sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Koronavuoden kohokohtia

Syyslukukausi 2020 alkoi isosiskon hätähuudolla:

 

”Tiistaina 15.9 Vantaan kytöpuistonkoulun välitunnilla pikkuveljeni hakattiin sekä kuristettiin tajuttomaksi. Kiusaajia oli viisi joista yksi kuvasi videon youtubeen sekä muihin sosiaalisenmedian kanaviin.”

 

Mediat ja julkinen keskustelu suorastaan leimahtivat liekkeihin, eikä tulimyrsky päättynyt tähän yhteen tapaukseen. Esiin tuli useita vastaavia tapauksia kautta Suomen. Valtamedia tietysti päästi ääneen poliitikkoja, ammattilaisia ja viranomaisia. Jopa itse tasavallan presidentti otti asiaan kantaa. Heidän kannanotoistaan jäi vahva tuntuma, että vaikka he tuntisivatkin myötätuntoa uhreja kohtaan, väkivaltaisesti käyttäytyville lapsille ja nuorille kukaan ei voi yhtään mitään. Yhdet vetoavat resurssien vähyyteen ja toiset valittelevat kuinka lainsäädäntö ei anna heille keinoja puuttua väkivaltaan. Kukaan ei ota vastuuta väkivallan lopettamisesta, vaan vastuuta pompotellaan poliitikkojen, viranomaisten, koulun ja vanhempien välillä. Valtamediassa haastateltujen vanhempien kokemuksista näkyi avuttomuus ja toivottomuus, kun väkivalta jatkui puuttumisyrityksistä huolimatta tai koulu kiisti koko ongelman.

 

Julkisuuteen päätyneet tapaukset ovat koskeneet fyysistä kouluväkivaltaa. Tämän takia mediassa on jäänyt epäselväksi, että kouluväkivalta pitää sisällään myös muita väkivallan muotoja. Henkinen ja sosiaalinen väkivalta, tai pelkkä väkivallan uhka, voivat olla uhreilleen tuhoisampia kuin suora fyysinen väkivalta.

 

Ilta-Sanomat uutisoi Kytöpuiston pahoinpitelyn viimeisimmistä käänteistä. Tapaus on koulun ja viranomaisten puolesta loppuunkäsitelty. Uhri vaihtoi koulua, ja tekijät erotettiin koulusta muutamaksi viikoksi. Ilmeisesti pahoinpitelyvideon kuvaajaa ei erotettu, mutta tämä tyyppi on käynyt huutelemassa ja uhkailemassa uhrin kotipihalla. Lisäksi uhri joutuu yhä henkisen väkivallan kohteeksi Snapchatissa.

 

* * * * *

 

Nuorison väkivalta on muutenkin hallinnut otsikoita koronan riivaamana vuonna. Vantaan Kuusijärvellä tapahtui kesäkuussa tapon yritys, kun nuorisojoukko ajoi lapsen laiturin alle ja hyppi laiturilla niin, että lapsi oli hukkua. Nuorten tekemistä puukotuksista, pahoinpitelyistä ja ryöstöistä on uutisoitu harva se viikko. Äskettäin poliisi ilmoitti, että Helsingissä liikkuu väkivaltaisesti käyttäytyviä nuorisojengejä, joissa liikkuu jopa 150 pääosin maahanmuuttajataustaista nuorta. Kuten kouluväkivallan kohdalla, tässäkin viranomaiset ja ammattilaiset valittelevat resurssien puutetta ja lainsäädännön riittämättömyyttä. Kukaan voi millekään mitään. Kukaan ei ota vastuuta. Yhteiskunta seisoo avuttomana vieressä, kun pikku gangsterit pistävät ranttaliksi. Ei sen niin pitäisi olla. Jos pikku gangsteri ei osaa elää yhteiskunnan säännöillä, pistetään hänet lukkojen taakse kuntoutukseen ja pidetään siellä kunnes hän osaa. Lainsäädäntöä ja varsinkin oikeuskäytäntöä pitäisi muuttaa, jotta laki ja oikeus olisivat potentiaalisten uhrien eikä väkivaltarikollisten puolella. Yleensäkin tuomiot väkivalta- ja seksuaalirikoksista ovat lieviä, mutta nuorten tekemien rikosten kohdalla tuomiot ovat aivan naurettavia.

 

Ainakin osassa julkisuuteen tulleista kouluväkivaltatapauksista tekijöillä on maahanmuuttajataustaa ja koulut ovat monikulttuurisia. Tekijöiden maahanmuuttajataustan hyssyttelystä ei hyödy kukaan. Uhreiksi joutuu niin kantasuomalaisia kuin maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria. Väkivallan torjumiseksi on analysoitava kulttuuriset lähtökohdat ja on toimittava tulosten pohjalta. Kunniakulttuurissa elävälle pikku gangsterille on näytettävä miten täällä eletään ja tehtävä se selväksi tarvittaessa voimakeinoin. Väkivaltainen käytös ei lopu selityksiin huonoista kotioloista ja rakenteellisesta rasismista, eikä ymmärryksen tarjoamisesta näille röyhkeille pikku paskiaisille.

 

* * * * *

 

Salasana, 123456, perkele, qwerty, 12345. Nämä ovat Ilta-Sanomien mukaan suomalaisten viisi suosituinta salasanaa. Psykoterapiakeskus Vastaamon potilastietokannan käyttäjätunnus ja salasana olivat netissä levinneiden huhujen mukaan järjestelmän oletustunnukset admin/admin. Oli vain väistämätöntä, että joku tai jotkut veivät tietokannan syksyllä 2018 ja keväällä 2019. Vastaamon johto tiesi vuodoista, mutta firma myytiin kovalla rahalla eikä uudelle omistajalle asiasta kerrottu. Kiristys alkoi tämän vuoden syksyllä. Kiristäjät uhkasivat julkaista sata potilastietoa joka päivä, ellei 450000 euron lunnasvaatimukseen suostuta. Vastaamo ja poliisi päättivät olla maksamatta ja pelata uhkapeliä potilaiden luottamuksellisilla tiedoilla. Huonostihan siinä kävi. Kiristäjät toteuttivat uhkauksensa. Tietoja julkaistiin muutamana päivänä uhkauksen mukaisesti, mutta sitten kävi jotain outoa. Kiristäjien sivulle ladattiin suuri datapaketti, joka ilmeisesti sisälsi koko potilastietokannan. Alkuperäinen kiristäjä tai kiristäjät julkaisivat kaiken Vastaamon kiristämiseen tarvittavan materiaalinsa. Ei Vastaamon kannattanut enää mitään maksaa, kun tiedot olivat jo levityksessä pitkin pimeää verkkoa. Pian kiristäjät, alkuperäiset ja ehkä myös uudet samoille apajille pyrkivät henkilöt, lähettivät kiristysviestejä suoraan potilaille.

 

Sanat eivät riitä kertomaan kuinka syvästi halveksin potilastiedoilla kiristäjiä, mutta myös Vastaamon ja poliisin uhkapeli on vastenmielistä. He uhrasivat 40000 ihmisen henkilötiedot ja pahimmillaan synkimmätkin salaisuudet ja kipeimmät haavat rahan takia. Summa on suurelle kasvuyritykselle mitätön ja vakuutusyhtiöt olisivat varmasti tulleet apuun. Summa on niin pieni, että rikas omistaja olisi nostanut rahan verovapaasti osinkoina ja käyttänyt huviveneeseen tai muuhun turhakkeeseen. Koska tietokanta pääsi leviämään pimeässä verkossa, voi vuotaneista tiedoista olla haittaa potilaille vielä vuosien tai vuosikymmenien päästä. Vastaamo ja poliisi, kannattiko teidän pelata uhkapeliä, kun lunnaiden määrää verrataan uhrien kärsimysten määrään?

 

* * * * *

 

Minulla on ollut psyykkistä oireilua kouluajoista lähtien. Masennus toistuu säännöllisen epäsäännöllisesti. Vanhat, uudet ja mahdollisesti toteutuvat ja toteutumatta jääneet kokemukset pyrkivät pintaan ja niitä triggeröivät ihan mitättömätkin asiat. Saan päänsisäisiä raivokohtauksia, joiden voimakkuus, kesto ja esiintyvyys vaihtelevat voimakkaasti. On päiviä jolloin koen vain vähäisiä oireita, ja on päiviä jolloin raivokohtauksia tulee lähes jatkuvasti, ja muina päivinä voi olla kaikkea siltä väliltä.

 

Helpotusta ongelmiin on haettu EMDR-terapiaa myöten, huonoin tuloksin. Keinot alkoivat olla lopussa. Kaksi vuotta sitten päätin jatkaa masennuslääkekokeiluja, vaikka kyseisistä lääkkeistä minulla on vain huonoja kokemuksia. Ensimmäinen kokeilluista lääkkeistä ei toiminut ollenkaan, paitsi että sain siitä lieviä haittavaikutuksia. Ne olivat sellaisia tajunnassa tuntuvia sähköiskuja. Tuntemusta on vaikea selittää, mutta lukemani mukaan myös muilla on kokemuksia vastaavasta ilmiöstä. Sain masennuslääkkeistä samoja haittavaikutuksia nuoruudessakin. Silloin hoitohenkilökunta ei uskonut koko asiaan, kai ne tulkittiin psykoosin oireiksi niinkuin kaikki muukin oireilu.

 

Viime talvella ja keväällä kokeilin taas uutta masennuslääkettä. Alkujaan sillä piti hoitaa unettomuutta pienellä annoksella, mutta lääke tuntui vaikuttavan mielialaan positiivisesti ja siksi annosta nostettiin. Mieliala oli hyvä koronan uhasta huolimatta. Virtaa riitti! Sulkutila kuitenkin nakersi mielenterveyttäni. Koin epäoikeudenmukaisena sen, että mielenterveyskuntoutujien kohtaamispaikat suljettiin ensimmäisinä kohteina, mutta villi meno jatkui muualla yhteiskunnassa. Minulta katkesivat lähes kaikki sosiaaliset kontaktit. Kun yhteiskunnan sulkuja sitten purettiin, olin jo joutunut aivan sietämättömän raivon valtaan. Minun oli pakko purkaa pahaa oloa ja päädyin ottamaan yhteen viranomaisten kanssa. Ai että tuntui hyvältä, mutta helpotusta ei kauaa kestänyt.

 

Menin psykiatrin vastaanotolle. Sisäinen raivo oli sietämätöntä. Olotila piti katkaista nopeasti. Psykiatrini arveli, että masennuslääkkeellä saattoi olla osuutta agitoituneeseen olotilaani ja kirjasi tietoihini, ettei minun enää kannata kokeilla masennuslääkkeitä. Raivoa hillitsemään hän määräsi Deprakineä. Sisäinen raivo hellitti. Ei se kokonaan poissa ole, mutta olo on huomattavasti kevyempi. Deprakineä käytetään myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa mielialan tasaajana. Nyt selvitellään voisiko minulla sittenkin olla myös kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö. Se sopisi lisäselitykseksi ainakin osaan nykyisistä psyykkisistä vaikeuksistani.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Vaatikaa oikeutta! Vaatikaa vahingonkorvauksia! Vaatikaa mahdotonta! Vaatikaa lisää!


Toimitin vaatimukset Turun poliisilaitokselle ja Syyttäjälaitokselle. Lähetän vaatimukset myös kaikille kansanedustajille ja nettipoliiseille, jotta he tietäisivät, että yhteiskunnan kaltoinkohtelema ja laiminlyömä lapsi on tullut takaisin oikeuksiaan vaativana aikuisena.

