteeksi kiusaajille, mutta minulla ei ole mitään oikeutta vaatia mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähestyin Kastun koulua sitten peruskouluhelvettiaikojen. Tämä oli myös viimeinen mahdollisuus esittää vaatimuksia. Muuten olisi jäänyt kaduttamaan, sen tiedän varmasti.

Pakkohoitoon joutui väärä henkilö. Minulle kerrottiin, että Kastun koulussa jouduttiin pelon valtaan. Heidän sinne hoitoon olisi pitänyt mennä. He ovat hysteerisiä ja harhaisia, en minä. Tämä aika ja yhteiskunta on sairas. Joukkomurhaepäilyyn riittää koulun ohi käveleminen trenssitakissa. Minä, pieni avuton lapsi, pelkäsin henkeni edestä koulussa. Pidän oikeudenmukaisena, että nyt on heidän ja koko yhteiskunnan vuoro pelätä minua. En ole tekemässä joukkomurhaa, vaan kostan yhteiskunnalle omalla tavallani, nöyryyttämällä ja ravistelemalla yhteiskuntaa kertomalla totuuden. Enkä ole taistelussa yksin.

Asia, jota yhteiskunnan tulee oikeasti pelätä, on syrjäytettyjen vaientaminen. Kun ihmiseltä viedään laillinen keino vaikuttaa omaan elämäänsä, kun syrjäytetyltä vaiennetaan ääni, jää ainoaksi vaikutuskeinoksi väkivalta. Väkivalta on hiljaisten huutoa. Poliisin ja koko yhteiskunnan kannattaa miettiä, miten kouluväkivallan uhreja kohdellaan. Kannattaako provosoida epätoivoisia ihmisiä, joiden viimeinen lanka yhteiskuntaan saattaa katketa vähäisestäkin ärsykkeestä.

Jälkikäteen ajatellen olisi ollut järkevämpää tehdä perinteinen anonyymi koulu-uhkaus tor-verkon kautta. Sillä olisi saavutettu toinen tavoitteista eli peruttu juhlat. Nyt minä jouduin poliisin mielivallan uhriksi. Mutta, kuten olen aiemmin kirjoittanut, en halua tehdä uhkausta, koska koulu-uhkaukset vahingoittavat viattomia sivullisia, eli muita koulukiusattuja.

Kun jotain ikävää tapahtuu, rientävät poliitikot ja ”paremmat ihmiset” kilvan sanoutumaan irti kaikesta väkivallasta. Paheksumalla syvästi väkivaltaa he osoittavat ylemmyytensä ja pesevät kätensä itse aiheuttamastaan sotkusta. Reality check. Koulu-uhkauksia ja koulusurmia on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Mikään paheksunta ei niitä estä. Ne ovat elimellinen osa suomalaista peruskoulua ja suomalaista yhteiskuntaa niin kauan kuin yhteiskunta aiheuttaa pahoinvointia. Tekopyhän tuomitsemisen ja paheksunnan sijasta pitäisi kiinnittää huomio siihen, että sivulliset eivät joudu uhatuksi tai vahingoitetuksi. En piittaa niiden kohtalosta, jotka aiheuttavat pahoinvointia, koska hekään eivät piittaa minun kärsimyksistäni.

Ennenkaikkea, huomion pitäisi olla kouluväkivallan ehkäisyssä. Vaan eivätpä kelvanneet ohjeeni poliisille. He olivat hätäisesti selailleet blogiani ja poimineet joitain yksittäisiä väkivaltaan viittaavia sanoja irrotettuna asiayhteyksistään. Jouduin selittelemään kirjoituksiani myös Kupittaan sairaalassa.

Olen vihannut ja halveksinut poliisia peruskoulun ysiluokalta asti. Vuosi oli 1992. Olin joutunut systemaattisen ja raa'an kouluväkivallan uhriksi jo lähes yhdeksän vuoden ajan, kun koulupoliisi vihdoin viimeisen kevätlukukauden lopussa puuttui tilanteeseen. Kastun koulun silloinen koulupoliisi, jonka nimeä en valitettavasti muista, vain totesi, ettei poliisi voi alaikäisille mitään. Aseistautunut, virkapukuinen, kaksimetrinen lihaskimppu, auktoriteetti, ei voi 14-vuotiaille räkänokille mitään. Kuinka heikko poliisi oikeasti on?

