sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kahdeksan vuoden yksinäisyys

Välituntifiilis

Kahdeksan vuoden yksinäisyys (ja siihen liittyvä teksti Kahdeksan vuotta kiusattuna)

Siinä on taas pari uutta kauhukertomusta tuhansien muiden joukkoon. Helmikuussa alkaneella Yhteisvastuukeräyksellä on hyvä tarkoitus. Siihen se myös jää. Ongelmavyyhtiä puretaan taas väärästä päästä. Uhri kertoo vain omaa elämäntarinaansa ja auttaminen jää siihen. Tukioppilaan tapaamisen, turvatalokäynnin ja vertaistukiryhmän jälkeen palataan taas koulunpihan raadolliseen todellisuuteen, jossa mikään ei ole muuttunut.

No, vertaistuki on hyvä juttu. Minulle sellaista ei koskaan tarjottu, vaan minut piilotettiin muiden silmistä ja hiljennettiin. Toisaalta mikään itkuterapiaryhmä ei ongelmia ratkaise. Minulle parasta vertaistukea on ollut lukea muiden kiusattujen, masentuneiden, yksinäisten, syrjäytyneiden ja psykiatrian uhrien kertomuksia. Olen myös tavannut muutamia henkilökohtaisesti. Se on parasta vertaistukea, siihen ei yksikään palkattu lässynlääterapeutti pysty.

Yksinäisyyttä ei paranneta lääkkeillä eikä terapialla.” - professori Juho Saari

OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !

torstai 14. huhtikuuta 2011

Tehoton tehovalvonta

Turun Sanomissa oli 6.4. mielipidekirjoitus koulukiusaamiseen puuttumisesta. Jutun on kirjoittanut Aurajoen koulua käyvä yhdeksäsluokkalainen.

Koulukiusaaminen vaikea saada kokonaan karsittua

Käyn yhdeksättä luokkaa Aurajoen yläkoulussa. Meille tuli viime viikolla käytäntöön tehovalvonta väkivaltaa ja ulkovälitunneille menoa varten. Käytäntö on siis opettajien ja rehtorin mukaan se, että jokaisesta väkivaltaisesta teosta (läpsimisestä ja vastaavasta) merkitään oppilaan nimi listaan, ja jos listaan tulee oma nimi monta kertaa, siitä tulee kuulemma vakavia seurauksia. Asiasta tuli vain mieleen, että mihin koulussa yritetään oikeasti puuttua ?

Onko tämä siis muoto puuttua koulukiusaamiseen? Koulukiusaaminen ei kuitenkaan ole näkyvää väkivaltaa, ainakaan yleensä. Kuka nyt heittelisi pyyhekumin palasia tai paperitolloja tai menisi tönimään toista opettajan nähden? Koulukiusaamista tapahtuu silloin, kun opettajat eivät ole näkemässä tai liikuntatunnilla voidaan heittää vaikka lentopallo päähän muka vahingossa.

Kiusaamisessa henkinen väkivalta on yhtä pahaa kuin fyysinen. Kaikkeen näkyvään voidaan kuitenkin puuttua, haukkujille ja tönijöille voidaan antaa jälki-istuntoa, mutta kukaan ei voi kieltää ihmisiä katsomasta halveksuvasti tai jättämästä pois joukosta.

Koulukiusaamiseen on vaikea puuttua, se johtuu ihmisten suvaitsemattomuudesta, joka lähtee jostain muualta, tai ehkäpä juuri koulunpenkiltä. Näillä projekteilla voidaan siis puuttua vain pieneen osaan kiusaamista, mikä on hyvä, että edes pieni räikeä osa kiusaamista saataisiin loppumaan. Mutta totuus taitaa olla, että aina on kiusattuja ja aina tullaan kiusaamaan, koska olemme kilpailuhenkisiä ihmisiä.

Kiusaamista ei tule sallia

Aikuiset eivät todellakaan näe koulunpihan todellisuutta. Lapset ovat ovelia peittämään sellaiset asiat aikuisilta. Sen aikuiset kyllä huomaavat, kun kiusattu vihdoin yrittää, ehkä vuosien piinaamisen jälkeen, ensimmäistä kertaa puolustautua. Lopulta kiusattu leimataan yksin syylliseksi, koska vain hänet on nähty käyttämässä väkivaltaa, ja kiusattu ei takuulla jää ilman rangaistusta. Näitä projekteja on ollut niin kauan kuin muistan. Nykyään KiVa Koulu on olevinaan kiusattujen pelastus, ja koko ajan kehitetään uusia aivan yhtä turhia ja tehottomia juttuja. On se hassua, että joku yhdeksäsluokkalainen näkee totuuden, jota yliopistokoulutetut aikuiset eivät tajua. Pitäisikö sittenkin kuunnella vain alan todellisia asiantuntijoita ?