Yksin en taistelua jatka. Alan etsimään muita henkilöitä ja ryhmiä, jotka ovat tyytymättömiä asioiden nykytilaan ja ovat valmiita yhdessä taistelemaan muutoksen puolesta. Taistelu kouluväkivallan uhrien oikeuksista tulee osaksi suurempaa muutosvaatimusten kokonaisuutta.

Vaikka en usko yhdenkään vaatimuksen menevän läpi, aion jatkaa yhteiskunnan painostamista katkeraan loppuun saakka.

Katsotaan mitä tapahtuu.

VAATIMUKSET

1983 – 1992

Jouduin koko peruskoulun ajan rajun fyysisen, henkisen ja sosiaalisen kouluväkivallan uhriksi. Koulujen henkilökunnan jäsenet vaativat toistuvasti minua kääntämään toisen poskeni, antamaan anteeksi ja olemaan välittämättä väkivallasta. Heidän mukaansa väkivaltaan olisi pitänyt suhtautua huumorilla ja minua väitettiin huumorintajuttomaksi. Koulujen henkilökunnan jäsenet yrittivät puuttua tilanteeseen, mutta tuloksetta. Väkivalta vain koveni. Seitsemännellä luokalla jouduin vaihtamaan koulua, koska koulussa vallitsi viidakon laki eikä henkilökunta pystynyt ollenkaan suojaamaan minua. Väkivalta oli päivittäistä, systemaattista ja todella raakaa. Koulupoliisi puuttui asiaan vasta yhdeksännellä luokalla, mutta ei tehnyt mitään. Poliisi sanoi, että he eivät voi mitään, koska väkivallan tekijät ovat alaikäisiä. Edes anteeksipyyntöä en ole koskaan saanut, en väkivallan tekijöiltä enkä koulujen aikuisilta, jotka antoivat väkivallan tapahtua. Väkivalta aiheutti vaikean traumatisoitumisen.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin rangaistusta poliisille, kouluväkivallan tekijöille, koulujen henkilökunnalle, opetusviranomaisille ja muille vastuullisille viranomaisille.

1992 – 1995

Jouduin nuorisopsykiatriseen mielisairaalaan kesken peruskoulun yhdeksännen luokan kevätlukukautta. Hoito oli täysin ammattitaidotonta ja vahingollista. Olin hoidossa vuosina 1992 – 1994. Jouduin homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Osaston henkilökunta vaikeni seksuaalisesta väkivallasta, syytti minua ylireagoinnista ja puolusteli seksuaalirikollisen tekoa. Järjestin mielenilmauksen osastolla ja sen seurauksena minut lähetettiin pakkohoitoon Kupittaan mielisairaalaan. Olin hoidossa vuosina 1994 – 1995. Minua kohdeltiin sairaalassa todella julmasti. Kouluväkivallan aiheuttama trauma (C-PTSD) ohitettiin kokonaan, minut diagnosoitiin väärin ja minua ”hoidettiin” käsittämättömän julmilla ja vahingollisilla tavoilla. Olin samassa tilanteessa kuin kouluaikoina, mutta kouluväkivallan tekijöiden tilalla väkivaltaa käyttämässä oli sairaalan henkilökunta. Sairaala pahensi kouluväkivallasta aiheutuneita traumoja ja aiheutti vakavia lisätraumoja. Järjestin mielenilmauksen sairaalassa, jonka johdosta minut pidätettiin. Poliisi kohteli minua todella nöyryyttävästi. Minut tuomittiin laittomasta uhkauksesta.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin tuomion kumoamista. Vaadin rangaistusta poliisille, oikeuslaitokselle, sairaaloiden henkilökunnalle, sairaaloista vastanneille viranomaisille ja muille vastuullisille viranomaisille.

2009

Turun käräjäaoikeus antoi tuomionsa jutussa, jossa koulun henkilökuntaa ja opetusviranomaisia syytettiin kouluväkivaltaan puuttumattomuudesta. Koulu oli sama, jossa sukulaiseni lapsen oli määrä aloittaa peruskoulunsa. Järjestin mielenilmauksen opetuspalvelukeskuksella ja oikeustalolla, jonka johdosta minut pidätettiin. Poliisi kohteli minua todella nöyryyttävästi. Tietokoneeni takavarikoitiin ja henkilökohtaisia tiedostoja urkittiin täysin aiheettomasti. Minut tuomittiin törkeästä tuhotyöstä yli neljän kuukauden vankeuteen. En ymmärrä, miksi kouluväkivallan uhri saa muutaman ikkunan rikkomisesta vankeutta, mutta yhdeksän vuoden kouluväkivallasta ja neljän vuoden psykiatrisesta väkivallasta ei seurannut tekijöille ja vastuullisille mitään. Tuomio oli käsittämättömän epäoikeudenmukainen ja ylimitoitettu.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin tuomion kumoamista. Vaadin rangaistusta poliisille, oikeuslaitokselle ja muille vastuullisille viranomaisille.

2015

Lähetin entiselle yläasteelleni vaatimuksen julkisesta anteeksipyynnöstä ja vaadin juhlatilaisuuden perumista. En uhkaillut. En tehnyt mitään rikollista. EN TEHNYT MITÄÄN VÄÄRÄÄ. Seurauksena oli ylimitoitettu poliisioperaatio. Minut haettiin kotoani väkisin usean partion voimin. Operaatio oli huomiota herättävä ja koko naapurusto näki mitä tapahtui. Minut heitettiin putkaan, jossa jouduin virumaan kauan. Kuulustelija oli todella aggressiivinen ja töykeä minua kohtaan. Poliisi kohteli minua todella nöyryyttävästi. Olin syvästi järkyttynyt poliisien minuun kohdistamasta väkivallasta. Se oli minulle kauhukokemus. Minut vietiin poliisisaatossa psykiatriseen arvioon ja jouduin Kupittaan mielisairaalaan tarkkailuun. Jouduin siis samaan paikkaan, jossa minua oli ”hoidettu” käsittämättömän julmilla ja vahingollisilla tavoilla. Kaiken lisäksi poliisi takavarikoi mukanani olleen omaisuuden, hävitti sen ja syytti minua, että olin itse hukannut sen jo kotoani lähdettäessä. Lopulta omaisuus löytyi poliisin hallusta. Poliisioperaatio ja psykiatrinen tarkkailu aiheutti valtavia lisätraumoja. Olin juuri saamassa elämääni raiteilleen vuosien terapiatyön ansiosta. Se kaikki valui hukkaan poliisin mielivaltaisen hyökkäyksen takia. Siitä lähtien elämäni on enimmäkseen mennyt huonompaan suuntaan.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin rangaistusta poliisille, sairaaloiden henkilökunnalle, sairaaloista vastanneille viranomaisille ja muille vastuullisille viranomaisille.

2020

Järjestin rauhanomaisen mielenilmauksen, jonka tarkoituksena oli painostaa yhteiskuntaa maksamaan vahingonkorvauksia kouluväkivallan uhreille. Poliisi teki ylimitoitetun operaation mielenilmauksen lopettamiseksi. Poliisit tulivat paikalle rehvakkaana ryhmänä niinkuin kouluväkivallan tekijät, ja taluttivat minut poliisiautoon niinkuin kouluväkivallan tekijät taluttivat minua syrjemmälle pahoinpideltäväksi. Yksi poliiseita sanoi, että kaikenlaisia hulluja on liikkeellä. Hän tarkoitti sillä minua ja minulla on tallenne siitä. Operaatio oli huomiota herättävä ja kaikki sivulliset näkivät mitä tapahtui. Minulla on oikeus tallentaa kaikki viranomaisten kanssa käymäni kommunikaatio, koska väärinkäytöksiä tapahtuu aina, kun ollaan tekemisissä viranomaisten kanssa. Tallensin mielenilmausta, kunnes poliisit pakottivat minut sammuttamaan videokameran, vaikka minulla olisi ollut oikeus tallentamiseen. Kameran sammuttamiseen pakottaminen esti minua saamasta todisteita viranomaisten väärinkäytöksistä. Olin hyvillä mielin, koska olin uskaltanut järjestää mielenilmauksen. Se oli minulle suuri asia, jota suunnittelin kauan ja jota epäröin viimeisille sekunneille asti. Kuitenkin jouduin ylivoimaisen vihollisen alistamaksi niinkuin kouluissa jouduin kouluväkivallan tekijöiden alistamaksi. Toimin poliisien kanssa niinkuin jouduin toimimaan koulussa, eli alistuin, mielistelin ja koetin vain päästä äkkiä pois äärimmäisen ahdistavasta tilanteesta. Tuollaisessa tilanteessa minut saadaan tunnustamaan ihan mitä tahansa. Tunnustin teon ja hyväksyin rangaistuksen vain, koska traumatisoitunut kouluväkivallan uhri käyttäytyy tuollaisissa tilanteissa niin. Kotiin päästyäni aloin analysoida tapahtunutta. Mielenilmaus epäonnistui. En saanut toivomaani huomiota kouluväkivallan vastaiseen taisteluun. Perun tunnustuksen enkä hyväksy minulle määrättyä täysin epäoikeudenmukaista ja kohtuutonta rangaistusta. En ymmärrä, miksi kouluväkivallan uhria rangaistaan pienen häiriön aiheuttamisesta, mutta yhdeksän vuoden kouluväkivallasta ja neljän vuoden psykiatrisesta väkivallasta ei seurannut tekijöille ja vastuullisille mitään. Toimitin valitus- ja vaatimuskirjelmän 4.5.2020 Turun poliisilaitokselle. Toimittaessani valituskirjelmää Turun poliisilaitokselle, poliisilaitoksen vartija pakotti minut sammuttamaan videokameran, vaikka minulla olisi ollut oikeus tallentamiseen. Kameran sammuttamiseen pakottaminen esti minua saamasta todisteita viranomaisten väärinkäytöksistä.

Minun oikeuksiani loukattiin rajusti. Vaadin vahingonkorvausta. Vaadin minulle määrätyn rangaistuksen kumoamista. Vaadin rangaistusta poliisille, vartijoille ja muille vastuullisille viranomaisille.

Vaadin, että jokaiselle kouluväkivallan uhrille ja jokaiselle psykiatriassa, lastensuojelussa tai muissa vastaavissa tilanteissa kaltoinkohdelluiksi joutuneille maksetaan rahallisia vahingonkorvauksia aiheutuneen haitan mukaan. Vaadin vahingonkorvausta 1,6 miljoonaa euroa. Se vastaa työkyvyttömyyden takia menettämääni ansiotuloa. Vaadin viranomaisten mielivallan lopettamista. Vaadin minulle määrättyjen aiempien, nykyisten ja tulevien rangaistusten mitätöintiä. Vaadin täyttä koskemattomuutta viranomaisilta ja kaikelta muulta, joka voi jollain tavalla rajoittaa vapauttani. Minun ei kannata vaatia yhtään vähempää, koska poliisit rynnäköivät kotiini vaatiessani vain julkista anteeksipyyntöä ja juhlatilaisuuden perumista.