Idiootit väittävät, ettei vika ole poliisissa. Poliisi noudattaa vain lakia ja tekee vain lain vaatimaa työtään. Väärin. Vika on nimenomaan poliisissa. Tiedän tapauksia, joissa poliisi on riistänyt toiminnallaan ihmisten perusoikeudet ja ihmisarvon. Olen seurannut tapausta, jossa koulukiusaajien, poliisin ja koko viranomaiskoneiston uhrina oli kuudesluokkalainen koulukiusattu lapsi. Poliisin ammattiin hakeutuu mielenvikaisia väkivaltaisia yksilöitä. Miten muutenkaan voisi perustella ammatinvalintaa, jossa saa ja pitää käyttää tappavaa voimaa. Poliisit ovat vasaroita, jotka näkevät muut ihmiset nauloina.

Aktivisti Markus Jansson antaa selkeät ohjeet poliisin kanssa toimimiseen:

”Älä ikinä luota poliisiin. Älä ikinä puhu poliisille MITÄÄN. Korostan, alleviivaan ja huomautan, IKINÄ MITÄÄN. Älä ota kantaa edes siihen, oletko syyllinen vaiko et tms. Älä sano mitään. Äläkä missään nimessä allekirjoita ikinä mitään missään olosuhteissa. Varaudu, että sinun ihmisoikeuksiasi loukataan törkeästi ja ymmärrä, että tämä on "maan tapa" Suomessa.”

Aion valittaa poliisin toiminnasta kaikkiin mahdollisiin tahoihin. Tarvitsen apua lakimieheltä ja isäni on sellaisen jo järjestänyt. Poliiseja pitää rangaista.

Olen ollut koko kesän aivan paskana. Kaksi kuukautta vanhoja sähköposteja odottaa vastaamista, en jaksa pitää yhteyttä edes kavereihini, poliisiauton näkeminen kadulla ahdistaa. Saan taas toistuvia päänsisäisiä raivokohtauksia, kun traumat pyrkivät alitajunnasta pinnalle. Kärsin taas unettomuudesta. Poliisin toiminta teki tyhjäksi vuosien terapiatyön. Sain vain lisää traumoja käsiteltäväksi. Jos raskas työni psyykkisen hyvinvoinnin parantamiseksi joutuu aina nollatuksi, niin miksi jatkaisin terapiaa. Turhaa se vain on.

Perheelleni on ollut raskasta seurata kärsimyksiäni. He pelkäävät, että poliisi tönäisee minut henkisen sietokyvyn rajan yli. En tiedä mikä tilanteeni olisi nyt ilman tyty-ydeä. En tiedä, olisiko viimeinen lanka yhteiskuntaan katkennut poliisin hyökkäyksen takia. Osastolta kotiuduttuani tajusin, että olen laiminlyönyt tyty-ydeä. Olen pitänyt taistelua häntä tärkeämpänä. Onneksi voin korjata virheeni. Hän on kuitenkin elämäni tärkein ihminen.

Totuuden tulee näkyä ja kuulua niin rumana kuin se on. Jouduin silti sensuroimaan tätä tekstiä rankasti ennen julkaisua. Jos joudun tämän kirjoituksen tai mielipiteideni takia vaikeuksiin, niin sitten joudun. Se vain todistaa kaiken ylläolevan vielä enemmän todeksi. Olen valmistautunut poliisin rynnäkköön, putkaan joutumiseen ja kunnianloukkaussyytteisiin tämän ja tulevien kirjoitusteni takia. Se osoittaisi kuinka pikkumaisia, itsekkäitä ja julmia ihmisiä tuo sakki on. Minun elämäni sai tuhota poliisikoirankaan haukahtamatta, mutta jos minä vähän näpäytän takaisin, niin pikkuviranomaisten loukattu kunnia palautetaan väkivaltakoneiston avulla.

