Koululiikunta tappaa ilon liikunnasta

Yle: Koulu tappoi monelta liikuntakipinän loppuiäksi: "En pysty ryhmäliikuntaan, alkaa ahdistaa ja itkettää"

Onko liikunta pakkopulla, elämäntapa vai harrastus -keskusteluun vastanneissa on paljon ilokseen liikkuvia tai hyötyliikunnan puolesta puhujia. Suhteessa suuri osuus kertoo kuitenkin, että into liikkumiseen lyötiin lattian rakoon koulussa tamburiinin säestyksellä.

Blogin lukija, kolmekymppinen mies, kertoo:

Kokemuksia koululiikunnasta, eli peruskoulun liikuntatunnit kooste vuosina 1992-2001

Kolme ensimmäistä kouluvuotta oli vielä ihan ok, kun samanikäiset pojat ja tytöt olivat keskenään liikuntatunneilla. Tällöin kiusaaminen ja tasoerot esim. palloilupeleissä ja hiihdossa olivat paljon pienemmät. Ja kiusaaminenkin vielä pysyi paremmin hallinnassa.

Kunnes sitten 3. luokan ja 4. luokan välisenä kesänä joku "neropatti" keksi, että liikuntatuntiryhmäjaot piti laittaa uusiksi 3-6 luokkalaisten keskuudessa. Mikä tarkoitti sitä, että 3-6 luokkalaisten pojat oli samassa liikuntaryhmässä ja samanikäiset tytöt niin ikään omassa ryhmässä.

Se tarkoitti tottakai sitä, että kiusaaminen lisääntyi selvästi liikuntatunneilla. Ja eräs 6. luokan poika hallitsi koko liikuntaryhmää diktaattorin lailla, kun olin 4.luokalla. Hän huusi ja jopa uhkaili väkivallalla, jos joku epäonnistui pallopeleissä. Ja pallopelejä oli melkein aina liikuntatunneilla. Ja jo edellisenä iltana ahdisti, kun tiesi, että huomenna taas joudun samaan liikuntaryhmään hänen kanssaan. Se hieman auttoi asiaa, jos olin eri joukkueessa hänen kanssaan. Joukkuejako tehtiin usein esim. lento- ja koripallopeleihin 1-2 numerojaolla. Kerran yritin vaihtaa paikkaa, kun huomasin, että oon joutumassa pahimman diktaattorin kanssa samaan joukkueeseen, mutta opettaja huomasi sen, virnuili ja sanoi, että mun pitää mennä tän tyypin kanssa samaan joukkueeseen. Sitten tämä tyyppi heti huusi: "et sitte mokaa tänään". Hiihdossa tää 6.lk poika huuteli "pöö", kun ohitti alempiluokkalaisia kierroksella.

Kamalinta oli kuitenkin, kun ala-asteella oli pakko vaihtaa liikuntavaatteet pukuhuoneessa. Yleensä mä ennen tunnin alkua vaihdoin vaatteet vasta ihan viime hetkellä ennen tunnin alkua, kun muut olivat jo menneet liikuntasaliin. Ja tunnin jälkeen mä odottelin niin kauan, että muut lähti pois pukuhuoneesta ja vaihdoin vaatteet vasta silloin. Liikuntatuntien jälkeen oli onneksi ruokailu, josta pieni myöhästyminen ei ollut niin vakava asia kuin tunnilta myöhästyminen. Ensinalkuun mä olin pukuhuoneessa muiden kanssa, mutta sielläkin oli välillä aika rajua kiusaamista. Pahin muisto on se, kun mut jätettiin yksin pukuhuoneeseen, sammutettiin valot ja laitettiin ovi lukkoon, jolloin oli täysin pimeää. Onneksi löysin mututuntumalla etsittynä valokatkaisijan, sain valot päälle ja pääsin lopulta pois, kun lukitun oven sai auki sisäpuolelta.