Poliisi, viranomaiset ja muut vastuulliset ovat rikkoneet virkavelvollisuuttaan antamalla väkivallan tapahtua. En tunne lakeja, joihin perusteluissa pitäisi vedota, mutta lait ovat minulle yhdentekeviä. Minulle koko yhteiskunta lakeineen ja ihmisoikeuksineen on surkea vitsi, joka ei naurata. On lakia tuntevien tehtävä koota perustelut vaatimuksilleni, ja on poliitikojen tehtävä säätää minulle suosiolliset lait, koska laki ei ole koskaan ollut puolellani. Katsoin Wikipediasta, että poliisi on rikkonut ainakin kohtuuttoman pidättämisen ja vangitsemisen kieltoa, suhteellisuusperiaatetta, vähimmän haitan periaatetta, hienotunteisuusperiaatetta, ja todennäköisesti monia muita lakeja ja asetuksia ja kansainvälisiä sopimuksia. Poliisien kouluväkivallan tekijöitä imitoiva rehvakas paikalletulo, pidätyksen tekeminen ja uhrin taluttaminen yleisön edessä poliisiautoon rikkoo ainakin tätä periaatetta: ”pakkokeinoja käytettäessä on vältettävä aiheettoman huomion herättämistä ja toimittava muutenkin hienotunteisesti”. Onko poliisien ihan pakko näytellä kovista, koska he ovat niin heikkoja, etteivät saa antisosiaalisesti käyttäytyviä kouluväkivaltaa tekeviä kakaroitakaan kuriin? Mutta kuten sanoin, lait ovat minulle surkea vitsi eikä minun tarvitse piitata niistä, koska minut on oikeusmurhattu. Minulla on oikeus esittää vaatimuksia. Minulla on oikeus painostaa yhteiskuntaa saadakseni oikeutta. Minulla on oikeus, koska minä olen uhri.

Tämä sai olla viimeinen kerta, kun järjestän rauhanomaisen mielenilmauksen. On näköjään yhdentekevää mitä teen tai olen tekemättä, koska minä joudun aina kärsimään. Poliisin toiminta antaa ymmärtää, että yhdeksän vuoden väkivaltahelvetti peruskoulussa oli poliisin mielestä ok. Poliisilta en ole saanut ikinä apua, mutta kun minä vaadin oikeutta, minua kohdellaan nöyryyttävästi ja rangaistaan väkivallan uhriksi joutumisesta. Saamani kohtelu ja rangaistukset ovat täysin kohtuuttomia, kun niitä verrataan siihen, ettei koko yhdeksän vuoden aikana kouluväkivallan tekijöitä rangaistu minulle tehdystä väkivallasta, vaikka minulle siitä oli seurauksena mielenterveyden menettäminen, työkyvyttömyys ja siitä johtuva 1,6 miljoonan euron ansionmenetys, syrjäytyminen, yksinäisyys, köyhyys ja kaikenkaikkiaan kurja pilalle mennyt elämä vailla tulevaisuutta. Minulla on enää hyvin vähän menetettävää. Poliisilta saamani kohtelu on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Sitä minun on mahdotonta enää sietää. Minä en ymmärrä, ja siksi pyydän teitä kertomaan minulle, miksi minut sai tuhota äärettömän julmalla väkivallalla, mutta minua rangaistaan kovaa jostain ihan mitättömistä jutuista. En ymmärrä, miksi kouluväkivallan tekijöihin, eli väkivaltarikollisiin, käytettiin pehmeitä keinoja tai asiat painettiin villaisella, mutta oikeuksiaan vaativaan väkivallan uhriin käytetään äärimmäisen kovia keinoja. En ymmärrä, miksi rauhanomainen mielenilmaus vaatii kovat otteet ja kovat rangaistukset, mutta puolustuskyvyttömän kiltin ja hyväntahtoisen ihmisen läpikäymä kolmentoista vuoden äärimmäisen vaurioittava väkivaltahelvetti ei kiinnostanut tai liikuttanut ketään. Minun hyvinvointini ei edelleenkään kiinnosta poliisia eikä muita viranomaisia. En edes tunne enää olevani tämän yhteiskunnan jäsen.

Julkisuudessa poliisit puhuvat kauniisti kouluväkivaltaa vastaan. Se on tekopyhää hurskastelua, koska todellisuudessa poliisit jättävät uhrit oman onnensa nojaan, ja kurittavat kouluväkivallan uhreja armottomasti. On itsestään selvää, että poliisin tavoite kovien keinojen käyttämisessä on pelotella tyytymättömiä kansalaisia, jotta nämä eivät uskaltaisi arvostella vallanpitäjiä ja ryhtyä vastarintaan. Itsenäisesti ajattelevat ihmiset ovat uhka vallanpitäjille ja heidän viranomaiskoneistolleen. Vain muutamat rohkeat uskaltavat kertoa poliittisesti epäkorrekteista asioista niinkuin ne ovat, vaikka he joutuvat jatkuvasti poliisin vainoamiksi ja heille jaetaan mielivaltaisia tuomioita oikeudessa. Muut tyytymättömät kansalaiset on peloteltu hiljaisiksi rangaistuksen uhalla, pois kaduilta ja pois netistä. He pelkäävät kertoa mielipiteistään, koska siitäkin on tiedossa kovia ja usein täysin mielivaltaisia seurauksia viranomaisten taholta. Minä uskallan kertoa mielipiteeni. Minua ei voi nujertaa. Poliisien on ymmärrettävä, että kovien keinojen käyttäminen minua vastaan on johtanut siihen, että suhtaudun poliisiin vihamielisesti ja olen tehnyt selväksi myös muille kouluväkivallan uhreille, että poliisi on kouluväkivallan uhrin PAHIN vihollinen. Voin kertoa, että en ole ainoa poliiseja ja koko yhteiskuntaa vihaava kouluväkivallan uhri. Meitä on paljon, ja koulut kautta maan tuottavat meitä koko ajan lisää.

Kovan kohtelun ja rankaisemisen sijasta te poliisit olisitte voineet auttaa minua, mutta ensin te hylkäsitte minut yhdeksän vuoden kouluväkivaltahelvettiin, ja sitten te valitsitte taistella minua vastaan. Tähän mennessä en ole saanut teiltä minkäänlaista apua, vaan te olette aiheuttaneet minulle suunnatonta kärsimystä. Kohtaamiset poliisin kanssa ovat olleet minulle yhtä pahoja kauhukokemuksia kuin kouluväkivallan uhriksi joutuminen. On teidän oma valintanne, jatkatteko te valitsemallanne tiellä.

Kouluväkivallan vastaiseen aktivismiin tutustumisen voitte aloittaa lukemalla blogiani. Suosittelen aloittamaan ohjesivusta ja sen jälkeen siirtymään blogin etusivulle.

kiusatunvastaisku.blogspot.com/p/ohjeita-kiusatulle.html

Nynny Nyhverö

Ihmisoikeusaktivisti

Mitä tekisin 1,6 miljoonalla eurolla? Ostaisinko huvilan Helsingistä ja pihalle samanlaisen Bentleyn kuin maskikaupoilla huijannut pikavippimiljonääri osti? Ehei. Rahoilla pystyisin kokeilemaan erilaisia terapioita ja terapiakäyntejä saisin huomattavasti tiheämmin kuin nykyisin. Vanhuuden varallekin saisi säästettyä, jotta saisin itse valita mihin vanhainkotiin menen sitten kun sen aika tulee. Tietysti rahoittaisin aktivistien toimintaa. Haluaisin todellakin kokea, kuinka yhteiskunta kitisee tuskasta rahojen siirtyessä minun ja tuhansien muiden kouluväkivallan uhrien pankkitileille.

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kouluväkivallan uhriksi joutuminen on uhrin geneettinen erityispiirre?


Viime vuonna Hesari kertoi maksumuurin taakse jääneessä artikkelissa Britanniassa tehdystä tutkimuksesta, jossa löydettiin kouluväkivallan uhriksi joutumiseen altistavia perinnöllisiä piirteitä:

”Tutkijat löysivät viisi perinnöllistä piirrettä, jotka altistavat kiusaamiselle

Toiset lapset joutuvat herkemmin kiusatuiksi kuin toiset. Uusi Britanniassa tehty tutkimus löysi viisi perinnöllistä piirrettä, jotka altistavat sille, että päätyy kiusaajien uhriksi.

Ominaisuudet selvisivät, kun lontoolaisen University Collegen tutkija Jean-Babtiste Pingoult ja hänen kollegansa tarkastelivat kaikkiaan viittätuhatta tyttöä ja poikaa.

Kaikki kuuluivat isoon 1990-luvun alussa syntyneeseen ikäluokkaryhmää, jota on seurattu syntymästä lähtien. Kaikkien perimästä on myös kartoitettu erilaisia alttiuksia.

Juuri näitä monista geeneistä johtuvia alttiuksia tutkijat vertasivat tietoihin siitä, oliko tyttö tai poika joutunut kiusatuksi. Näiltä oli näet kysytty tätä tutkimushaastatteluissa 8-, 10- ja 13-vuotiaina.

Tutkijat ottivat lukuun kaikkiaan 35 psykologista piirrettä, sairautta ja fyysistä ominaisuutta, joista tiedetään niille altistavia geenijoukkoja.

Näitä olivat muun muassa persoonallisuuden piirteet, pituus, painoindeksi, älykkyys, erilaiset mielenterveyshäiriöt, koulumenestys, riskinotto ja yksinäisyys.

Yksitoista perinnöllistä piirrettä ennusti riskiä joutua kiusatuksi. Vahvin yhteys löytyi geenijoukkoihin, jotka altistavat masennukselle, tarkkaavaisuushäiriö adhd:lle, riskinottoon, painoindeksiin ja älykkyyteen.

Geneettinen taipumus suurempaan älykkyyteen suojasi kiusaamisriskiltä. Aiemmistakin tutkimuksista tiedetään, että älykkäällä on keinoja, jotka auttavat välttämään silmätikuksi joutumista.

Tutkijat muistuttavat, että löydetyt perinnölliset alttiudet ennakoivat kiusatuksi tulemista vain tietyissä yhteiskunnallisissa oloissa. Esimerkiksi taipumus ylipainoon on riski vain sellaisissa yhteiskunnissa, joissa on sitä kohtaan pahansuopia asenteita.

Turun yliopiston psykologian professori Christina Salmivallia brittitutkimuksen tulokset eivät yllätä. Hänkin on työtovereineen juuri saanut valmiiksi suomalaisiin kaksosiin perustuvan tutkimuksen, jossa ryhmä selvitti kiusaamisen ja kiusatuksi tulemisen perinnöllisyyttä.

Heidän vielä julkaisemattomat havaintonsa osoittavat perintötekijöiden ison roolin.

”Tutkimuksessamme näkyy selvästi, että sekä kiusatuksi tuleminen että kiusaaminen ovat vahvassa geneettisessä kontrollissa. Periytyvyys on 60–70 prosentin luokkaa. Se on linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa”, Salmivalli kertoo.

Tuo periytyvyysluku tarkoittaa sitä, että geenit selittävät 60–70 prosenttia suomalaisten koululaisten välisestä vaihtelusta kiusaamisessa ja kiusatuksi joutumisessa.

Brittitutkimuksessa havaitut altistavat perinnölliset piirteet eivät nekään tule yllätyksenä Salmivallille. Uutta on kytkös geeneihin.

”Esimerkiksi masentuneisuus, vetäytyvyys, ujous ja epävarmuus ovat tekijöitä, jotka lisäävät riskiä joutua kiusatuksi. Sehän on kamalaa, että masennukseen taipuvaisella on lisäksi suurempi riski joutua muiden tölvimäksi”, Salmivalli sanoo.