Odotan, että minut haetaan aamulla 18.8.2015 putkaan, jotta Kastun koulu voi turvallisin mielin järjestää irvokkaat juhlakulkueensa. Sitä ennen rehtori Marianne Ulfstedt marianne.ulfstedt@turku.fi vastaanottaa uudet vaatimukseni:

Kastun juhlakulkueet peruutettava

Arvoisa Kastun koulun rehtori,

Järjestitte minulle pahoja vaikeuksia ja lisää vakavia psyykkisiä traumoja, mutta minua ei vaienneta poliisin rynnäköllä, putkaan heittämisellä, kuulustelulla ja pakkohoidolla mielisairaalassa! Toistan vaatimukseni. Vaadin, että kaikki juhlallisuudet koskien Kastun koulua peruutetaan. En enää vaadi surkeaa anteeksipyyntöä, vaan vaadin täyttä rahallista korvausta ansionmenetyksistäni. Korvaus kerätään yhteisvastuullisesti kaikilta elämäni tuhoamiseen osallistuneilta, myös teiltä, arvoisa rehtori.

Olen Nynny Nyhverö, koulukiusattu, 39-vuotias vaikeista mielenterveysongelmista kärsivä työkyvyttömyyseläkeläinen.


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Sosiaaliturva Romanian tasolla ja lisää leikataan


Facebook-ryhmä Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan! järjestää suurmielenosoituksen Helsingissä lauantaina 22.8.

* * * * *

Lähtökohta on tämä: Suomen sosiaaliturva on riittämätön ja alistava.

Tammikuussa, ennen vaaleja, oltiin vielä köyhän puolella: ”Suomessa miljoona ihmistä elää alle tuhannen euron tuloilla. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että näiltä ihmisiltä ei leikata mitään.”

Vaalilupaukset unohtuivat nopeasti. Koko kansa osallistetaan taloustalkoisiin. Rikkaat voivat osallistua vapaaehtoisesti, kun pääministeri oikein kauniisti pyytää. Köyhiltä leikataan väkisin ja paljon. Leikkaukset ovat väärä tie ja vaihtoehtoja löytyisi, mutta on helpompaa ottaa köyhältä. Eihän köyhä kapinoi, eihän? No, eipä ole kovin kummoisia kapinoita täällä viime vuosikymmeninä nähty. Siksi valtaeliitti uskaltaa röyhkeästi jatkaa kurjistamispolitiikkaansa.

Perussuomalaisten kansanedustajat ovat samanlaisia vallanhimoisia paskoja kuin kaikki muutkin valtaan päässeet poliitikot. Persuja äänesti moni köyhä, joilta nyt leikataan hallitusvastuun nimissä. En ihmettele, jos omat koirat purisivat Soinia ja kumppaneita. Enkä olisi yhtään pahoillani, jos niin tapahtuisi. Ehkä se opettaisi isoille herroille ja rouville vähän nöyryyttä ja vastuuta äänestäjistään.

Hyvä sosiaaliturva takaa yhteiskuntarauhan.

* * * * *

Blogitauko. Elokuun puolella jatketaan.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Hullu psykoterapeutti opiskelijoiden päitä säätämässä


Kolmekymppinen mies jatkaa elämäntarinaansa:

”Tällä kertaa voisin kertoa ammattiopiston psykoterapeutista herra H:sta, ja hänen käytöksestä mua kohtaan vuosikymmenen vaihteen tienoilla. Ensin herra H oli tosi mukava ja hän sanoi, että hänelle voi aina tulla puhumaan, jos jokin asia painaa.

Jo ensimmäisen syksyn aikana totuus herra H:sta alkoi paljastua. Se oli yks maanantai, kun mä menin juttelemaan sille, kun mua oli alettu muutaman oppilaan toimesta jo kiusata.

H tivasi närkästyneenä, että miksi mä tulin hänen puheille. H kertoi olevansa kiireinen ihminen, eikä häntä saa häiritä turhaan. H kiisti täysin kiusaamisen sanomalla, että se oli huumoria, vaikka eräs teinipoika oli jo pari kuukautta käyttäytynyt mua kohtaan asiattomasti ja muutamaa päivää ennen mun kiusaamisesta kertomista, hän kyseli multa vapaa-aikatalon tv-huoneessa aika asiattomia kysymyksiä ja nauroi perään. Myös viisikymppinen aikuisopiskelija rouva M oli mukana kiusaamisessa, nauroi, sekä alkoi kommentoida kaikkea, mikä muhun liittyi, esim. jos mä, vaikka aivastin, niin rouva M sanoi muille, "se on vissiin syöny jäistä täytekakkua" ja naurettiin. Rouva M myös toimi neuvonantajana kiusaajalle, nimeltä J pääkaupunkiseudulta. Pian myös tv-huoneen muut paikalla olevat opiskelijat alkoi vuorollaan haukkua mua keskenään.