Ylä-asteella kiusaaminen oli sitä, että pojat antoi ymmärtää, että mulla on täitä tai jotain tappavaa tautia ja siksi mun pitäisi pysyä pois koko pukuhuoneesta ja myös mun vaatteissa ja repussa oli heidän mielestään "tappavaa tautia" ja kaikki sanoivat, että mun repulla ja ulkovaatteilla täytyy olla vähintään 3 metrin etäisyys heihin.

Osa liikuntaryhmän pojista pelasi paikallisessa jääkiekkojoukkueessa ja siksi he oli selvästi monia muita parempia esim. pallopeleissä. Pääasiassa kiusaaminen oli henkistä, mutta ysillä yksi kiusaaja jyräsi mut kerran lattianrakoon, kun pelattiin sählyä. Opettaja ei ollut sitä näkemässä. Kun tehtiin vatsalihasliikkeitä ja mä olin makuulla lattialla, niin joukko poikia tuli viereen ja kysyivät opettajalta, että "saadaanko me sylkäistä ton päälle".

Ysillä koin myös rajuimmanpuoleisen epäsuoran uhkauksen. Oltiin silloin tultu jäähallin liikuntatunneilta takaisin koululle. Mä olin laittamassa reppua ja ulkovaatteita ruokalan aulan narikkaan. Aulassa oli myös saman liikuntaryhmän poikajoukko, joka huomasi pian mut ja alkoivat huudella mitä sattuu. Eräs heistä huusi: "tiedätkö sä, että meidän liikunnanopettajalla on kivääri". Vähän ajan päästä joku toinen heistä huusi: "varo, ettei opettaja ammu sua kiväärillä" ja sen jälkeen naurettiin.

Tanssitunneilla kiusaaminen oli paljolti sitä, että kukaan tyttö ei millään olisi halunnut tanssia mun kanssa, ennenkuin vasta sittenkun opettaja pakotti. Ja mulle aina naurettiin, kun niin kävi. Myös tytöt antoivat ymmärtää, että mä kannan mukanani jotain tappavaa tautia, eikä muhun voi koskea sen takia.

Opettaja oli aikalailla vihjeetön, joskus yritti puhua pojille järkeä, muttei se millään tavalla auttanut.

* * * * *

Ylen juttu ja blogin lukijan kirjoitus tiivistävät myös omia kokemuksiani koululiikunnasta. Liikuntatunneilla komentoa piti joku omalla urheilu-urallaan epäonnistunut, armeijamuistoihinsa jämähtänyt natsi yhdessä suosikkioppilaidensa kanssa. Nämä suosikit olivat tietysti koulukiusaajia. Joukkueisiin minut valittiin viimeisenä, huutoa tuli jos koskin palloon, huutoa tuli jos en koskenut palloon, kilpailua ja menestymistä ihannoitiin ylettömästi, joukkuelajeja korostettiin ja yksilölajeja väheksyttiin, pukuhuoneissa jäyti pelko ja häpeä murrosiän muutoksia läpikäyvästä kehosta, vain muutaman esimerkin mainitakseni. Inhoan yhä kilpaurheilua, erityisesti joukkueurheilua, enkä seuraa urheilukilpailuja telkusta. Edes formula ykköset eivät kiinnosta. Ottaa päähän, kun urheilijoita pidetään sankareina. Mitä sankarillista on kuminpalan jahtaamisessa jäällä kepin kanssa?

Koulu ei onnistunut tappamaan kaikkea iloa liikunnasta. Liikunta, joka on siis täysin eri asia kuin peruskoulussa pakkosyötetty kärsimys, on ollut tärkeä osa elämääni. Harrastin aiemmin hölkkäämistä ja pelasin erästä joukkuepeliä lähes kymmenen vuotta. Tällä hetkellä en varsinaisesti harrasta liikuntaa, vaan kunto pysyy kohtalaisena hyötyliikunnan avulla. Lisäksi, liikunta auttaa masennukseen. Siitä minulla on omakohtaisia kokemuksia.

Täytyy mainita, että kauppaopistossa oli liikunnanopettajana Aira Samulinin kaltainen vanhempi nainen, jonka liikuntatunnit olivat täynnä iloa ja onnistumisia.