Samalla sivulla oli toinenkin mielenkiintoinen kirjoitus. Vakavasta masennuksesta selviytynyt nainen ihmettelee masennuksen ympärillä käytävää turhaa jossittelua, ja hän vaatii, että masentuneiden elämänkokemusta olisi hyödynnettävä masennusta sairastavien auttamisessa. Pitäisi siis kuunnella alan todellisia asiantuntijoita.

Vai onko masennuskin muuttunut oivaksi politikoinnin välineeksi. Tekeekö masentuneiden suuri määrä jostakusta paremman ihmisen, koska aina voi olla huolissaan ja ylläpitää aihetta.

Köyhillä, työttömillä, syrjäytyneillä, sairailla ja masentuneilla on paljon ystäviä näin eduskuntavaalien alla. Poliitikon kuuluu, puolueesta riippumatta, olla heikkojen puolella vaalilupauksissaan. Paremminvointivaltiossa kun on kaikilla niin helvetin hyvä olla. Lupaukset voi unohtaa heti kun astuu eduskuntatalon ovesta sisään. Puistattaa katsella ja kuunnella vaalikampanjointia, kun muistissa on vielä hallituspuolueiden joulukuinen rikos syrjäytyneitä nuoria kohtaan.

OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Pakkohoitoa II

Luin Särkyneen tytön unelmia -nimistä blogia. Kirjoittaja on 16-vuotias koulukiusattu tyttö, joka on joutunut psykiatrian hampaisiin. Tytön kokemukset psykiatrisella muistuttavat kovasti omia kokemuksiani. Otetaan yksi esimerkki :
Nyt oon nuorten psykiatrisella avo-osastolla vapaaehtoisesti, koska jos en olisi suostunut vapaaehtoseen, ne olisivat voineet repiä jostain, että muka pakkohoidon kriteerit täyttyy ja sitten olisin joutunut jäämään suljetulle pakkohoitoon.
Olkoon Särkyneen tytön unelmia varoituksena kaikille kiusatuille. Mielisairaala on paikka, johon joutumista kannattaa välttää viimeiseen asti.
Mutta kuka tukisi sitä takapulpetin kilttiä, tummiin pukeutuvaa, masentunutta, näkymätöntä ja hiljaista, joka ei koskaan ole häiriöksi, ei koskaan halua tehdä itsestään suurta numeroa. Sitä, joka suorittaa koulunsa, eikä huutele ympäriinsä, ei häiritse tunteja. Eihän se tarvitse mitään, se pärjää kyllä noinkin. Vaikka kukapa sitä edes miettii, sehän on niin näkymätönkin.

Mutta silloin se näkymätönkin huomataan, kun tarvitaan joku, jota voi kiusata, joku jonka elämästä voidaan tehdä helvettiä. Eipä se opettajiakaan kiinnosta, ei ne näe, eikä kuule, ei välitä. Eivät halua nähdä, eikä kuulla. Sehän vie vain hyvää, elintärkeää työskentelyaikaa, miettiä kiusaamistapauksia. Eihän sellaisia ole, kun suljetaan silmät ja korvat, jauhetaan vain matematiikan kaavoista ja ruotsin verbeistä, ihan mistä vaan, kun ei vain tarvitse nähdä eikä kuulla totuutta. Mitä väliä jonkun yhden oppilaan. Mitä väliä kymmenien, satojen, tuhansien oppilaiden. Ei mitään - kun kysymyksessä on aika. Tehokas työskentelyaika. Aika on rahaa ja raha on tärkeää.