Herra H myös joskus nauroi, kun puhuin, että mua kiusataan ja joskus sanoi vahingoniloisesti: "kiittämättömyys on maailman palkka". H haukkui myös mun koko perheen sanomalla: "te ootte todella eriskummallisia".

H haukkui, että mussa on vikaa, kun mä olin sitä mieltä, että esim. treffipalstoilla ja treffeillä pitäisi olla välillä niinkin päin, että nainen tekee ensin aloitteen. Tästä H vasta suuttui todella kovasti, H huusi: "koita jo nyt oppia ymmärtämään, että perinteisesti on ollut aina semmoinen tapa, että miehen pitää tehdä aina aloite, niin on aina ollut, eikä sitä perinnettä ihan helpolla aleta muuttamaan". H:n huuto koveni koko ajan lauseen loppua kohti.

H myös uhosi, että mun täytyy tehdä niin kuin hän sanoo, että mun elämä olisi onnellista, ja hän sanoi välillä jopa ajattelevansa mun parasta. Viimeisellä kerralla H haukkui mua narsistiksi, koska mä olin hänen mielestään liian pessimistinen. Välillä mä kävin muilla psykologeilla, mutta he vaan kehuivat kovasti H:a ja sanoivat, että hän on paras psykoterapeutti, mitä oli tarjolla.”

* * * * *

Hyvä sosiaaliturva takaa yhteiskuntarauhan.

Hyväosaisten ja huono-osaisten välillä sijaitsevan kuilun leveys ja syvyys kiinnostaa tutkijoita. Helsingin Sanomat: Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea:

"Keskustelu köyhyydestä keskittyy Suomessa kahteen asiaan: kannustinloukkuihin ja laiskuuteen, sanoo professori Saari. Olennaisempaa on hänen mukaansa resilienssin eli kimmoisuuden menetys: Ihminen on kuin nyrkkeilijä, joka kestää iskuja tietyn verran. Kun kolhuja on tullut elämässä tarpeeksi, yksikin isku lisää vie jalat alta.

- -

Saari puhuu sosiaalisesta kivusta. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka reagoi, kun hänet suljetaan ulos laumasta. Sosiaalinen kipu näkyy aivoissa, se vain aktivoi eri kohdan kuin fyysinen kipu.

Hylkäämisen kokemus tuottaa häpeää, surua, pelkoa, vihaa ja masennusta.

- -

Peterillä on syvä epäluottamus virkavaltaa kohtaan. Sosiaalityöntekijät, viranomaiset, poliisit, ei heistä ole hänelle mitään hyötyä.

Miten systeemi, jonka tarkoitus on pitää huolta ja auttaa, voi muuttua niin vihattavaksi?

Tätä vihaa on tutkittu paljon, sanoo professori Juho Saari. Eniten vihaa herättävät tuloihin perustuvat tukien vähennykset sekä tarveharkintaiset tuet. Siis tilanteet, joissa syynätään ja kyylätään ja arvioidaan, oletko tarpeeksi sairas tai tarpeeksi köyhä saadaksesi tukea. Vaaditaan lippuja ja lappuja.

Vihaa herättää siis valtasuhde, johon hukkuvan asemassa olevan on pakko suostua. Tähän liittyy keskustelu kunnioittavasta kohtelusta."

* * * * *

Tulossa elokuussa: Valopilkun ensimmäinen valtakunnallinen tapaaminen

”Kutsumme kaikki vertaistukiryhmän sekä ohjaajakoulutuksen käyneet sekä muut vapaaehtoistyöstä kiinnostuneet koolle Lahteen 15.8.2015 klo 10 - 14 Harjula-keskukseen, Harjulankatu 7.
Tarkoituksena on kartoittaa, mitä kaikkea te vapaaehtoiset haluaisitte tai voisitte tehdä, sekä mitä mahdollisuuksia Valopilkulla on tukea teitä valitsemassanne toiminnassa. Tapaamisia on jatkossa tarkoitus järjestää säännöllisesti eri puolille Suomea.”




tiistai 9. kesäkuuta 2015

Yliopistoisku - ahdistuneiden ihmisten tajunnanvirtaa


Yle: Yliopistoiskua suunnitelleen tuomio muuttui hovioikeudessa

”Helsingin hovioikeus on jättänyt terveydellisistä syistä toisen ns. yliopistoiskun suunnittelusta tuomituista tuomitsematta.