Mitä sitten auttaa tietää, että riski joutua kiusatuksi on osin geneettisistä taipumuksista kiinni?

Brittitutkimuksen tekijöiden mukaan tieto vahvistaa ajatusta, että ihmisillä on jo syntymästään haavoittuvuuksia, joiden vuoksi he voivat joutua kiusatuksi.

Tieto voi heidän mukaansa auttaa kiusaamisen vähentämisessä esimerkiksi purkamalla leimaa, joka liittyy mielenterveyden ongelmiin, ylipainoon tai älyllisiin vaikeuksiin.

Myös Salmivalli uskoo, että ilmiön geneettisten taustojen osoittaminen voi olla hyödyksi.

”Voimme ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät ole samankaltaisia ja olisi väärin vain sanoa kiusatulle, että sinun pitää nyt muuttua toisenlaiseksi”, Salmivalli pohtii.

”Jotkin muutokset ovat vaikeita ja jopa mahdottomia. Sen sijaan että kiusattujen pitäisi vähentää haavoittuvuustekijöitään, ympäristön pitäisi oppia sietämään erilaisuutta.”

Onneksi näin on ilmeisesti jo jonkin verran käynyt kymmenen viime vuoden aikana Suomen kouluissa. Kouluterveyskyselyiden mukaan kiusatuksi joutuneiden osuus on näet jatkuvasti pienentynyt.

Viime kyselyn mukaan vähintään kerran viikossa kiusatuksi tulee seitsemän prosenttia neljäs- ja viidesluokkalaisista ja kuusi prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista.

”Nettikiusaaminen on vielä paljon vähäisempää, vaikka välillä annetaan käsitys, että kiusaamien olisi siirtynyt nettiin. Netissä tehdään enimmäkseen ihan muita asioita”, Salmivalli sanoo.

Brittitutkimuksen julkaisi The Lancet Psychiatry

Tutkimuksessa ja Salmivallin pyrkimyksessä tutkia aihetta lisää on jotain pahasti vialla. Uhrien henkilökohtaisten ominaisuuksien alleviivaaminen kouluväkivallan yhteydessä ei ole hyvä asia, niinkuin blogin ohjesivulla lukee.

Kysyin erään asiantuntijan näkemystä. Hän sanoi, että tutkimuksen lähtökohta on ongelmallinen ja malli ruokkii käsittämättömän rajuja yleistyksiä väkivallan uhreista. Hän suhtautuu kriittisesti perinnöllisyystekijöiden vaikutuksiin, koska ympäristöllä on tässä asiassa niin suuri vaikutus. Pienikin muutos ympäristössä heittelee arviota periytyvyydestä laidasta toiseen. Asiantuntijan mukaan tutkimuksen lähtökohta ja tavoitteet ilmentävät osaltaan sitä, miten syvälle rakenteellinen väkivalta on pesiytynyt kulttuuriimme. Hän kertoi Hesarin artikkelin toistavan tuttua kaavaa: ”Ensin vahvistetaan urakalla stigmoja ja sitten esitetään hurskas toive niiden vähentämisestä. Toimijat pesevät kätensä.” Asiantuntija pitää psykologian yliedustusta huonona asiana tieteelle. Psykologinen näkökulma ohittaa muut tieteenalat, jotka pystyisivät yhtä hyvin tutkimaan kouluväkivaltaa.

KiVa Koulun kehittäjä Salmivalli on saanut Euroopan tutkimusneuvostolta 2,5 miljoonan euron henkilökohtaisen tutkimusrahoituksen. Salmivallin tarkoitus on mm. tutkia geneettisiä syitä siihen, miksi jotkut ovat alttiita kouluväkivallan uhriksi joutumiselle. Kouluväkivallan uhreista voidaan julkisuudessa sanoa mitä tahansa ja tehdä jopa tutkimuksia uhrien perinnöllisistä ominaisuuksista. Jos joku tutkija alkaisi etsiä naisiin kohdistuvan väkivallan syitä uhrien geeneistä, olisivat feministit kautta maailman barrikadeilla ja tutkijan ura olisi ohi samalla sekunnilla.

Kouluväkivallan syy ei ole uhrin geeneissä. Jos geenejä kuitenkin halutaan tutkia, pitää tutkia väkivallan tekijöiden geenejä. Turun Sanomissa on maksumuurin takana laaja artikkeli Salmivallin saamasta rahoituksesta ja tutkimuksista, joita rahalla aiotaan tehdä. Kyllä siinä jotain hyvääkin on, mutta uhrien patologisointi täytyy lopettaa. On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka tutkijoille vähitellen selviää asioita, joita tiesin kouluväkivallasta jo 15-vuotiaana. Kouluväkivallan vastaisessa taistelussa tieto on valtaa, joten Turun Sanomien juttu on tässä:

”Joka viidennessä tapauksessa puuttuminen ei lopeta koulukiusaamista – professori Salmivalli tutkii nyt, miksi näin on

KiVa koulu -ohjelma on vähentänyt koulukiusaamista keskimäärin puoleen. Silti noin viidesosassa tapauksista, joihin puututaan, kiusaaminen vain jatkuu.

Miksei kiusaajan käytös muutu? Miksi joidenkin oppilaiden piina jatkuu? Turkulaistutkimuksessa riskitekijöitä etsitään jopa geeneistä.

Kiusaamisen vastaisen toimenpideohjelman kehittäjä on Turun yliopiston psykologian professori Christina Salmivalli. Ohjelmaa on Suomessa toteutettu 2009 lähtien, ja se on nykyään käytössä 950 suomalaiskoulussa ja viety 20 muuhun maahan.

KiVan on tutkimuksissa havaittu olevan yksi tehokkaimmin kiusaamista ehkäisevistä ohjelmista.

– Muita kiusaavien oppilaiden osuus on koko aikana KiVa-kouluissa puolittunut, Salmivalli summaa.

Kiusaaminen on vähentynyt kautta 2010-luvun, mutta varmaa ei ole, onko tämä yksin ohjelman ansiota.

Ja koko ajan kentältä on kantautunut vanhempien ja opettajien viestejä, joiden mukaan KiVa-kouluissakin voi olla rankkaa kiusaamista. Salmivallin mielessä vahvistui kysymys: Miksi emme ole tämän tehokkaampia? Millaisia ovat vaikeat tapaukset, joihin interventiot eli puuttumiset eivät vaikuta?

– Olen ironisesti sanonut, että ensin touhuan kymmenen vuotta jotain ja sitten seuraavat viisi vuotta tutkin omaa epäonnistumistani, professori naurahtaa.

Uudet tutkimuskuviot mahdollistaa keväällä myönnetty viisivuotinen 2,5 miljoonan euron tutkimusrahoitus Euroopan tutkimusneuvosto ERC:ltä.Tämä ERC Advanced Grant -rahoitus on Euroopan suurin henkilökohtainen tutkimusrahoitus.

2,5 miljoonasta yli puoli miljoonaa menee dna-tutkimuksen toteuttamiseen ja loppu pääosin tutkijoiden palkkoihin. Rekrytointeja on tulossa.

Dna-tutkimuksessa ideana on selvittää geneettistentekijöiden roolia siinä, miten vastaaottavainen lapsi on kiusaamisen vastaiselle interventiolle.

– Etsimme 30 000 Kiva-koulun kokeiluvaiheeseen osallistunutta. Siitä on yli kymmenen vuotta, eli he ovat nyt aikuisia. Pyrimme keräämään heiltä dna-näytteitä. Katsomme, miten geneettiset tekijät vaikuttavat siihen, että toiset muuttivat käyttäytymistään ja toiset taas eivät.

Yhteistyökumppanina on kanadalaisprofessori Michel Boivin, joka on tutkinut kiusaamisen ja kiusatuksi joutumisen periytyvyyttä. Geenitutkimus on uutta muttei Salmivallin keskeisin kiinnostuksen kohde.

– Ensisijaisesti pitää katsoa, onko kiusaamista havaittu, miten siihen on puututtu ja onko seuranta ollut asianmukaista. Toisaalta ryhmädynamiikka tai koulun ja kodin yhteistyön ongelmat voivat vaikuttaa tapauksen haastavuuteen. Vasta sen jälkeen katse kääntyy yksittäisten koululaisten ominaisuuksiin – vaikkapa tunnekylmiin piirteisiin, jotka voivat selittää, miksi oppilas ei kerta kaikkiaan koe empatiaa tai välitä sanktioista.

Rahoituksella päästään tekemään myös kokeellista tutkimusta. Koehenkilöiksi otetaan 10–11-vuotiaita ja 13–14-vuotiaita, jotka ovat ainakin joskus syyllistyneet kiusaamiseen.

Koeasetelmassa oppilasta kehotetaan kuvittelemaan tilanne, jossa hän olisi kiusannut jotakuta ja sitten hänet kutsutaan opettajan pakeille. Oppilaalle näytetään videoklippejä opettajista, jotka puhuvat neljällä eri tavalla. Tuomitsevasti: Kiusaaminen on tässä koulussa kielletty! Empatiaan vetoavasti: Ajattele, kuinka pahalta kiusatusta tuntuu. Syyttävästi: Olet ilkeä. Voimaannuttavasti: Uskon, että pystyt muuttumaan.

Oppilaasta rekisteröidään videon aikana sydämen sykkeet ja tallennetaan kasvojen mikroilmeet. Häneltä kysytään jälkikäteen, miten todennäköisesti hän muuttaisi käytöstä, jos opettaja sanoisi juuri näin.

– Pystymme systemaattisesti vaihtelemaan opettajaviestejä ja katsomaan, mikä vaikutus sillä on. Tarkoitus on katsoa, miten yksittäisten lasten ja nuorten ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten he kokevat erilaiset lähestymistavat, Salmivalli valottaa.

Tiedetään, että kiusatuksi joutuneet lapset ja nuoret ovat muita yksinäisempiä ja kärsivät muita enemmän masennuksesta, ahdistuksesta ja somaattisista oireista.

Salmivallia askarruttaa erikoinen ilmiö: suomalaisluokissa ja -kouluissa, joissa kiusaamista on vähän tai se on vähentynyt, kiusatut ovat vielä masentuneempia, sosiaalisesti ahdistuneempia ja enemmän muiden ylenkatsomia kuin luokissa, joissa kiusaamista on enemmän. Salmivalli on ollut mukana yhteistyössä, jossa sama havainto tehtiin myös kiinalaiskouluissa. Hän on antanut sille nimen ”terveen ympäristön paradoksi” (healthy context paradox).

On ehkä niin, että kiusattujen ystävystymismahdollisuudet ovat vähissä luokissa, joissa kiusattuja on vain vähän, koska kiusatut ystävystyvät tyypillisesti muiden kiusattujen kanssa. Lisäksi kiusatut ehkä herkästi syyllistävät itsensä sellaisessa ympäristössä, jossa muita ei kiusata. Sosiaalisessa vertailussa he eivät löydä vertaisia, ainoastaan menestyneempiä. Ympäristö, jossa kiusaaminen on vähentynyt, voi vahvistaa ajatusta ansaitusta kiusaamisesta.

Vastauksia voi antaa hankkeen iso seurantatutkimus, johon ryhdytään etsimään yhteistyökouluja ja tosielämän kiusaamistapauksia.

– Seuraamme kahden vuoden ajan kokonaisia kouluja ja keräämme kaikista tietyn ikäisistä oppilaista perustiedot ja ne kaikki tapaukset, jotka päätyvät kiusaamisen takia selvittelyyn. Voidaan katsoa, loppuiko kiusaaminen vai ei.

Oletus on, että kahden vuoden aikana haaviin kertyy noin 400 kiusaamistapausta, joista arviolta 20–25 prosentissa kiusaaminen ei lopu.

Miten tehokkaina kiusatut ja kiusaajat itse pitävät kiusaamiseen puuttumista? Sitä päästään tarkastelemaan valmiista aineistosta. KiVa-hankkeelle on nimittäin hallussaan yli kymmeneltä vuodelta yli kaksi miljoonaa peruskoululaisen vastausta, joita ei ole vielä analysoitu. Vastauksiin pystytään yhdistämään koko joukko oppilaiden taustamuuttujia.

Sekin selvitetään, mitä opettajat ovat tarkoittaneet, kun he ovat todenneet kiusaamistapauksen vaikeaksi. Aineistona on parin sadan opettajan kirjoittamat kuvaukset, joita koottiin viime vuonna opettajien koulutuksessa.

Edessä on siis viisi erillistä osaprojektia – käytännössä työtä, työtä ja työtä.

Salmivalli iloitsee, että ERC-rahoitus mahdollistaa tällaisia isoja avauksia.

Tavoite on kirkas: jatkaa kiusaamisen ehkäisyä, mutta tarjota erityistä apua niille kiusaamisen uhreille, jotka eivät hyödy nykyisistä interventioista ja kiusaamisen harvinaistumisesta.”

Terveen ympäristön paradoksi? Ovatko tutkijat menettäneet lopullisesti järkensä? Terveessä ympäristössä ei tapahdu väkivaltaa. Terveessä ympäristössä ei tuoteta masentuneempia, sosiaalisesti ahdistuneempia ja enemmän muiden ylenkatsomia yksilöitä.

Molemmista lehtiartikkeleista piirtyy kuva lasten maailmasta, jossa väkivalta ratkaisee. Häikäilemättömimmät lapset hyväksikäyttävät armottomasti niin muita lapsia kuin aikuisten hyväntahtoista hölmöyttä omien päämääriensä saavuttamiseen. Hyvät vanhemmat, tuollaiseen ympäristöön te lähetätte lapsenne.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Korona sulki koulut – Etäopiskelu on helpotus kouluväkivallan uhreille


HS Lukijan mielipide: Paluu kouluun ei ole kaikille helpotus – voisiko etäopetus jäädä pysyväksi oikeudeksi sitä haluaville?

”Kaikilla oppilailla on oikeus saada opetusta siihen parhaiten soveltuvassa ympäristössä.

Pääkirjoituksessa (HS 18.4.) esitettiin ajatus, että koulujen tulisi avautua ensimmäisten joukossa. Perusteena oli se, että poikkeusolot eriarvoistavat lapsia ja nuoria.

Olen yllä mainitusta samaa mieltä, mutta haluaisin tuoda asiaan myös toisen näkökannan. Kouluissamme on suuri joukko oppilaita, joille koulu ei suinkaan ole turvallinen ympäristö ja joille paluu lähiopetukseen merkitsee palaamista turvallisesta opiskeluympäristöstä ympäristöön, jossa oleminen on lähinnä selviytymistä.

On paljon koulukiusattuja, introvertteja ja erilaisesta rytmistä hyötyviä oppilaita, joille tämä aika on tarjonnut tilaisuuden nähdä itsensä ja oppimismahdollisuutensa aivan uudessa valossa. Vika ei olekaan ollut heissä vaan lähikoulun oppimisympäristössä ja ehkä jopa koulujärjestelmässä ja sen tietynlaisissa vaatimuksissa.

Kaikilla oppilailla on oikeus opetukseen ja kaikilla oppilailla on oikeus saada opetusta siihen parhaiten soveltuvassa ympäristössä. Valitettavasti osalle oppilaista paras ympäristö ei ole koulun lähiopetus. Kun etäopetuksen järjestäminen onnistui kouluissa päivien varoitusajalla ja se on sujunut pääosin onnistuneesti, voisiko etäopetusta tarvitsevilla ja sitä haluavilla oppilailla olla siihen pysyvä oikeus? En ehdota, että tämä olisi osa jokaisen opettajan työtä. Koska etäopetus ei ole paikkaan sidottua, se olisi helppo keskittää kunnallisesti ellei jopa valtakunnallisesti. Hyvä malleja on Suomessakin jo olemassa.

Toisaalta epidemia on tuonut räikeästi esiin, että lapset ja nuoret ovat kodin tarjoaman tuen suhteen eriarvoisia. Mitä sellaista on tapahtunut yhteiskunnassamme ja tukiverkoissamme, että neljänneksellä lapsista ja nuorista oma koti on paikka, josta heidät on syytä pitää edes osa-aikaisesti poissa?”

Muutamaa päivää aiemmin eräs blogin lukija kommentoi koronavirusepidemian vähälle huomiolle jääneitä puolia: ”Nythän on niin, että koulut on suljettu ja laitettu oppilaat etäopetukseen. Uusi tilanne kaikille. Huomattava osa kykenee itsenäisesti käymään peruskoulun oppimäärää. Monelle koulukiusatulle tämä koronatilanne lienee ollut suuri helpotus, saa olla rauhassa. Nettikiusaamisesta en tiedä, mutta ainakin perinteinen kiusaamismeininki loistanee poissaolollaan.

Hesarissa julkaistu mielipidekirjoitus on yksi todella harvoista valtamediassa julkaistuista kirjoituksista, joissa etäopiskelua käsitellään kouluväkivallan uhrien näkökulmasta. Muuten media on keskittynyt esittelemään etäopiskelun hankaluuksia. Vain harvassa jutussa on kerrottu etäopiskelun hyvistä puolista:

IS: Tällaista on alakoulujen arki nyt – etäopetuksessa ilmennyt myös positiivisia puolia: ”Pelkäsin paniikkia”

HS: Etäkoulu pelasti koulukiusaamiselta

HS: Etäkoulussa moni oppilas kukoistaa, kun perinteisen koulunkäynnin aiheuttama kuormitus on poissa

HS: Myös adhd-opettaja nauttii etätyöstä

HS: Ysiluokkalaista Emmaa on kiusattu ensimmäiseltä luokalta asti, mutta etäkoulu toi valtavan helpotuksen – ”Olemme epäonnistuneet”, sanoo apulaispormestari

Suomessa ja muualla maailmassa on käynnissä suuren mittakaavan testi, joka asettaa kyseenalaiseksi monia vanhoja käytäntöjä ja uskomuksia opiskelusta. Koko peruskoululaitos näyttäytyy uudessa valossa. Nyt on mahdollisuus muutokseen, mutta media ja ammattilaiset hukuttavat sen uhkakuvien maalailun alle. Median tehtävänä on myydä. Mitä raflaavampi juttu on, sitä enemmän sillä tehdään rahaa. Media suoltaa jatkuvasti juttuja, joissa ammattilaiset ilmaisevat huolensa etäopetuksen aiheuttamista ongelmista. Jutuissa maalataan kuvaa onnettomista, alkoholisoituneista, väkivaltaisista ja täysin ammattilaisten avun varassa elävistä perheistä, joissa opiskelu on kokonaan pysähtynyt ja lapset eivät saa edes ruokaa, jollei joku sitä heille toimita.

Mediassa tuotettu yksipuolinen kuva perheistä ei ole ainoastaan median syytä. Ammattilaiset haluavat näyttää osaamisensa ja tarpeellisuutensa. Uhkakuvien maalailu palvelee näitä tarkoituksia. Ammattilaiset eivät halua kenenkään huomaavan, että heidän roolinsa voidaan kutistaa minimiin ja sillä voisi olla yhteiskunnan ja yksilöiden kannalta myönteisiä vaikutuksia. Nähtäväksi jää, että tapahtuuko muutosta vai palataanko vanhaan. Todennäköisesti kriisin päätyttyä etäopiskelun myönteisistä kokemuksista tullaan vaikenemaan ja ääneen pääsevät ammattilaiset, jotka toitottavat uhkakuvien toteutuneen ja vaativat sekä vanhojen käytäntöjen jatkamista että lisää rahaa ja suojatyöpaikkoja omalle alalleen.

(Muokattu 21.4.2020: Linkkejä lisätty.)

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Kuilu hyväosaisten ja huono-osaisten välissä


Hesarissa julkaistiin hölmö mielipidekirjoitus. Etuoikeutettu keskiluokkainen kirjoittaja pyytelee muita luopumaan tarpeettomista tuista. Kirjoittaja kehuskelee jättävänsä tuet hakematta, koska perhe pärjää vaimon palkalla. Mukaan on vedetty jopa talvisota. Kapitalismin vioista johtuvan talouskriisin vertaaminen 80 vuotta sitten käytyyn sotaan on yksinkertaisen typerää. Maailma on muuttunut ja Suomi on muuttunut maailman mukana. Sotien jälkeen rakennettua hyvinvointivaltiota ei ole enää olemassa. Suomi on kilpailuyhteiskunta, jossa rikkaat rikastuvat ja enemmistöllä menee paremmin kuin koskaan ennen, mutta syrjäytettyjen kurjuus vain syvenee. Typerää mielipidekirjoituksessa on myös väite, että jokainen velkaeuro jää lasten maksettavaksi. Valtion velkaa ei tarvitse maksaa takaisin.

Väitän, että useimmat hyväosaiset eivät pysty käsittämään sosiaaliturvan varaan pudonneiden elämää, vaikka heillä olisi omakohtaisia kokemuksia köyhyydestä. Ei niitä tukia tarpeettomasti haeta. Sosiaalitukia haetaan, koska on pakko. Ongelmana ei ole tukien maksu heille, jotka eivät tukia tarvitse. Ongelmana ei ole tukien väärinkäyttö, vaan tukien hakematta ja saamatta jääminen. Ihmiset eivät tiedä oikeuksistaan tukiin, ja toisaalta tukien hakeminen on tehty niin vaikeaksi, että moni luovuttaa jo alkuvaiheessa. Kolmas ongelma on vakiintuneeksi muodostunut käytäntö hakemusten automaattisesta hylkäämisestä. Tuen hakija joko luovuttaa tai tekee valituksen ja odottaa tukia valituskierroksen loppuun asti.

Mielipidekirjoituksen vaatimukset kohdistuvat huono-osaisiin. Kirjoittaja ei sanallakaan mainitse, että hyväosaisten tulisi luopua omaisuudestaan yhteisen hyvän vuoksi. Sijoituksissa ja säästöissä makaavat miljardit voisi helposti antaa valtion käyttöön. Ja hävittäjät voisi jättää ostamatta. Mutta ei, sosiaaliturvan varaan pudonneiden pitää nousta moraalin kirkkaimmiksi tähdiksi taivaalle, niinkuin talvisodan urhoollinen keskiluokkainen sekatyömies tekee.

Hyväosaisten ja huono-osaisten välissä on jatkuvasti levenevä kuilu, jonka yli kokemusmaailmat harvemmin kohtaavat.

Eivät kohdanneet maailmat pari vuotta sitten Ylen Kuplat-ohjelmassakaan. Sekoomuksen silloinen kansanedustaja Susanna Koski tokaisi monisairaalle työkyvyttömälle yksinhuoltajalle, että ”Kaikilla meillä on kuule rajoitteita, haha!” (alkaa videolla kohdasta 7:49) Ulkoisesti sliipattu ja täydellisen tunnekylmä Koski omalta osaltaan todistaa, että demokratia ei mahdollista huono-osaisten aseman parantamista. Hänen kaltaisensa menestyjät poliittisen päätöksenteon huipulla estävät hyvinvoinnin oikeudenmukaisen jakamisen. He kuvittelevat, että he ovat itse luoneet omaisuutensa, vaikka koko yhteiskunta ja maailma on ollut luomassa sitä heille. Heidän omaisuutta on luotu niin suomalaisen yhteiskunnan myötävaikutuksella kuin myös slummien hikipajoissa, hakatuissa sademetsissä, hengenvaarallisissa kaivoksissa ja elinkelvottomaksi saastuneissa ympäristöissä. On väärin, että yhteiskunta sallii räikeän eriarvoistumisen. Yhteiskunnan kuuluisi hallita voimakkaammin omaisuuden jakautumista. Oikeudenmukainen jako ottaisi vain tarpeettoman pois hyväosaisilta, mutta antaisi huono-osaisille kaiken tarvittavan. Jokainen tarvitsee välttämättömyyksiä ja myös mukavuuksia elämäänsä, mutta kukaan ei tarvitse ökyomaisuuksia. Perustulo on osa ratkaisua. Jokainen saisi varmasti kaiken tarvitsemansa.

Luonnon tuhoutumisen, saastumisen ja ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa voitaisiin ottaa käyttöön myös kulutuskatto. Koronapandemian hiljentämästä maailmasta jo nähdään, kuinka paljon täällä kulutetaan turhaan luonnonvaroja ja tehdään turhaa työtä turhan krääsän takia. Kiinassakin tehtaat olivat pitkään suljettuina, saasteet väistyivät, taivas kirkastui ja vain harva kaipaa kaikkea tuottamatta jäänyttä krääsää. Kulutuskatto toimisi niin, että jokaiselle annettaisiin henkilökohtainen päästöoikeus, joka mahdollistaisi normaalin elämän, mutta ei tuhlailevaa elämäntapaa. Ökyhuviloiden ja huvikuunarien ostamiseen ja kaukaisilla paratiisisaarilla lomailuun ei päästöoikeus riittäisi. Nuorten ilmastoliike on periaatteessa hyvä asia, mutta muutokseen siitä ei nykyisellään ole. Jos he vaatisivat oikeaa muutosta maailman menoon, media olisi poistanut Gretan julkisuudesta jo aikoja sitten, eikä häntä olisi kutsuttu toistuvasti puhumaan valtaeliitin eteen. Nuorten ilmastoliikkeestä ei ole nykyisellään vaaraa vallanpitäjille, vaan enemmänkin hyötyä, kun maailman johtajat voivat Gretan vieressä poseeraamalla valehdella huolehtivansa maailman tilasta.

Meitä hallitaan pelolla. Meille on uskoteltu, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nykyinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä. Kaikki muut johtaisivat ihmiskunnan täydelliseen romahdukseen. Tai kommunismiin, mikä tuntuu olevan monille sama asia. Vallanpitäjät eivät halua muutosta, koska he menettäisivät valtansa ja rahansa, jotka ovat sama asia. Meidät on ehdollistettu pelkäämään muutosta niin paljon, että yhä uudelleen nostamme samat vallanpitäjät valtaan, jotta voimme roikkua kiinni tuhoisassa elämäntavassamme. Muutoksen vaatijat leimataan hulluiksi. Tai kommunisteiksi, mikä tuntuu olevan monille sama asia.

Ihmismieli on siitä kummallinen kapistus, että se pystyy perustelemaan itselleen mitä ristiriitaisempia asioita. Tunnettu vihervassarifeministi Ronja Salmi vastustaa lihansyöntiä ja ilmastonmuutosta, mutta hyväksyy itselleen lentomatkailun, koska pää ei kestä marraskuuta ilman rantalomaa. Minäkin olen perustellut harrastusten ympärillä pyörinyttä elämäntapaani mielenterveyden säilyttämisellä, mutta nyt en enää pysty siihen. En enää nauti harrastamisesta. En enää nauti juuri mistään. Anhedonia on masennusoire, mutta uskon sen nyt myös kertovan elämänmuutoksen tarpeesta.

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Vähättelyä ja velttoilua vaaran edessä


Viranomaisten ja poliitikkojen tavassa käsitellä koronapandemiaa on paljon samanlaista, mitä kouluaikoinani oli kouluväkivallan käsittelyssä. Vaaran merkit näkyivät kauan ennen tilanteen kärjistymistä. Silti toimenpiteet olivat lähinnä odottelua ja pyyntöjä. Kun tilanne jatkoi pahenemistaan, toimenpiteet olivat velttoja, löysiä, vähän sinnepäin tehtyjä. Viruslingot jatkoivat pyörimistään kauan sen jälkeen, kun riskiryhmäläiset oli suljettu laitoksiin ja koteihinsa.

Kiinasta kantautui hälyttäviä tietoja todella vakavasta taudista, mutta täällä vakuuteltiin, että me olemme turvassa. Nautiskelijat matkustelivat lomilleen ilman huolen häivää. Tauti saapui Eurooppaan. Ei hätää. Kansalaisille muistutettiin jatkuvasti, kuinka tavalliset kausi-influenssat ovat kuolemansairaille vanhuksille vaarallisia, ja niistäkin on aina selvitty. Pohjois-Italian sairaalat täyttyivät tehohoitopotilaista. Paikalliset sanomalehdet täyttyivät kuolinilmoituksista. Tartuntoja raportoidaan enenevissä määrin lähes kaikkialta Euroopasta. Ei hätää. Peskää kätenne ja yskikää hihaan. Vanhusten kannattaa jäädä kotiin. Perusterve ei tautia välttämättä edes huomaa. Oireet ovat niin lieviä. Lentokentillä matkailijat jonottavat koneeseen. Vielä ehtii lomalle ennen rajojen sulkemista.

Pyyntöjä ja suosituksia annetaan. Koulut suljetaan, harrastus- ja kulttuuritilat suljetaan, kokoontumisia rajoitetaan, rajat muka suljetaan. Lentokoneiden tuomat nautiskelijat viruksineen katoavat ihmisvilinään. Suksiboksiautojen letka suuntaa Lapin laskettelukeskuksiin. Uusimaa muka suljetaan, vaikka kymmenet tuhannet työmatkalaiset ylittävät rajan joka päivä matkalla ei-välttämättömiin töihin. Kauppakeskukset ovat auki. Baarit, yökerhot ja ravintolat täyttyvät juhlijoista, vaikka kokoontumisia on pyydetty rajoittamaan jo useita viikkoja. Lentokoneet kuljettavat maahan lisää lomiltaan ja loma-asunnoiltaan palaavia nautiskelijoita.

Rajoitusten voimaansaattaminen on ollut uskomattoman hidasta ja hapuilevaa. Onneksi monet yritykset ovat kantaneet vastuunsa ja sulkeneet ovensa vapaaehtoisesti. Muualla Euroopassa velttoilusta on jo maksettu kovaa hintaa. Ulkonaliikkumiskieltoja on voimassa ja elinkeinoelämä on pysäytetty kokonaan. Tautiin kuolleita on mahdollisesti moninkertaisesti ilmoitettuja määriä enemmän.

Oikeus vapaaseen liikkumiseen ja elinkeinon harjoittamiseen ovat näköjään vahvempia oikeuksia kuin oikeus elämään. Itsekkäät ihmiset eivät tajua, että kyse ei ole heistä ja heidän oikeuksistaan, vaan kyse on muiden oikeudesta elää ja olla sairastumatta vakavasti. Vakavasti sairastuneille tauti aiheuttaa kärsimystä, jota säestää ehkä ensimmäistä kertaa elämässä silmiin katsova pelko kuolemasta. Hyväosaiset toivat ja levittivät pandemian Suomeen. Unelmalomasta ei voinut luopua, ei rajoittaa liikkumista ettei talous kärsi, eikä laittaa viruksen leviämiselle otollisia firmoja kiinni. Samat hyväosaiset ovat käsi ojossa vaatimassa korvauksia yrityksilleen ja sijoituksilleen aiheutuvista tappioista. Sanokaa minun sanoneen, että tappiot korvataan seuraavan oikeistohallituksen harjoittamalla leikkauspolitiikalla, jonka kärsijöiksi joutuvat taas köyhät ja sairaat.

Suositukset ja pyynnöt eivät tehoa. Ei vaikka pyytelijänä olisi itse tasavallan presidentti, joka kertoisi kuinka vakavasta tilanteesta on kyse ja vetoaisi kaikkiin kansalaisiin epidemian rajoittamiseksi ja riskiryhmien suojelemiseksi. Osa ihmisistä jatkaa elämäänsä tavalliseen tapaan, kunnes viranomaisilta käy käsky. Pitäisikö tänne ihan oikeasti perustaa vapaaehtoisten kansalaisten kaarti, joka ottaisi ohjat käsiinsä vaaran uhatessa, kun viranomaiset eivät siihen pysty?

Paljon hyvääkin on tapahtunut. Suomalaisista on löytynyt halua auttaa ja suojata kanssaihmisiä. Vaaran uhatessa suomalaisista on löytynyt uudenlaista yhteisöllisyyttä. Toivottavasti yhteisöllisyys säilyy kriisin loputtua. Ja toivottavasti talouden tukirahojen valuminen rikkaiden osinkoihin estetään. Jälkimmäinen taitaa olla turha toivo.

Ihmettelen, miksi suomalaiset asiantuntijat vastustavat hengityssuojaimien käyttöä. Uutisissa näkyy, kuinka kaukoidässä jokaisella kadulla kulkijalla on hengityssuojain kasvoillaan. Euroopassa Itävalta teki suojaimen käytöstä pakollista supermarkettien asiakkaille. Mutta täällä vastustus on kovaa. Telkussa oli joku asiantuntijatantta selittämässä, kuinka suojaimesta ei ole hyötyä mutta kuinka millintarkkaa puuhaa suojaimen käyttäminen ja hävittäminen on. Käytetty suojain on biovaarallista jätettä, joka on välittömästi käytön jälkeen suljettava tiiviiseen muovipussiin ja vietävä heti ulos jäteastiaan. Missä on maalaisjärki? Ilman suojainta pisarat olisivat naamalla ja hengitysteissä, eikä niitä voi sulkea tiiviiseen muovipussiin ja hävittää kotiin tullessa. Luulen, että kyseessä on suomalaisille viranomaisille niin tyypillinen arvovaltataistelu. Asiantuntijat eivät voi myöntää, että he ovat väärässä. Hapuilun etulinjassa on ollut edellisten hallitusten aseistariisuma THL, jonka asiantuntemuksen varassa nykyinen hallitus on joutunut toimimaan. Tai olemaan toimimatta.

Samalla ammattitaidolla yritetään puuttua myös kouluväkivaltaan.

* * * * *

Kirjoitin blogin ohjesivulle johdannon. Samalla meni uusiksi iso osa vanhoista ohjeista.

Kirjoitin johdannon, koska vieläkin tuntuu olevan epäselvää mistä kouluväkivallassa on kyse. Epäselvyyttä tuntuu olevan myös tavoissa, joilla väkivaltaan pitäisi puuttua. Kouluväkivallan uhreja ammatikseen auttavilta on tullut viestiä, että nopean puuttumisen sijaan kouluissa odotetaan kouluväkivallan tunnusmerkkien täyttymistä. Sitä voidaan odottaa vaikka kuinka kauan. Odottelu johtaa vain väkivallan kovenemiseen ja puuttuminen vaikeutuu entisestään.

Koulukiusaaminen.fi on päivittänyt ohjeiden uusimman version sivuilleen. Sieltä löytyy myös linkki varsin mielenkiintoiseen uuteen järjestöön, Mad In Finland:iin.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Kuin märkä rätti seksuaalisen ahdistelun uhrien kasvoille 1994 & 2020


#metoo

Joskus sanat jäävät hiertämään. 26 vuotta sitten, vuonna 1994, jouduin homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Olin peruskoulun jälkeen käynyt kaksi vuotta vahingollisessa terapiassa, kun terapeuttini pitkän houkuttelun jälkeen onnistui saamaan minut uudelleen osastohoitoon. Olin rikottu ja äärimmäisen haavoittuvassa mielentilassa. Minut laitettiin samaan huoneeseen vakavasti häiriintyneen pojan kanssa. Silloinen terapeuttini oli myös tämän pojan terapeutti. Hän tiesi pojan taipumuksista, ja ne tiedettiin myös osastolla, mutta silti minut laitettiin samaan huoneeseen pojan kanssa. Minua ei varoitettu pojan taipumuksista millään tavalla, vaikka poika oli jopa teipannut seksuaalisesti vihjailevia kuvia huoneemme oveen. Yhtenä yönä heräsin outoon tuntemukseen. Näin pojan kumartuneena sänkyni vieressä. Hän hieroi kädellään sukuelimiäni. Havahduin täysin hereille ja poika ryntäsi takaisin sänkyynsä. Jäin sänkyyni joksikin aikaa. Järkytyin syvästi tapahtuneesta enkä tiennyt mitä tehdä. Tapahtunut tuntui niin epätodelliselta. Lopulta poistuin huoneesta ja ilmoitin tapahtuneesta hoitajille. Sen jälkeen muistikuvat ovat hataria. Muistan, että olin syönyt tukevan aterian edeltävänä päivänä, ja oksensin kaiken ulos sinä yönä. Minulla oli niin kuvottava olo.

Minua on jäänyt pöyristyttämään tapa, jolla ahdistelun jälkiselvittely osastolla hoidettiin. Asian selvittely oli lähinnä hyssyttelyä. Tapaus koetettiin vaieta pois. Sitä vähäteltiin, sitä ei muka tapahtunut, minä muka ylireagoin. Mieleeni jäi keskustelu erään sairaanhoitajan kanssa. Hän ihmetteli ylireagointiani. Hoitaja päätteli ylireagoinnin olevan seurausta siitä, ettei minun kotonani puhuttu tarpeeksi seksistä. Siitä hän oli huolissaan. Ne sanat hiertävät vieläkin. Samoin hiertää silloisen terapeuttini vihjailevat kysymykset siitä, että tunsinko homoseksuaalisen koskettelun kiihottavana. No, en tuntenut, vaan tunsin sen kuvottavana, saastaisena, äärimmäisen henkilökohtaisena loukkauksena. Terapeuttini mielestä poika oli uhri, jonka tekoa minun piti ymmärtää. Heille ongelmaksi muodostui reaktioni seksuaaliseen ahdisteluun, ei ahdistelu itsessään.

Tapahtuneen jälkeen osastolla oltiin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Sain oman huoneen, mutta osastohoito jatkui, eikä ahdistelijaa tai minua siirretty pois osastolta. Jouduin asumaan osastolla yhdessä ahdistelijan kanssa ainakin pari viikkoa. Minussa myllersi viha. Kannoin peruskoulun viimeisillä luokilla asetta itsepuolustustarkoituksessa. Ahdistelun jälkeen kannoin asetta myös osastolla. Olin useita kertoja pojan takana, käsi paidan alle piilotetun aseen kahvalla, odottaen rohkeutta ja oikeaa hetkeä. Näin omin silmin, miltä murha voisi näyttää sekunteja ennen toteutumistaan. Oikeaa hetkeä ei tullut, koska minä en ole murhaaja, en edes tappelija, kuten ei ole kovin moni muukaan ihminen. Lopulta oloni kävi niin sietämättömäksi, että sieppasin osaston eteisestä jääkiekkomailan ja löin sillä poikaa. En minä kovaa onnistunut lyömään, vaan säälittävästi tökkimään, kun minulla ei ollut minkäänlaista taistelukokemusta eikä huoneessa ollut edes tilaa kunnon svingiin. Muistaakseni jäin osastolle vielä joksikin aikaa. Kuitenkin minut siirrettiin pian Kupittaan sairaalaan aikuisten suljetulle osastolle. Kupittaan sairaalasta on jäänyt hiertämään psykiatrin sanat ”väitetystä” ahdistelusta. Psykiatri ei uskonut tapahtunutta ollenkaan, vaikka poika jopa tunnusti teon jälkiselvittelyissä nuorisopsykiatrisella osastolla usean henkilökunnan jäsenen läsnäollessa. Vaan ei, psykiatri puhui aina ”väitetystä” ahdistelusta.

Seksuaalisen ahdistelun uhriksi joutuminen on ollut elämäni pahimpia kokemuksia. Se aiheutti ahdistusta, vihaa ja pelkoa vuosiksi eteenpäin. Ahdistelun tapahtuessa nukuin selälläni. Sen jälkeen en pystynyt olemaan sängyssä selälläni. Peitto oli ohut. Sen jälkeen en pystynyt nukkumaan ohuessa peitossa, koska tunsin, että ahdistelijan käsi tulee ohuen peiton läpi. Paksu peitto antoi turvaa. En kyennyt nukkumaan sängyissä, jotka oli sijoitettu samalle puolelle huonetta ja samaan suuntaan kuin sänky, jossa ahdistelu tapahtui. Tunsin syvää turvattomuutta psykiatrisilla osastoilla, joihin ahdistelun jälkeen jouduin. Vieläkään en pysty nukkumaan huoneissa, joissa on minulle tuntemattomia tai puolituttuja ihmisiä.

Olen hävennyt ahdistelluksi joutumista. Julkisesti taisin ensimmäisen kerran kirjoittaa ahdistelusta poliisihässäkästä kertovassa blogitekstissä viitisen vuotta sitten. Yllättävää kyllä, en ole joutunut tekemisiin viranomaisten kanssa tuon blogitekstin takia, mutta blogi joutui sen jälkeen shadowbanniin.

* * * * *

Oulussa, Suomen grooming-pääkaupungissa, käytetään miljoonia euroja lasten ja nuorten turvallisuutta parantavaan Turvallinen Oulu -hankkeeseen. Hankkeen logiikan mukaan lapsista ja nuorista täytyy kasvattaa yliseksuaalisia, avoimen häpeilemättömiä seksin, sukuelimien ja perversioiden asiantuntijoita, jotta he olisivat suojassa maahanmuuttajamiesten tekemältä seksuaaliselta väkivallalta. Vikaa haetaan yhä uhreista ja väkivallan ehkäisyyn tarkoitetut toimenpiteet ja vaatimukset kohdistetaan vain potentiaalisiin uhreihin. Ei vartijoita kauppakeskuksiin, ei jämäkkää puuttumista poliisilta maahanmuuttajamiesten rikolliseen käyttäytymiseen, vaan hölmöjen tanttojen latelemia itsestäänselviä latteuksia, taidetyöpajoja ja tanssia.

Turvallinen Oulu -hanke on suoraa jatkoa KiVa Koululle ja muille turhille kampanjoille, joiden sanoma näyttää aina olevan uhrin syyllistäminen. Sano nyt vaan tarpeeksi jämäkästi ei, kun väkivaltarikollinen käy päälle. Irvailutanssi viimeistelee uhrin häpäisyn. Stop, don’t touch me there, this is my no-no square, lällällää lällällää lällällää. Sinun kärsimyksesi ei merkitse ammattikasvattajille yhtään mitään. Sinut on uhrattu liberaalin seksuaali-ideologian, suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden alttarille.

Turvallinen Oulu -hankkeen materiaalien näyttäminen lapsille saattaa täyttää rikoksen, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön, tunnusmerkit. Siksi oululaisten vanhempien, joiden lapsille materiaalia on näytetty, tulee tehdä rikosilmoitus materiaalin tehneistä ja sitä käyttävistä ammattikasvattajista. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäiltyjen ammattikasvattajien lapsista tulee myös tehdä lastensuojeluilmoitukset, ihan vaan kiusaksi. Viranomainen kyllä suojelee toista viranomaista. Ei niitä voi laillisin keinoin voittaa.

Tässä tulee vielä muutama juttu täysi-ikäisten luettavaksi. Varoitus! Jutut sisältävät alaikäisille sopimatonta seksuaalista sanastoa ja kuvastoa.

PT-Media: Mitä kertoa lapsille kolmansien maiden miehistä?

Tuonen Joutsen: Oulun raiskauskriisi: avoin kirje Oulun päättäjille ja Maria Ohisalolle

Suomen Uutiset: Oulun alaikäisille suunnatut materiaalit herättävät syvää hämmennystä

Vastavalkea: #Turvallinen Oulu: Kun viestintä menee v__uiksi (ks myös R.Söyringin kommentit Vastavalkean jutun alta)


lauantai 22. helmikuuta 2020

Yhden oikeus koulunkäyntiin polkee muiden oikeudet turvallisuuteen


Minulle jäi kouluajoistani vahva tunne, että minut uhrattiin muiden oppilaiden, varsinkin väkivallan tekijöiden, oikeuksien vuoksi.

HS: Väkivalta ja uhkailu aiheuttavat sekasortoa alakoulussa Kirkkonummella, vanhemmat harkitsevat koululakkoa tilanteen vuoksi:

Ylen haastattelemien vanhempien mukaan kyse on ollut muun muassa tappouhkauksista, lyönneistä ja henkisestä väkivallasta. Ongelma on jatkunut vuosia.

Yksi kyseisen koulun oppilaiden vanhemmista kertoo HS:lle, että hänen käsityksensä mukaan ongelmat kulminoituvat vain yhteen poikaan, joka ”hyökkää toistuvissa raivokohtauksissaan ihan kenen tahansa kimppuun”. Kyseinen oppilas on HS:n saamien tietojen mukaan kohdistanut väkivaltaa muun muassa itseään selvästi pienempään ekaluokkalaiseen.

”Hän ratkaisee asiat silmittömällä väkivallalla”, tilannetta läheltä seurannut vanhempi kertoo.

Muoti-ilmiöksi koulumaailmassa noussut inkluusio on mennyt pahasti pieleen. Inkluusiolla tarkoitetaan erityistä tukea tarvitsevien lasten opettamista samoissa perusopetusryhmissä muiden oppilaiden kanssa. Ennen nämä oppilaat olisivat opiskelleet erityisluokalla eli tarkkiksella. Kouluista on kuulunut, että luvattuja lisäresursseja ei tullut. Erityisluokanopettajille kuuluneen työn tekevät nyt tavalliset opettajat.

Hesarin uutisessa Kirkkonummen kunnan ruotsinkielisten varhaiskasvatus- ja opetuspalvelujen päivähoito- ja opetusasiainpäällikkö (Pitkä titteli kompensoi kyvyttömyyden!) Mikael Flemmich kertoo, että kaikki voitava on tehty:

”On tehty kaikki, mitä on voitu. Aina se ei riitä, eikä koulu voi vaikuttaa kaikkiin häiriökäyttäytymistä ylläpitäviin seikkoihin.”

Aivan kaikille asioille koulu ei voi tehdä enempää kuin se on jo tehnyt”, Flemmich kertoo.

”Myös niillä oppilailla, joilla ilmenee väkivaltaista ja häiritsevää käytöstä on lain mukaan oikeus käydä koulua, hän lisää.

Viranomaisten kyvyttömyys pöyristyttää, mutta se ei yllätä. Siinä näkyy suomalaisen mielivaltaisen viranomaiskulttuurin ydin. Selityksiä selityksien perään. Kukaan ei voi millekään mitään, paitsi väkivallan uhreja voidaan kyykyttää rajattomasti.

Viranomaisilla ja koulun henkilökunnalla on keinoja, mutta tahto puuttuu. Koulun aikuisten velvollisuus on suojella lapsia väkivallalta. Kun iskuja alkaa tulla, aikuisen on mentävä väliin ja otettava iskut vastaan. Ei voi olla, että aikuinen katsoo vieressä avuttomana, kun lasta pahoinpidellään. Ihanteellisin ratkaisu tietysti olisi häirikkölapsen siirtäminen erityiskouluun, mutta se maksaa. Jos sitä ei tehdä, pitäisi häirikölle järjestää valvoja, joka olisi jatkuvasti häirikön vierellä. Sekin maksaa. Heti, kun häiriökäyttäytyminen alkaisi, valvoja saattaisi häirikön pois muiden luota rauhoittumaan. Aikuisen jatkuva läsnäolo ja fyysinen kiinnipito toisi turvallisuutta myös häirikkölapselle itselleen. Häirikön huoltajat eivät välttämättä hyväksyisi toimia, jolloin riskinä on haaste oikeuteen uniikin lumihiutaleen pahoinpitelystä. Tottakai kaikki ”ylimääräiset” toimenpiteet maksavat kunnalle, mutta kalliimmaksi tulee väkivallan seurauksien hoitaminen.

Viranomaiset voivat viivytellä tilanteen ratkaisua vaikka kuinka kauan. Sanktioita viivyttelystä ei ole eikä tule. Ratkaisun hakeminen oikeusteitse tuskin kannattaa. Päätöksenä on todennäköisesti siunaus viranomaisten toiminnalle; tehdyt kirjaukset todistavat, että viranomaiset ovat tehneet riittävästi toimia tilanteen korjaamiseksi. Uniikin lumihiutaleen ja vastuullisten viranomaisten henkiseen ja fyysiseen kurittamiseen ei uhrien sössöttävistä vässykkävanhemmista ole.

Väkivallan uhreilla on useita mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseensa. Väkivallan sietäminen on huonoin vaihtoehto. Hyviä ovat esimerkiksi koulun vaihto, kotikoulu tai koululakko.

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Hirviö taitoluisteluvalmentajana


Saako hirviötä sanoa hirviöksi? Nyt nimittäin löytyi todellinen jumppamaikka helvetistä. Yle Urheilu kertoi kilpailukiellon saaneesta taitoluistelun huippuvalmentajasta. Käyn uutista läpi ja kommentoin tapausta.



Kuvassa on Helsingin Luistinklubin ja Team Uniquen taitoluisteluvalmentaja Mirjami ”Miru” Penttinen. Hän haukkui valmennettaviaan. Hän huusi heille. Hän on joukkueen edessä julkisesti nöyryyttänyt ja alistanut heitä. Hän syytti heitä mielivaltaisesti. Hän poimi yksittäisiä valmennettavia silmätikuiksi, käänsi muut heitä vastaan ja kohdisti heihin toistuvaa henkistä väkivaltaa. Hän pakotti valmennettaviaan huutorinkiin, jossa joukkueen jäseniä pakotettiin ringin keskelle joukkuetoverien huutaessa ympärillä solvauksia. Pienistäkin virheistä hän rankaisi täysin suhteettomalla tavalla. Hän rankaisi, vaikka virheitä ei olisi tapahtunut. Hän juoruili valmennettavien yksityisasioista. Hän kertoi heistä valheita. Hän meni henkilökohtaisuuksiin. Hän haukkui valmennettavia siitä, millaisia he ovat ihmisinä. Hän jakoi joukkueiden jäsenet hyviin ja saastuneisiin ihmisiin. Hän itketti heitä. Hän iski arimpiinkin aiheisiin heidän elämässä. Hän järjesti psyykenmurtamisistuntoja. Hän jatkuvasti korosti, että valmennuksessa tapahtuneista asiosta ei saa puhua kotona, ja rankaisi kotoa tulleista yhteydenotoista valmennettavia. Hän käski valmennettaviaan tappamaan itsensä. Ja hän nauroi perään.

Henkinen väkivalta oli toistuvaa ja jatkui pitkään. Valmentajaa pelättiin. Valmennettavat joutuivat osallistumaan joukkuetoveriensa nöyryyttämiseen, jotteivat itse olisi joutuneet valmentajan mielivallan kohteeksi. Joko he alistuivat ja koettivat kestää kaiken, tai heittivät roskiin suurimmat unelmansa ja koko identiteettinsä kilpaurheilijana. Kritiikin valmentaja torjui. Hän sanoi muiden olevan väärässä, ja käänsi tilanteet päälaelleen, vierittäen kritiikin aiheen valmennettavan syyksi. Kritiikin esittämisestä, tai valmentajan luulosta, että hänestä on puhuttu pahaa, joutuivat uhrit julkisen nöyryytyksen kohteeksi. Jotkut saivat potkut joukkueista. Joukkueissa oli teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia. Nuorimmat valmennettavista olivat alle 10-vuotiaita lapsia. Väkivalta kohdistui herkässä iässä ja elämäntilanteessa oleviin nuoriin ihmisiin, jotka olivat täysin puolustuskyvyttömiä valmentajan vallankäytön alla. Valmentajan käytöksen annettiin jatkua kaksi vuosikymmentä.

Osa valmennettavista on sairastunut mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin. Ne ovat kova hinta maksettavaksi kilpailujen voitoista. Tuskinpa muidenkaan mieli kovin eheänä säilyi tuollaisessa pelolla ja väkivallalla hallitussa yhteisössä. Olisi vain oikeus ja kohtuus, että valmentaja, Helsingin Luistinklubi ja Taitoluisteluliitto maksaisivat yhteiskunnalle valmentajan toiminnasta aiheutuneet kustannukset. Iltalehden uutisen mukaan valmentaja voi joutua syytteeseen rikoksista. Toistettakoon se tässä, että kyllä, mielenterveysongelman aiheuttaminen henkisellä väkivallalla on rikos, josta voi joutua oikeuteen. Eri asia on, pystyvätkö viranomaiset jakamaan oikeutta.

En tiedä valmentajasta muuta kuin mitä mediassa kerrotaan. Voin vain arvailla miksi hänestä tuli sellainen. Ehkä hänen persoonallisuudessa on sadistiselle käytökselle altistavia tekijöitä, tai hän oppi käyttäytymismallin lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Ehkä häntä itseään valmennettiin samalla tavalla. Joka tapauksessa alalle sopimaton henkilö pääsi luikertelemaan kansainvälisen huipputason valmentajaksi, ylimpään auktoriteettiasemaan, jossa sai vapaasti tehdä mitä halusi. Valmentajan laatimassa adressissa hän vaati asianosaisia vaikenemaan. Hän reagoi syytöksiin kiistämällä kaiken, ja uhriutuu ajojahdin kohteena, mikä sekin kertoo paljon valmentajan persoonallisuudesta.

Vikaa on yhteisössä yhtä paljon kuin valmentajassa. Sairaassa yhteisössä väkivalta normalisoidaan. Valmennettavat on saatu uskomaan, että tällaista se huippu-urheilijaksi pyrkiminen on. Nämä ovat ihan tavallisia valmennusmetodeja, eikä missään, mitä täällä tapahtuu ole mitään väärää tai edes outoa. Yhteisön muut aikuiset hyväksyivät ja vahvistivat toimintaa. Huutoa ja nöyryytystä tapahtui myös muiden valmentajien läsnäollessa. Valmentajan käytös oli kyllä koko yhteisön tiedossa. Silti hänet nostettiin yhteisössä todella korkeaan asemaan, kaiketi kilpailumenestyksen siivittämänä. Miten tällaista hirviötä voi edes varoa, kun kaikki ympärillä palvoivat tätä henkilöä lähes puolijumalana, ainoana, jonka kautta nuori voi kilpaurallaan menestyä.

Tapaus paljastaa taas, kuinka vaikeaa väkivallan uhrin on ensiksi tajuta edes olevansa uhri, ja toiseksi päästä irti väkivallasta. Se on vaikeaa jopa maailmanmestaruustason huippu-urheilijoille. Monet varmasti ihmettelevät, mikseivät nuoret vain lähteneet seurasta. Moni on varmasti sitä mieltä, että jos itse joutuisi samanlaiseen tilanteeseen, hän kyllä lähtisi ja vetäisi lähtiessään valmentajaa turpaan. Jotkut valmennettavista kertovat tajunneensa vasta kilpauran jälkeen, että valmentajan käytöksessä oli jotain väärää. Kilpaurheilukuplassa elävälle nuorelle, jonka koko identiteetti rakentuu kilpaurheilun ympärille, ei ole toista maailmaa, mihin kokemuksiaan voisi verrata. Ei sieltä niin vain lähdetä.

Vallitsevan puhetavan mukaan ketään ei saa syyllistää mistään, mutta minä syyllistän. Missä näiden lasten ja nuorten kuurosokeat vanhemmat olivat? Elivätkö he menestyksen ja mitalisateen sokaisemina lastensa kautta uudelleen omaa nuoruuttaan, tai paikanneet epäonnistunutta urheilu-uraansa lastensa kautta, lasten hyvinvoinnista välittämättä? Miksi he antoivat väkivallan jatkua, kun kotiin tuli itkuinen ja suunniltaan oleva nuori? Ja he antoivat asian vain olla ja unohtua, jotta mitään ikävää ei siitä muka seuraisi. Herätys! Jos nuoren käytös muuttuu, on sen syy selvitettävä. Lapset ja teinit harvoin kertovat oma-aloitteisesti suoraan tapahtumista. Vanhemman on oltava utelias ja sinnikkäästi kyseltävä kuulumisia. Aikanaan, kun luottamus on saavutettu ja tunteet sanoitettu, alkaa vyyhti purkautumaan.

Vanhempien on syytä olla tarkkana lastensa hyvinvoinnista taitoluistelun ja muiden esteettisyyttä korostavien lajien, kuten baletin, tanssin ja voimistelun parissa. Syömishäiriöt ovat yleisiä erityisesti lajeja harrastavilla tytöillä ja naisilla. Ensiaskeleet mielenterveysongelmia kohti otetaan lajia harrastettaessa, mutta sairaus voi alkaa vasta myöhemmällä iällä.

Hyvät vanhemmat, olisiko jo vihdoin aika taistella lastenne hyvinvoinnin puolesta? Voisitte edes opettaa lapsianne tunnistamaan epäasiallisen käytöksen ja kertoa heille, ettei sitä tarvitse sietää, eikä valmentajan likaisia salaisuuksia tarvitse pitää sisällään.

Urheilujärjestelmässämme kiusaajien ja hyväksikäyttäjien oikeusturva tuntuu olevan tärkeämpi kuin heidän uhreikseen joutuvien lasten ja nuorten. - Kiira Korpi