Mutta silloin, silloin kun totuus vahingossa lävähtää silmille. Silloin sanotaan "älä välitä, ei se mitään tarkoita, se kiusaa, koska sillä on vaikeaa, sen vanhemmat erosi juuri". Ei mitään väliä ja kaikki on taas hyvin. Asia on hoidettu. Kukaan ei kysy, miten kiusatulla menee. Kuinka paljon sitä sattuu. Ei sitä satu, vaikka sen vanhemmat on eronnu. Eihän sitä satu, vaikka se ei ole asunut vanhempiensa kanssa sen jälkeen, kun oli 11. Mitä sitä sattuis, vaikka vähän kiusataan. Ei satu yhtään, vaikka lapsuus on ollut perheväkivaltaa ja nöyryyttämistä täynnä, pelkoa, ahdistusta ja lisää pelkoa ja ahdistusta. Mitä väliä, vaikka jo valmiiksi masentuneelle ja epätoivoiselle sanotaan, että se vois yhtä hyvin tappaa itsensä, ei kukaan välittäisi. Mitä sitten ?
OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Ole hiljaa ja syö lääkkeesi II

Tässä on mielenkiintoinen tositarina sairaaseen yhteiskuntaan sopeutumattomasta koulukiusatusta nuoresta, joka joutui psykiatriakoneiston rattaisiin. Tekstin on kirjoittanut taiteilija Riina Hänninen. Taisin hänestä jo aiemmin mainita jossain blogitekstissä. Poliisi-tv:n sivuilta voi lukea lisää.

Olin 19-vuotias kun mulle ehdotettiin pysyvää työkyvyttömyyseläkettä, siihen asti olin ollut sairaspäivärahalla. Lähinnä sairaspäivärahalla oleminen johtui siitä ettei mun elämässä ollut mitään suuntaa, työkkärissä olivat "luovuttaneet", en saanut töitä, enkä opiskelupaikkaa. Kelassa ei jaksettu ja ehdotettiin suoraan että "jää eläkkeelle". Sitten yksi valveutunut tälläisen kuntoutuspaikan työntekijä tajusi että "susta pitää tulla kuvataiteilija", ensimmäinen koko ikänäni ehdotti mulle tälläistä ja kyse oli toisesta tukityöllistetystä ihmisestä, ei siis yhdestäkään "ammatti" opinto-ohjaajasta jne jotka sanoivat mulle suoraan että "no kokeile vaikka jotain artesaanitutkintoa," vaikka vihasin käsitöitä. Menin kansanopistoon ja siellä sain kuulla että voin hakea suoraan AMK:hon, sieltä löysin myös opettajan joka uskoi muhun. Kelan kanssa jouduin käymään sitten taistelun koska ne olis halunnut pitää mut sairaseläkkeellä ja mä taas halusin mennä kouluun. Elämä alkoi kirkastumaan sen jälkeen kun sille löytyi jokin suunta ja ihmisiä jotka uskoi ja kannusti mua. Olen aina pystynyt käymään töissä, tekemään eri projekteja jne joten tälläisiä kunnon perusteita mun eläköittämiseen ei mielestäni koskaan ole ollut, lähinnä vaan se ettei yhteiskunnalla ole ollut mitään "paikkaa" mun kaltaisille nuorille.

Mut ohjattiin murrosikäisenä psykiatrille koulukiusaamisen takia. Mikkeli oli 90-luvulla skinheadien ja rasismin täyttämä paikka jossa munlaiselle politiikasta ja aktivismista kiinnostuneelle nuorelle ei ollut minkäänlaista heijastuspintaa. Minkäännäköistä älyllistä haastetta ei ollut yläasteella, muuta kuin selviytyä päivästä toiseen haukuttuna, ahdistettuna ja erilaisena. "Älykkäälle", erilaiselle nuorelle ei ollut minkäänlaista aikuista tarttumapintaa. Kuvataiteen opettaja raivosi kun en laittanut sinistä sinne minne hän halusi tai piirtänyt sellaisia kuvia kuin hän halusi. Tätä älyllistä turhautumistani alettiin tottakai lääkitä lääkkeillä heti 13-14 -vuotiaana. Olen syönyt masennuslääkkeitä niin nuoresta asti, enkä sitä tietysti teininä osannut kyseenalaistaa. Ihmistä joka ei sopeutunut pikkukaupungin ahdistavaan ilmapiiriin alettiin siis sotkea kemikaaleilla ja syyllistämisellä siitä että "erilainen" nuori on sairas vaikka se ympäristö oli sairas ja täynnä vihaa.

Sitten jokainen lääkäri halusi kokeilla kaikkia eri lääkkeitä joiden takia lihoin noin 60 kg enkä jaksanut enää liikkua tai tehdä yhtikäs mitään ja kaikki tämä alle 20-vuotiaana. Kukaan lääkäreistä ei sinänsä jaksanut sitoutua asiaan vaan määräsi lääkkeitä vain kokeillakseen miten saada tämä "ongelma" eli nuoren ihmisen turhautuminen hoidettua pois. Eläke tuntui olevan kaikille lääkäreille vastaus vapautukseen vastuusta ja ongelman "nopeasti" pois hoitamisesta. Tällä yhteiskunnalla ei taida vain olla kovasti perspektiiviä siihen että nopeasti pois hoidetut ongelmat eivät katoa vaan isonevat.