Hovioikeus perusteli päätöstään syyntakeettomuudella. Hovioikeus katsoi, että naisen kyky säädellä käyttäytymistään oli hänen mielentilansa takia heikentynyt.”

HS: Joukkosurmasta epäiltyjen asianajaja: "Ahdistuneen ihmisen tajunnanvirtaa"

”Joukkosurman suunnittelusta epäilty mies on kuitenkin perustellut asiaa muun muassa koulukiusatuksi joutumisella. Naispuolisen epäillyn asianajan -- mukaan joukkosurman suunnittelu muun muassa sähköpostin välityksellä johtui ahdistuneisuudesta, masentuneisuudesta sekä naisen halukkuudesta saada "jonkinlainen ihmiskontakti".

Asianajaja kuvaili naisen lähettämiä viestejä "ahdistuneen ja masentuneen ihmisen suoltamaksi tajunnanvirraksi".”

HS: Esitutkinta: Yliopistoisku peruuntui viime hetkellä tammikuussa

”Mies puolestaan kertoi kuulusteluissa, ettei halunnut tehdä iskua lainkaan, mutta ei uskaltanut kertoa tätä naiselle, koska se olisi johtanut välien katkeamiseen.”

”Kuulusteluissa mies kertoi joukkomurhafantasioiden syyksi koulukiusaamisen ja halun näyttää kiusaajille, mihin heidän tekonsa voivat pahimmillaan johtaa.”

Koulukiusaaminen ja psyykkinen sairastuminen. Yksinäisyys, seksuaalinen turhautuminen ja halu tehdä vaikutus naiseen. Oliko kyseessä oikea kylmäverinen joukkomurhasuunnitelma, vai kahden yksinäisen ja ahdistuneen ihmisraunion pahaa oloa purkanut fantasia?

Kolme vuotta ehdotonta vankeutta on tässä tapauksessa silkka oikeusmurha. Vakavien rikosten valmistelun kieltävää lakia käytettiin nyt tiettävästi ensimmäisen kerran. Syytettyinä ja tuomittavina ei ollut ammattirikollisia, ei liivijengejä, ei kansainvälisen rikollisuuden pomoja, vaan koulukiusattuja, mielenterveysongelmaisia ja yksinäisiä syrjäytettyjä nuoria. Tuntuu kuin yhteiskunta rankaisisi heitä siitä, että he ovat psyykkisesti sairastuneita. Kuinka pahasti moinen ylimitoitettu oikeusmurha traumatisoi lisää näitä nuoria?

Suunnitelma, tai se vähä mitä siitä olen lukenut, on aika hölmö. Iskun kohteita on vertailtu, jotain rekvisiittaa kerätty ja aseiden hankkimista mietitty. Ei sillä olisi pitkälle päästy. Nuoret olisi pysäytetty jo aseliikkeen ryöstöyrityksen yhteydessä.

Eniten suunnitelmassa tökkää väkivallan kohdistuminen sivullisiin, olkoonkin että he edustavat etuoikeutettua kansanryhmää. Iskemällä yliopisto-opiskelijoihin isku kohdistuu suurella todennäköisyydellä myös kouluväkivallan uhreihin. Jos halutaan pöllyttää eliittiä, löytyy eliitti jostain ihan muualta kuin yliopistossa opiskelevien keskuudesta.

Mutta kaikesta huolimatta ymmärrän hyvin nuorten motiiveja. Ymmärrän, koska tajunnanvirtani käy ajoittain samoissa syvyyksissä vielä nykyäänkin, 23 vuotta peruskouluhelvettini päättymisen jälkeen.

* * * * *

Edellinen kirjoitukseni sai, yllätys yllätys, vastakaikua. Vaihtoehdot ovat: a) Kastun koulun rehtori peruutti juhlat ja lupasi järjestää anteeksipyynnön, b) media kiinnostui tapauksestani ja tulossa on iso juttu paikallislehteen, c) vaatimukseni kuultiin opetusministeriössä asti ja minua pyydettiin kokemusasiantuntijaksi kiusaamisenvastaiseen työryhmään d) jotain ihan muuta. Kirjoitan siitä sitten kun jaksan.