Päästään tähän "serotoniini"huijaukseen mikä on kaikista älytöntä, esim: murrosikäinen nuori joka on kiusattu ja turhautunut elämänsä päämäärättömyyteen menee lääkärille, lääkäri sanoo "no niin sinulla on siis aivojen välitysaineiden häiriö, otappa tätä lääkettä joka vaikuttaa niihin." Teini syö kiltisti lääkkeensä. Kun teini on saatu koukkuun eri kemikaaleihin tajutaan vasta kysyä "Millä tämä aivojen kemiallinen epätasapaino mitattiin ?" Vastaus on: EI MILLÄÄN ! Mutta nyt ne ainakin sitten ovat päin helvettiä kun aivoja muokkaavia kemikaaleja on jo syöty vuosia ! Asettelu on sama kuin joku tulisi sinulle kertomaan kadulla: Olitko tänään iloinen ? "Olin" Kyse on siis aivojen epätasapainosta, ota tästä aivojen kemiaa muokkaavaa ainetta" OK. Ja tätä asetelmaa ei kyseenalaisteta missään, harvoissa netistä löytyvistä teksteissä mutta psykiatrian kritiikkiä ei löydy kirjallisuudesta tai siitä ei puhuta yliopistopiireissä miltei ollenkaan !

Ihmiset jotka ovat helposti epämääräisen elämäntilanteensa takia vedettävissä mukaan vedetään mukaan tähän psykiatrian lahkoon ja koukutetaan mahdollisimman nuorina, koska vaikka muuta väitetään nämä lääkkeet jotka muokkaavat aivojen kemiallista tasapainoa oikeasti koukuttavat ja tekevät vuosien jälkeen lopettamisen mahdottomaksi nimimerkillä : hyvin yleisen masennuslääkkeen lopetusta yrittäessä nyt kulunut 5 vuotta. Lääkäreille tottakai tämän lääkkeen lopetusyritys on rahasampo ja siis lääketeollisuudelle koska se yleensä laukaisee lisää oireita, tai ylipäätänsä lääkkeen käytön yhteydessä tarvitaan jo lisää lääkkeitä "tasapainottamaan" esim masennuslääkkeiden itsetuho + MASENNUSvaikutuksia. Siksi usein masennuslääkityt saadaan koukutettua uusiin lääkkeisiin.

Jos yrität etsiä kritiikkiä tai ihmisiä jotka ovat tajunneet asian joudun etsimään todellakin, onneksi ns. "heräämisiä" kyseenalaistamiseen on alkanut tapahtua. Itselläni se vei 26 vuotta ja ei yhtäkään selkeää "diagnoosia" vain helvetinmoinen määrä koukuttavia lääkkeitä. Toivottavasti monen ei tarvitsisi mennä läpi samaa ennenkuin osataan puuttua esim. nuorten lääkitsemiseen tai koulukiusattujen "hoitoa".

Olisi mielenkiintoista nähdä esim. milloin mediassa voitaisiin kyseenalaistaa näitä käytäntöjä, varsinkin kun lääkkeiden sivuvaikutukset ovat vaiettuja. En usko että on sattumaa että esim. suurin osa koulumurhaajista söi samoja masennuslääkkeitä joiden jo sivuvaikutuksissa lukee "voi aiheuttaa aggressiivista käyttäytymistä ja ITSEMURHAN." Tästä ei puhuta koska kyse on miljardibisneksestä ja kontrollista. Koulumurhat ovat olleet hyvä kontrollin ja pelon väline. Nyt saada lisää koulukiusattuja tuomittua psykiatrian piiriin eli siis lääkitykseen + ihmisille uskoteltua että lääkitys on tärkeää ja kaikki ihmisyyden negatiiviset tunteet "pois hoidettuja".

Eläköittäminen on vain epätoivoisten lääkärien tekosia jotka eivät jaksa hoitaa jatkuvia kasvavia "potilas"virtoja kun ihmiselle uskotellaan että jokainen inhimillinen tunne on "sairaus".

Voi kun ihmiset oppisivat kyseenalaistamaan asioita mahdollisimman nopeasti.

Alkuperäinen teksti löytyy Riinan blogista. Nynny seikkailee lääkkeiden ihmeellisessä maailmassa tositarinassa Ole hiljaa ja syö lääkkeesi.

OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !