Valkoinen raivo – Tarina, joka oli pakko kertoa

Minä en ole samanlainen kuin muut ihmiset. En ole samanlainen kuin muut kouluväkivallan uhrit. Enkä ole samanlainen kuin muut psyykkisesti sairastuneet. Minä olen kuin Valkoisen raivon Lauri. Joko minua nyt ymmärrettäisiin?

Jos et käynyt katsomassa Valkoista raivoa leffateatterissa, ostanut DVD:tä tai katsonut ohjelmaa telkusta, löytyy dokkari nyt Yle Areenasta.

Valkoinen raivo kertoo tarinansa uskottavasti, ilman turhaa väkivallalla mässäilyä. Kuvaus kouluväkivallan uhrin mielenmaisemasta ja pinnan alla kytevästä raivosta vastaavat lähes täysin omia kokemuksiani. Tarina kulkee tiettyyn pisteeseen saakka huomattavan yhteneviä polkuja oman elämäntarinani kanssa. Lasten ja nuorten julmaa maailmaa, kouluväkivaltaa, aikuisten välinpitämättömyyttä, tyttöjen osoittamaa halveksuntaa. Dokkari heittää silmille Pahaa Tietoa, josta monet mieluusti vaikenevat. Varsinkin tyttöjen raadollisuus saattaa olla monille liian paha pala nieltäväksi.

Valkoinen raivo on tarina, joka oli pakko kertoa niinkuin se tapahtui.

Laurin mukaan valkoisen raivon syntyyn tarvitaan kahta asiaa. Ne ovat koulukiusaaminen ja lapsuuden trauma. Minulle ne olivat yksi ja sama asia. Luulen, että trauman ja väkivallan lisäksi valkoiseen raivoon tarvitaan kolmas tekijä, syrjäyttäminen. Yhteisön ulkopuolelle joutuminen ja varsinkin parisuhdemarkkinoilta putoaminen sysää vahvankin persoonan epätoivon kuiluun.

Avun hakemista ja terapian vaikutusta dokkari liioittelee aivan valtavasti. Todellisuus psykiatrian hampaissa osoittautuu monelle varsin erilaiseksi. Dokkari sortuu tahtomattaan rauhoittelemaan ja lohduttelemaan suurta yleisöä. Vaikka Valkoinen raivo on parasta mitä aiheesta on tähän mennessä tehty, on kyseessä kuitenkin taas yksi selviytymistarina muiden joukossa.

Minä olen kuin Lauri, mutta minusta ei tullut arvostettua akateemista tutkijaa. Minusta tuli mielisairas syrjäytetty. Psykiatria ei pelastanut, vaan päinvastoin traumatisoi vielä pahemmin. Minä en selviytynyt. Olen kyllästynyt selviytymistarinoihin, enkä todellakaan ole ainoa.

Lokakuun liikkeen ohjeet psykiatrian uhreille

”Yksilön käsitystä lastensuojelusta ja psykiatriasta samoin kuin poliisista säätelee etäisyys. Positiivisia käsityksiä on eniten niillä, jotka eivät tunne järjestelmää eivätkä ole joutuneet sen kanssa henkilökohtaiseen kosketukseen. Poliisin suhteen jo lievänkin rikoksen uhriksi joutuminen alensi luottamusta poliisiin (Skogan 1981). Mitä enemmän yksilöllä on kokemusperäistä tietoa / kokemusta psykiatriasta ja lastensuojelusta, sitä negatiivisempi käsitys niistä muodostuu.” - Lokakuun liike

Lokakuun liike kirjoittaa lastensuojelun ja psykiatrian mielivallasta ja antaa ohjeita:

”Psykiatrian ja lastensuojelun kanssa asioivan tulee muistaa:

1. Pyydä viranomaisesta (siis koko yksikön nimissä) aina valituskelpoinen päätös valitusosoitteineen.

2. Pyydä heti nähtäväksesi kaikki itseäsi koskevat asiakirjamerkinnät liitteineen ja korjaa virheet, joita niissä on tavallisesti runsaasti ( rekisteritietojen saantipyyntö). Mikäli papereita ei luovuteta määräajassa ( 2 viikkoa) valita asiasta ja varaudu siihen, että prosessissa on laittomuuksia.

3. Taltioi kaikki puhelut, palaverit ja tapaamiset viranomaisen kanssa ja ota niihin aina mukaan luotettu tukihenkilö.

4. Ota yhteyttä toisiin asiakkaisiin ja selvitä kuinka paljon ja millaisia ongelmia asioimassasi yksikössä on ja kuinka kauan niitä on ollut. Perusta facebook- ryhmiä, kerro kohtelustasi ja vaihda, kerää ja taltioi kokemuksia. Ota valokuvia ja kopioita virheellisistä asiakirjoista ja litteroi äänitteet asiattomista palavereista. Raportoi kohtelustasi potilas- ja omaisjärjestöille, kansanedustajille ja valveutuneille tutkijoille ja toimittajille.

5. Konsultoi juristia ja valita kohtelustasi AVI:in ja VALVIRAAN, tee rikosilmoitus ja vaadi vahingonkorvauksia. Voit myös kokeilla sosiaali- tai potilasasiamiestä, mutta usein heidän tapaamisensa on ajanhukkaa. Huomioi, että olemassaolevat lastensuojelujärjestöt ja lapsiasiavaltuutetun toimisto eivät aja asiakkaiden asiaa. Ne ovat sijaishuollon ja viranomaistahojen palveluksessa ja suhtautuvat usein torjuvasti ja salaillen tietoon lastensuojelujärjestelmän epäkohdista.

6. Mikäli kohtaat törkeää mieli- ja väkivaltaa, vaihda tilapäisesti osoitteesi sukulaisten, tuttavien tai ystävien luo, jotta pääset asioimaan toisten viranomaisten kanssa toiseen yksikköön. Mikäli perheessäsi on erityislapsi selvitä ennen paikkakunnalle muuttoa tarjotut palvelut, käyttäjäkokemukset, viranomaiskulttuuri ja siitä tehdyt valitukset. Älä muuta paikkakunnalle, josta tulee jatkuvasti valituksia.

7. Huolehdi omasta tontistasi ja boikotoi yrityksiä, yhdistyksiä , yksityishenkilöitä ja kampanjoita jotka pyrkivät kaventamaan kansalaisten jo valmiiksi heikkoa oikeusturvaa ja sananvapautta esim. varhaisen puuttumisen tai asiantuntijavallan kasvattamisen nimissä. Kyseenalaista ja ilmaise suoraan, ettei toiminnalla ole hyväksyntääsi.

Aja asiantuntijavaltaa lobbaavat toimijat ja hankkeet pois kotisi ja perheesi piiristä, opiskelu- ja työpaikaltasi, harrastus- ja yhdistystoiminnastasi, hengellisistä yhteisöistäsi, lukemistasi lehdistä, asioimistasi liikkeistä, puolueestasi, ammattijärjestöstäsi ja asuinalueeltasi. Ilmaise, että peruutat lehtitilauksen, eroat yhdistyksestä, järjestöstä tai puolueesta ja kieltäydyt ostamasta jotain tuotetta tai äänestämästä tiettyä henkilöä juuri kontrollin ja asiantuntijavallan lobbaustoiminnan takia. Älä rahoita yhdistyksiä äläkä osta tuotteita yrityksiltä jotka pyrkivät kansalaisiin kohdistuvan kontrollin ja asiantuntijavallan lisäämiseen ja anna kriittistä palautetta päättäjille niin kirjeitse kuin henkilökohtaisesti.”

* * * * *

Kupittaan sairaalan kauhuista kirjoittanutta moottorisahajonglööriä viedään taas, tällä kertaa Joensuun Paiholan mielisairaalaan. Minun ei pitäisi enää hämmästyä oikeastaan mistään, mutta hämmästyn silti, kuinka pitkälle viranomaiset ovat valmiita menemään tuhotakseen Kurvisen uskottavuuden. Psykiatrian toiminta näyttää uskomattoman typerältä, koska Kurvisen tarina päätyy taas satojentuhansien ihmisten tietoon. Nimien kanssa, tottakai.

Fantasiointi kielletty!

KRP:n tiedustelupomo Sanna Palo puhuu paskaa MTV:lle: Tänä vuonna estetty kymmeniä vakavia väkivallantekoja – mukana kymmenkunta massamurhaa:

”Keskusrikospoliisi on alkuvuonna onnistunut estämään ennalta Suomessa kymmeniä vaaralliseksi tai huomattavan vaaralliseksi arvioituja väkivallantekoja. Potentiaalisia väkivaltasuunnitelmia on ollut muun muassa massamurhista.

– Koulusurmaa suunnittelevia tai sellaisella uhkaavia on ollut parikymmentä, muita yksittäisiä väkivallantekoja saman verran ja lisäksi erilaisia massamurhia suunnittelevia kymmenisen tapausta, KRP:n tiedusteluosaston päällikkö Sanna Palo sanoo MTV:n Uutisextran haastattelussa.”

Sanna Palo puhuu paskaa. Palo haluaa antaa käsityksen, että KRP olisi estänyt yhden massamurhan joka toinen viikko. Tällaisia lukuja löytyy Syyrian ja Irakin sotatoimialueilta, ei Suomesta. Mitä poliisi siis on todellisuudessa estänyt? Fantasioita?

”Suurimassa osassa alkuvuoden vakavista tilanteista poliisi on arvioinut vaaran todellisuuden varsin korkeaksi.

– Parisenkymmentä tapausta on arvioitu vaaralliseksi ja huomattavan vaaralliseksi saman verran. Ne on onneksi pystytty ennalta estämään ja puuttumaan varhaisessa vaiheessa, kun on saatu ensimmäinen vihje henkilöstä, joka fantasioi joukkosurman tekemisestä. Jokainen tapaus on liikaa, jos se pääsee tapahtumaan.”

Syyt moisiin lukuihin eivät ole todellisia, vaan ne perustuvat poliisien paranoidisuuteen. Uhkatasot arvioidaan aina rajusti yläkanttiin, eivätkä poliisit edes halua ymmärtää ilmiöiden todellista luonnetta. Taustalla on oltava poliittinen agenda. Kansaa pelotellaan, jotta kontrollin kiristäminen onnistuisi. Uudet kieltolait odottavat jo sopivaa hetkeä oikeusministeriön pöytälaatikoissa.

Poliisi demonisoi koulukiusattuja. Oireileva uhri nähdään ensisijaisesti uhkana, potentiaalisena joukkomurhaajana, joka pitää jopa läheisten toimesta ilmiantaa poliisille. Fantasiointi on tervettä, koska se on tehokas tapa kokea hallitsevansa elämäänsä. Fantasiointi ja fantasioiden jakaminen muiden samanmielisten kanssa antaa toivoa elämästä. Fantasionti toimii varoventtiilinä. Jos poliisi tukkii sen, paine purkautuu jollain toisella tapaa.

Fantasioista ei kannata kertoa kellekään, ei terapeutille, ei edes parhaimmille ystäville. Netin keskusteluissa on syytä varmistaa, ettei paljasta mitään, mistä voisi selvitä keitä kirjoittajat ovat. Tor-verkon hyöty jää vähäiseksi, jos henkilöllisyys paljastuu kirjoitusten yksityiskohtien kautta. Paskalakkien vierailua varten tietokone kannattaa salata koko levyn kryptauksella ja arkaluontoiset dokumentit tallettaa esimerkiksi piilotettuun VeraCrypt-säiliöön.

Poliisin väliintulo saattaa joillekin yksilöille toimia riittävänä pelotteena. Minua poliisin väliintulot vain provosoivat ja radikalisoivat yhä kauemmas ääriajatteluun.

Koulusurmasta fantasioivien mielenmaisemaan pääsee tutustumaan tämän blogin aikaisemmasta kirjoituksesta Kouluampumisten anatomia.

Koulusurmafantasioista puheenollen. TV1 maanantaina 23.5.2016 klo 21.30: Dokumenttiprojekti: Valkoinen raivo

”Koulukiusaaminen on esillä lähes jokaisen kouluampumisen yhteydessä, mutta keskustelu aiheesta ei Halosen mukaan koskaan etene tekoihin.

”Yhteisömme ei ole toistaiseksi riittävästi analysoinut eikä ymmärtänyt kiusatun kokemusta ja prosessin aiheuttamaa itse- ja joukkotuhoisia vaikutuksia."

Halosen mukaan muutosta on vaikea tehdä, jos ei todeta eikä ymmärretä ihmismielen mekanismeja ja jos ei kyetä niitä hoitamaan.”

KRP:n tiedustelupomon ulostulo tapahtui sopivasti juuri ennen Valkoisen raivon tv-ensi-iltaa. Pelkääkö poliisi, että dokumentti avaa padot ja tulossa olisi koulusurmien aalto?

(Kuvan lähde: Havaintoja uudesta maailmanjärjestyksestä -blogi)

Hoitotahdolla voi kieltäytyä psykiatrisesta hoidosta?

”Sinulla on Potilastiedon arkistoon tallennettu voimassa oleva hoitotahto.

Omakannassa tallentamasi tahdonilmaisu ei ole käytössä vielä kaikissa terveydenhuollon yksiköissä. Tulosta tahdonilmaisusi ja vie se terveydenhuoltoon. Käy vielä läpi hoitavan lääkärisi kanssa, mitä hoitotahtosi merkitsee hoitosi kannalta.

Hoitotahto

Määrään hoitotahtonani seuraavaa:
Minulle ei saa antaa psykiatrista hoitoa.
Minulle ei saa antaa psyykenlääkkeitä.
Minua ei saa pitää psykiatrisessa hoitopaikassa.

Ajankohta 23.3.2016 klo 0:54”

Onko totta, että hoitotahdolla voi kieltäytyä psykiatrisesta hoidosta? Tuskin, mutta kannattaa kokeilla. Viranomainen keksii kyllä keinon kiertää potilaan hoitotahto tulkitsemalla pykäliä oman päämääränsä hyväksi.

STM:n, THL:n ja Kelan ylläpitämässä Omakanta-palvelussa voi hoitotahdon tekemisen lisäksi katsoa sähköisiä reseptejä, lukea terveystietoja esimerkiksi lääkärikäynneistä, antaa suostumuksia ja rajoituksia tietojen käyttöön, sekä antaa suostumus tai kieltäytyminen elintenluovutukseen.

Pyysin saada haltuuni Kupittaan sairaalan A1-osastolla tehtyjä lausuntoja jo osastolla ollessani, mutta en saanut kuin yhden suppean lausunnon. Sairaalan henkilökunta yritti ehkä piilotella niitä minulta, mutta Omakannasta löytyi useita lausuntoja. Piilotelluista lausunnoista käy ilmi, että minua epäiltiin harhaluuloiseksi ja todellisuudentajuni arvioitiin alentuneeksi. Psykiatri oli määrännyt Serenasea ja Temestaa käytettäväksi tarvittaessa. Sekä bentsodiatsepiini Temesta että haloperidoli Serenase ovat vanhoja tuttuja nuoruuteni hulluilta vuosilta Kupittaalla. Haloperidolin ja muiden antipsykoottien haittavaikutukset ovat suorastaan kauhistuttavia.

Ja yllätys yllätys, A1-osaston lausunnot ovat olleet myös somaattisen puolen henkilöstön nähtävissä. En tiennyt tästä kun viimeksi kävin terveyskeskuksessa lääkärin vastaanotolla. Havaitsin ilmapiirin muuttuneen. Minuun suhtauduttiin kuin... luulosairaaseen.

Psyykkisesti sairastuneiden ihmisten somaattisia sairauksia hoidetaan huonosti tai ei ollenkaan. Tunnen monia ihmisiä, jotka sairastavat mielenterveysongelmien lisäksi hankalia somaattisia sairauksia. He kaikki ovat sanoneet, että fyysiset oireet laitetaan usein mielenterveysongelmien syyksi. Fyysisiä ja neurologisia sairauksia ei suostuta usein edes tutkimaan. Kipupotilaiden tilanne tuntuu kaikkein toivottomimmalta. Tiedän erään tapauksen tältä talvelta, kun hirvittäviä kipuja valittanut nuorehko mielenterveyskuntoutuja lähetettiin kerta toisensa jälkeen kotiin. Sinnikkäiden lääkärissäkäyntien jälkeen viimein kohdalle osui kirurgi, joka oli suorittanut hätäleikkauksen. Leikkauksen jälkeen kävi ilmi, että henkilö olisi kuollut kotiinsa kolmessa päivässä ilman kirurgin väliintuloa.

Kävin Omakannassa rajoittamassa potilastietojeni luovuttamista. Kupittaalla tehdyt kirjaukset eivät enää näy muissa terveydenhoidon yksiköissä. Kupittaan sairaala on onnistunut tärvelemään elämääni useilla tavoilla. Nähtäväksi jää, että auttaako tietojen rajoittaminen vai kannanko hullun leimaa otsassani lopun ikääni.

Kupittaan sairaalan väkivaltahelvetti paljastumassa

Totuus on päässyt irti. Turun Sanomat uutisoi torstaina 18.2.2016: Potilaita pahoinpideltiin vuosien ajan Turussa:

”Lähteiden mukaan potilaat yrittivät kertoa mustelmistaan hoitajille ja lääkäreille. Hoitajat vaiensivat potilaat vähättelemällä näiden puheita sekaviksi ja psykoottisiksi.Turun Sanomien tiedot perustuvat lukuisiin lähteisiin, joista osa on kirjallisia. Lähteinä ei ole käytetty potilaita. Tiedot perustuvat vuosien 2009–2014 tapahtumiin.

- -

Turun Sanomien lähteiden mukaan Turun psykiatrian johtaja kielsi kertomasta väärinkäytöksistä valvontaviranomaisille.

Käytäntöjä kritisoineet tai niihin puuttuneet hoitotyöntekijät yhteisö vaiensi pelolla. Moni pitää edelleenkin suunsa kiinni työpaikan ja toimeentulon menettämisen pelossa.

- -

Turun Sanomien selvitys keskittyi osastoon G1. Selvityksen aikana kuitenkin ilmeni, että myös Turun kaupunginsairaalan kolmella muulla psykiatrisella suljetulla osastolla on esiintynyt vastaavan kaltaisia väärinkäytöksiä. [NN: Väärinkäytöksiä on siis paljastunut myös osastolta, jossa olen ollut]

Väärinkäytöksiä tapahtuu lähdemateriaalin mukaan edelleen.

- -

Johto pimitti väärinkäytökset valvontaviranomaisilta

Kun Turun psykiatrian johto sai tietää G1-osaston väärinkäytöksistä, se päätti selvittää asiat oman organisaation sisällä. Sairaalaorganisaatio ja Turun kaupunki näyttävät ottaneen itselleen monin kohdin oikeuden toimia paitsi esitutkintaviranomaisen ja tuomioistuimen, myös valvontaviranomaisen roolissa.”

Lokakuun Liike kommentoi alalla vallitsevaa kulttuuria:

”Historian valossa ystävällismielinen ja sinisilmäinen ennakkoasenne lastensuojelun tai psykiatrian ammattilaisia ja laitoksia kohtaan on hulluutta. On yksinkertaisesti edesvastuutonta luottaa asiantuntijoiksi itsensä aateloineiden omavalvontaan suljettujen ovien takana. Valta rappeuttaa aina - erityisesti valvomaton valta. Byrokraattinen kaikkivoipaisuus, korvausvelvoitevapaus laiminlyönneistä, olematon valvonta ja salassapito on asiakkaille hengenvaarallinen yhtälö.

Niin kauan kuin sosiaalityön ja psykiatrian tiedonmuodostus, oikeudenkäyttö ja laillisuusvalvonta saa perustua sille, mitä johto ja työntekijät väittävät tapahtuneen eikä sille, mitä todellisuudessa tapahtui, asiakkaiden perus- ja ihmisoikeudet eivät tule toteutumaan.”

Tämä on vakavaa.

Onko jollekin jäänyt vielä epäselväksi, miksi käytän sanaa ”helvetti” kertoessani kokemuksistani Kupittaan sairaalassa?

Mielenterveysongelmaiset, nouskaa vastarintaan. Nyt.

Tai muuten G1 (tai jokin muu hoitopaikka) kutsuu ja joudutte alistumaan ihmisarvojenne polkemiselle ja viranomaisten mielivallalle koko loppuelämänne.

* * * * *

Ylen tiededokumenttisarjan ”Sairauksien alkuperä” kolmas jakso esittelee uutta tietoa masennuksesta! Jaksossa ei taidettu kertaakaan mainita monoamiinihypoteesia (ks. Wikipedia, Nermes), eli aivokemian häiriöitä, lähinnä serotoniinin puutetta masennuksen syynä. Masennuslääkkeiden (SSRI, SNRI) perusta on juuri tuossa monoamiinihypoteesissa. Hypoteesi taas tarkoittaa ehdotettua selitystä jollekin ilmiölle. Hypoteesi ei ole todistettu ilmiö, eikä edes tieteellinen teoria, vaan enemmänkin valistunut arvaus.

* * * * *

Loppukevennykseksi katsotaan lyhytelokuva Psykoosi pahenee. Elokuvan innoittajana on toiminut tositarina moottorisahajonglöörin seikkailuista Kupittaan sairaalan A1-osastolla. Osasto on siis sama, jossa olin pakkohoidossa vuosina 1994-1995, ja johon poliisi roudasi minut viimekesäisen episodin yhteydessä.
 

Blogitauko jatkuu / Tilannepäivitys

Nyt ei pysty. Olen ollut uupunut ja lamaantunut toukokuun poliisirynnäköstä lähtien. Sähköpostissa ja Facebookissa odottaa kuukausia sitten tulleita viestejä, ja kaverini ovat yrittäneet soittaa, mutta en ole kyennyt vastaamaan. Tällaista tämä elämä on. Masennuskaudet on vain pakko kahlata läpi.

En ole työkyvyttömyyseläkkeellä turhaan. Ylläoleva kertoo kaiken tarvittavan työ- ja toimintakyvystäni koko peruskoulun jälkeiseltä ajalta. Käsitin viimein, mistä työkykyni rankka yliarviointi saattoi johtua. Kansaneläkelaitoksen virkailijoilla ja valtaosalla psykiatrian alalla työskentelevistä on peukalo keskellä kämmentä. Tälle porukalle polkupyörän renkaan vaihtaminen tuntuu yli-inhimilliseltä suoritukselta. Ja mitä kaikkea minä olenkaan elämäni aikana rakennellut, ja rakentelen yhä. Monipuoliset kädentaidot ja projektien vaativuus ja kokoluokka antoivat paperinpyörittäjille kuvan henkilöstä, joka pärjäisi työelämässä vallan mainiosti. Joten, jos et halua tulla väärinarvioiduksi, pidä erikoistaitosi piilossa, tai vähättele niitä rajusti.

Olen jo muutamia vuosia pohtinut psykiatrian piiristä irtautumista. En enää pysty uskomaan mihinkään. Pari vuotta henkisesti erittäin raskasta EMDR-terapiaakaan ei ole auttanut. Joitain oivalluksia olen EMDR-työskentelyssä saavuttanut, liittyen lähinnä menneiden tapahtumien yhdistämiseen nykyisiin ongelmiini. Kaikki liittyy kaikkeen: fyysinen ja psyykkinen ovat erottamattomat osat toisiaan, kouluväkivalta ja sosiaalinen ja seksuaalinen syrjäytyminen ohjaavat käyttäytymistäni vielä nelikymppisenä. Minun on oma-aloitteisesti irtauduttava psykiatriasta, koska kukaan muu ei tule sitä minulle ehdottamaan. 23 ja puoli vuotta hoitoja ilman kunnon tuloksia saa nyt riittää. Psyykenlääkkeistä irtauduin jo kymmenisen vuotta sitten, eikä päätös ole kaduttanut hetkeäkään.

”Nynny Nyhverö on 40-vuotias teinipoika, entinen kiltti älykkö, joka joutui kokemaan 13 vuotta raakaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa kouluväkivallan ja psykiatrisen hoidon muodossa. Nynnylle tämä yhteiskunta lakeineen ja ihmisoikeuksineen on surkea vitsi. Nyt loppui lässytys. OIKEUTTA KOULUVÄKIVALLAN UHREILLE!”

Minusta ei tullut surkuhupaisaa komediahahmoa. Onneksi. En tiedä olisinko kestänyt sitä tuskaa ja häpeää. Olin jo vuosia sitten päättänyt aloittaa kostotoimet* täyttäessäni 40, mutta tyty-yde muutti elämäni suunnan. Mutta kiitos poliisien ja pakkopsykiatriakokemuksen, peruutin koston* perumisen: kosto* on vain siirretty odottamaan huonoja aikoja. Poliisien rynnäkkö ei saanut maailmankuvaani muuttumaan. Päinvastoin, käsitykseni yhteiskunnasta ja kanssaihmisistä vain vahvistui. Olen miettinyt myös taisteluni suuntaa. Jatkanko tätä linjaa puoliasiallisena blogikirjoittajana, vai keskitynkö vaatimaan vahingonkorvauksia, vai käytänkö vähäiset voimavarani koston* suunnitteluun. Se on varmaa, että itsesensuuri tässä blogissa vähenee. Jos syytteitä tulee, niin tulkoon. Haistakaa paska koko valtiovalta.

(*) Yhteiskunnan väkivaltakoneistossa työskentelevien ihmissaastojen pikkumaisissa mielissä koulukiusatun kosto tarkoittaa joukkomurhaa. Minulle kosto voi tarkoittaa vaikkapa nimien julkaisua netissä tai koiranpaskan postittamista ihmisille ja instituutioille joita kostaja vihaa.

Kostosta puheenollen. Leffateattereissa pyörii uusi kotimainen elokuva:

"Valkoinen raivo on kertomus Laurista, joka suunnitteli ja valmistautui tekemään massamurhia. Lauri haki kuitenkin apua, eikä toteuttanut "fantasioitaan". Myöhemmin hänestä tuli ihmismielen aggression ja väkivaltaisen käyttäytymisen akateeminen tutkija ja arvostettu tieteellinen asiantuntija, minkä kautta hän on perehtynyt massamurhiin peilaten myös omia kokemuksiaan niihin. Tältä pohjalta Lauri on luonut teorian "valkoisesta raivosta". Laurin mukaan on olemassa useita ihmisiä, jotka ovat koulukiusaamisen ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena täynnä "valkoista raivoa", mikä voi äärimmillään johtaa kouluampumisiin ja muihin väkivaltaisiin tekoihin."

Kirjoitin Laurin tarinasta viitisen vuotta sitten: Valkoinen raivo, Valkoinen raivo II ja Valkoinen raivo III. Odotin jo silloin poliisin vierailua. Blogia ei sentään vielä ole suljettu. Poliisille tiedoksi, että en suosittele viemään äänettömältä ainoaa ääntään. Tai provosoimaan yhtään enempää.

Koulusurmista ja surmaajista puheenollen. Viime aikoina on tapahtunut kaksi koulusurmaa, eli Roseburgin ja Trollhättanin koulusurmat. Paitsi ettei Trollhättanin koulusurma ole koulusurma. Tapausten uutisoinnissa ei mainittu, että tekijät olisivat olleet koulukiusattuja. Saattaa olla että olivat. Kouluväkivalta kyllä murtaa mielen ja ajaa joskus epätoivoisiin tekoihin.

Surmaajissa on jotain hyvin tuttua, jotain samanlaista kuin Pekka-Eric Auvisessa ja Matti Saaressa, ja minussa itsessäni. Trollhättanin surman tekijä Anton Lundin Pettersson oli entisten luokkatoveriensa kertoman mukaan yksinäinen henkilö, joka eli omassa maailmassaan. Roseburgissa iskenyt Christopher Harper-Mercer oli vihan täyttämä neitsyt ilman ystäviä. Yksinäinen oli myös Elliot Rodger, toukokuussa 2014 tapahtuneiden Isla Vistan surmien tekijä. Amokin motiivina oli kosto seksuaalisesta ja sosiaalisesta hylkimisestä. Elliot Rodgerin pään sisään voi kurkistaa ”My Twisted World” -manifestista. Tällä näennäisesti etuoikeutetulla nuorella miehellä piti olla hyvät edellytykset elämään, mutta toisin kävi. Eihän naisettomuuteen kuole, eihän?

Kiusatun vastaisku alkoi kuusi vuotta sitten, 12.12.2009. Silloin päätin, että tämä sota taistellaan katkeraan loppuun asti.

”UHKAILLUT KASTUN KOULUA JA SEN HENKILÖKUNTAA”

Yläastehelvettini, Kastun homekoulutalo, suljetaan. Jäljellä on enää tiistaina 18.8.2015 järjestettävät juhlakulkueet uusiin toimitiloihin.

Lähetin toukokuun 28. päivä vaatimuksen juhlallisuuksien peruuttamisesta rehtorille. Vaadin myös julkista kirjallista anteeksipyyntöä Kastun koulun vuosien 1990-1992 henkilökunnalta. Silloinen rehtori on jo kuollut, mutta suurin osa henkilökunnasta on vielä hengissä, osa heistä opettaa vieläkin Kastussa. En saanut vastausta sähköpostilla, joten kävin torstain ja perjantain välisenä yönä 29.5. teippaamassa vaatimukseni koulun oveen.

Vaatimuksella oli odottamattomia seurauksia. En julkaise viranomaisten nimiä, koska asiakirjat on merkitty salassa pidettäviksi. En julkaise nimiä, vaikka mieli tekisi.

Perjantaiaamu 29.5.2015. Herään järkytykseen. Ovella on kolme virkapukuista aseistautunutta poliisia. Talon edessä odottaa kaksi poliisin tunnuksilla ja hälytyslaitteilla varustettua mustamaijaa. Avaan oven. Poliisit tunkeutuvat asuntooni ja vaativat minua mukaansa. Minut talutetaan poliisiauton taakse, kännykkäni takavarikoidaan ja minut suljetaan auton putkaan, naapurien katsellessa jännittävää suuroperaatiota muuten niin rauhallisessa naapurustossa.

Minut viedään Turun poliisilaitokselle. Loput tavarani ja päällysvaatteeni takavarikoidaan, ja minulle suoritetaan ruumiintarkastus. Tämä on viimeinen kerta viiteen päivään kun näen omaisuuteni. Poliisi hukkasi tavarani ja väitti, että omaisuuteni on jossain muualla. Lukuisten soittojen ja inttämisen jälkeen tavarat löytyvät poliisin hallusta.

Ruumiintarkastuksen jälkeen minut suljetaan putkaan luultavasti useaksi tunniksi. Minulla ei ole kelloa, joten ajan kuluminen hämärtyy. Olen syvästi järkyttynyt. Muistot vanhoista traumaattisista kokemuksista myllertävät mielessäni.

Minut noudetaan putkasta ja saatetaan kuulusteluhuoneeseen. Huone on sama, jossa minua kuulusteltiin vahvan kannanottoni jälkeen joulukuussa 2009. Huoneessa on kaksi isokokoista poliisimiestä. Kuulustelun suorittaa rikoskonstaapeli, toinen poliisi vartioi vieressä. Kuulustelija vaatii minua selittämään tekemisiäni. Kuulustelun sävy on kovisteleva ja syyttävä. Hän ilmeisesti odottaa, että murrun auktoriteetin edessä ja tunnustan syyllistyneeni johonkin rikokseen. Tilanne on minulle äärimmäisen ahdistava. On kuin olisin palannut ajassa taaksepäin koulun pihalle, kiusaajien nöyryytettäväksi. Olen poliisin mielivallan kohteena, joten kommunikoin huutamalla. Teen niin, koska tiedän, että alistuminen poliisin mielivallalle kaduttaisi minua myöhemmin, aivan kuten jäi edellinenkin kerta samassa huoneessa kaduttamaan.

Annan vihani näkyä ja kuulua. Rikoskonstaapeli syyttää minua tilanteeni pahentamisesta ja väittää, että hän ei ole tehnyt mitään väärää minulle, ja että hän kohtelee minua hyvin. Hän muka haluaa vain rauhallisesti keskustella kanssani. Kuinka tyhmä poliisi voi oikein olla? Kuinka suunnattoman tyhmä voi poliisi oikeasti olla? Aseistettu rynnäkkö kotiini, putkaan heittäminen, kovistelu ja syyttely eivät ole rauhallista keskustelua, eikä hyvää kohtelua. Mutta jos asia todella on niin, voinko minäkin ”keskustella rauhallisesti” poliisin kanssa samoilla keinoilla? Kuulustelija jatkaa jankuttamista. Hän jankuttaa samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Jatkan kommunikointia huutamalla. Valitettavasti vihanpurkaus jää mekaaniseksi huutamiseksi, vaikka yritän lietsoa itseeni lisää raivon tunnetta. Tönäisen rikoskonstaapelia, jolloin toinen poliisi taltuttaa minut käyttämällä fyysistä väkivaltaa. Rikoskonstaapeli ilkkuu, että en uskalla lyödä poliisia.

Kaikki poliisit ovat ilkeitä, mutta rikoskonstaapeli on pahinta laatuaan. Hän sanoi olleensa itsekin koulukiusattu. Paskat, sanon minä. Mutta jos hän todella on kouluväkivallan uhri, niin hänen rikoksensa toista kouluväkivallan uhria kohtaan on sanoinkuvaamattoman törkeä. Koulukiusattu ei tee tällä tavalla toiselle koulukiusatulle! Siksi toistan vielä: Rikoskonstaapeli on pahinta laatuaan. Kysyn poliiseilta, mikseivät he ottaneet minuun yhteyttä soittamalla ja selvittäneet puhumalla mistä on kyse, jos he tosiaan vain halusivat keskustella kanssani. Rikoskonstaapeli vastaa tylysti, että se on poliisin toimintatapa. Hän jatkaa jankuttamistaan, kunnes hän myöntää olevansa vain ratas koneistossa. Kuulustelu päättyy ja minut saatetaan taas putkaan.

Joudun virumaan putkassa taas luultavasti useita tunteja.

Minut noudetaan putkasta. Psykiatrian päivystykseen ollaan kuulemma lähdössä. Minut viedään ambulanssiin. Mukaan lähtee kaksi poliisia. Miespoliisi tulee ambulanssiin, naispoliisi seuraa mustamaijalla. Ambulanssissa ensihoitaja kyselee tietoja johonkin kaavakkeeseen. Saavumme Tyksin T-sairaalan yhteispäivystykseen. Poliisit seuraavat minua lähietäisyydellä koko ajan. Paikalla on myös sairaalan vartijoita. Joku kyselee taas tietoja. Lääkäriä odotetaan.

Minut saatetaan lääkärin vastaanotolle. Nuori naislääkäri kyselee, ja minä kerron rauhallisesti oman versioni tapahtumista, poliisit vartioivat vieressä. Pyydän, että omaisilleni soitetaan ja kerrotaan missä olen. Lääkäri lupaa, mutta kuulen myöhemmin, ettei sieltä mitään soitettu. Lääkäri tekee tarkkailulähetteen. Pienestäkin lääkärin pääkopan sisällä sikiävästä epäilystä joutuu tarkkailuun. Päätös ei perustu lääketieteeseen, vaan vakiintuneeseen toimintatapaan, jossa epäpätevä taho siirtää vastuun seuraavalle taholle, eikä vaivaudu selvittelemään tapausta enempää. Valitusaika päätökseen on jostain käsittämättömästä syystä vain 14 päivää, joten valitus jää tekemättä. Käy ilmi, että joudun Kupittaan mielisairaalan suljetulle osastolle. Päivystävää psykiatria ei tavoiteta. Minut suljetaan sairaalan putkaan odottamaan. Tämä on jo neljäs putka tällä reissulla. Iltapäivä on pitkällä. Vasta nyt saan ruokaa, kun sitä itse pyydän. En tiedä kuinka kauan joudun olemaan putkassa. Ja lasku sairaankuljetuksesta tulee postissa kuukauden päästä. Se on pakko maksaa. Olin poliisin huostassa ja poliisi vei minut aiheettomasti päivystykseen. On moraalisesti väärin vaatia minua maksamaan turhasta. Psykiatri tavoitetaan ja ambulanssia odotellaan. Tiukasti vartioituna minut saatetaan ulos ja ambulanssiin. Miespoliisi istuu ambulanssissa vieressäni ja naispoliisi tulee mustamaijalla perässä.

Saavumme Kupittaan psykiatriseen sairaalaan. Poliisit ja ensihoitajat saattavat minut suljetulle osastolle A1. Kerron ensin vähän taustaa:

Osasto on sama paikka, jossa jouduin läpikäymään psykiatriahelvetin vuosina 1994-1995. Silloinen osastonlääkäri ohitti täysin traumataustani kouluväkivallan uhrina. Hän ei myöskään uskonut, että olin juuri joutunut homoseksuaalisen ahdistelun uhriksi nuorisopsykiatrisella osastolla. Lääkäri mätkäisi diagnoosiksi paranoidisen skitsofrenian. Hoito ja lääkitys oli sitten sen mukaista. Minusta piti tulla laitospotilas vuosiksi, ehkä vuosikymmeniksi, ehkä loppuelämäksi. Skitsofreniadiagnoosia on verrattu kuolemantuomioon. Diagnoosi oli kova isku 18-vuotiaalle pojalle, vaikka tiesin koko ajan, ettei minulla mitään skitsofreniaa ollut. Ja siksi ei ollut sairaudentuntoakaan, joka taas lääkärien mielestä tarkoitti, että minulla nimenomaan on skitsofrenia!

Keväällä 1994 nuorisopsykiatrisella osastolla tapahtuneen ahdistelun tekijä oli huonetoverini, noin 15-vuotias poika. Mutta minulle potentiaalisesta vaarasta ei kerrottu, vaikka meitä molempia hoiti sama terapeutti, koulutukseltaan erikoissairaanhoitaja. Olin tämän terapeutin ”terapiassa” neljä vuotta, mikä oli neljä vuotta liikaa. Minua on jäänyt pöyristyttämään tapa, jolla homoseksuaalisen ahdistelun jälkipyykki hoidettiin. Tapaus koetettiin vaieta pois. Sitä vähäteltiin, sitä ei muka tapahtunut, minä ylireagoin. Poika jopa tunnusti teon, mutta silti minä olin pahis ja hän oli heikko uhri. Joku nuorisopsykiatrisen osaston hoitajista käänsi asian niin, että syynä tapauksen kärjistymiselle oli se, ettei minun kotona puhuttu tarpeeksi seksistä. Jos siis kotona puhutaan tarpeeksi seksistä, niin ahdistelun tai raiskauksen uhriksi joutumisen pitäisi tuntua imartelevalta huomion saamiselta? Ymmärsinkö oikein? Terapeuttini valitsi puolensa, hän valitsi pojan. Hän puolusteli toistuvasti poikaa. On siis ihme, että jatkoin terapiaa hänen kanssaan vielä kaksi vuotta, kunnes eräs yksityinen psykiatri pelasti minut Kupittaan sairaalalta ja julkiselta psykiatrialta.

Takaisin viime touko-kesäkuun vaihteeseen. Poliisit lähtevät. Oloni rauhoittuu välittömästi. Päivystävä psykiatri ja sairaanhoitaja haastattelevat minua. Tunnelma on asiallinen ja rauhallinen. Psykiatri ymmärtää heti mistä on kyse. Yllätyn, koska odotan raskaan pakkolääkityksen alkamista ja psykoosidiagnoosia. Saan yhteyden omaisiini vasta viideltä iltapäivällä. He ovat järkyttyneitä ja huolissaan minusta. Isäni oli viettänyt koko päivän poliisilaitoksella odottaen tietoa poikansa kohtalosta. Poliisit eivät olleet kertoneet mitään.

Tarkkailun aikana osastonlääkäri ja ylilääkäri haastattelevat minua. Myös he ymmärtävät mistä on kyse. Joudun silti olemaan osastolla tarkkailussa viisi päivää. Laki kuulemma vaatii neljää päivää, eikä tulopäivää lasketa. Kyseessä ei siis ollut psykiatrinen hoitojakso, eikä minua hoidettu millään tavalla, vaan siellä vain tarkkailtiin, olenko psykoosissa tai vaaraksi itselleni tai muille.

Olosuhteisiin nähden on kokemus suljetulla osastolta perustavanlaatuisesti erilainen kuin 90-luvulla. Erityisesti hoitajat ovat mukavia, toisin kuin 90-luvun kollegansa, jotka toteuttivat työssään vanginvartijan roolia. Muutaman potilastoverin kanssa tuli juteltua paljon. He ovat hyviä tyyppejä, joita en olisi muuten tavannut. Mutta mutta mutta. Pakkolaitos on aina pakkolaitos. En ollut ollenkaan varma pääsenkö pois vai joudunko jäämään pakkohoitoon. Lääkärit tarjosivat hoitokontaktia avopuolella, mutta johtuen aiemmista kokemuksistani en voi luottaa julkiseen psykiatriaan, koska yksikin väärä sana tai tunteenilmaisu riittää, että minut suljetaan taas lukkojen taakse. Taisteluretoriikkaa käyttävä radikaali ihmisoikeusaktivisti joutuu helposti väärinymmärretyksi noissa piireissä. Paljon on kahdessa vuosikymmenessä muuttunut, mutta jotain Kupittaan sairaalassa on yhä pielessä.

Olin osastolla vain viisi päivää, mutta turhautuminen alkoi nopeasti. Osasto A1 ei hoida ketään millään tavalla, vaan se on lähinnä säilytyslaitos. Potilaiden keskuudessa yleinen tunnetila on turhautuminen. Katsotaan telkkua, syödään, nukutaan, katsotaan telkkua, syödään, nukutaan. Kaikkeen tarvitaan lupa, kaikkea tarvitsee anella. Turhauttavaa. Jos näytät turhautumisesi, se tulkitaan sairauden oireeksi ja jäät osastolle. Osasto turhauttaa, turhautuminen jatkaa osastolla oloa.

Minulla kävi hyvä tuuri lääkärien kanssa. On kuulemma vieläkin yleistä, että Kupittaan sairaalan lääkärit eivät kuuntele eivätkä usko potilaita. Pakkohoito saattaa jatkua kuukausikaupalla. Potilaat ahdetaan ikivanhan sairaalakäyttöön soveltumattoman rakennuksen ahtaisiin potilashuoneisiin. Huonolla tuurilla joudut samaan huoneeseen psykoottisen ja väkivaltaisen seksuaalirikollisen kanssa. Miten kenenkään psyykkinen vointi voi kohentua tuollaisessa paikassa? Miten voi olla, että korkeasti koulutetut ja älykkäät ihmiset voivat uskoa olevansa niin oikeassa, että tuollainen hoito on mahdollista 2010-luvulla yhdessä maailman sivistyneimmistä maista? Mihin jäi psykiatrian reformi, miksei edes Keroputaan hoitomalli ole käytössä koko maassa?

Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille.

Keskustelin lääkärien kanssa koulukiusaamisesta. Tuntui kuin olisin keskustellut satunnaisten kadunmiesten ja -naisten kanssa. He eivät tienneet aiheesta juuri mitään.

Pääsen osastolta tiistaina 2.6. Teen tietojenluovutuspyynnön, jossa pyydän osastoa lähettämään minulle kaikki minua koskevat paperit. Papereita en saa. EMDR-terapeuttini saa vain lyhyen epikriisin, jonka hän kopioi minulle.




Poliisin ja viranomaisten tarkoituksena oli pelotella minut hiljaiseksi. Vaikene, älä tee tuollaista, tai rynnäköimme taas ja heitämme putkaan! Kurjat eivät viranomaisten varpaille hyppele! Tällaisessa tilanteessa ei saa alistua, vaan pitää toimia täysin päinvastoin. Vääryyksiä vastaan pitää taistella entistä kovemmin.

Kastun koululle ei riittänyt elämäni tuhoaminen, vaan heidän täytyi nöyryyttää minua vielä viimeisen kerran. Kevätjuhla järjestettiin, juhlakulkueet tullaan aivan varmasti järjestämään ja anteeksipyyntöä ei tule. Koskaan. Koulukiusatun pitää vaieta, ei vaatia anteeksipyyntöä, ei edes vähän kunnioitusta. Opettajat vaativat minua antamaan anteeksi kiusaajille, mutta minulla ei ole mitään oikeutta vaatia mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähestyin Kastun koulua sitten peruskouluhelvettiaikojen. Tämä oli myös viimeinen mahdollisuus esittää vaatimuksia. Muuten olisi jäänyt kaduttamaan, sen tiedän varmasti.

Pakkohoitoon joutui väärä henkilö. Minulle kerrottiin, että Kastun koulussa jouduttiin pelon valtaan. Heidän sinne hoitoon olisi pitänyt mennä. He ovat hysteerisiä ja harhaisia, en minä. Tämä aika ja yhteiskunta on sairas. Joukkomurhaepäilyyn riittää koulun ohi käveleminen trenssitakissa. Minä, pieni avuton lapsi, pelkäsin henkeni edestä koulussa. Pidän oikeudenmukaisena, että nyt on heidän ja koko yhteiskunnan vuoro pelätä minua. En ole tekemässä joukkomurhaa, vaan kostan yhteiskunnalle omalla tavallani, nöyryyttämällä ja ravistelemalla yhteiskuntaa kertomalla totuuden. Enkä ole taistelussa yksin.

Asia, jota yhteiskunnan tulee oikeasti pelätä, on syrjäytettyjen vaientaminen. Kun ihmiseltä viedään laillinen keino vaikuttaa omaan elämäänsä, kun syrjäytetyltä vaiennetaan ääni, jää ainoaksi vaikutuskeinoksi väkivalta. Väkivalta on hiljaisten huutoa. Poliisin ja koko yhteiskunnan kannattaa miettiä, miten kouluväkivallan uhreja kohdellaan. Kannattaako provosoida epätoivoisia ihmisiä, joiden viimeinen lanka yhteiskuntaan saattaa katketa vähäisestäkin ärsykkeestä.

Jälkikäteen ajatellen olisi ollut järkevämpää tehdä perinteinen anonyymi koulu-uhkaus tor-verkon kautta. Sillä olisi saavutettu toinen tavoitteista eli peruttu juhlat. Nyt minä jouduin poliisin ja sairaalan mielivallan uhriksi. Mutta, kuten olen aiemmin kirjoittanut, en halua tehdä uhkausta, koska koulu-uhkaukset vahingoittavat viattomia sivullisia, eli muita koulukiusattuja.

Kun jotain ikävää tapahtuu, rientävät poliitikot ja ”paremmat ihmiset” kilvan sanoutumaan irti kaikesta väkivallasta. Paheksumalla syvästi väkivaltaa he osoittavat ylemmyytensä ja pesevät kätensä itse aiheuttamastaan sotkusta. Reality check. Koulu-uhkauksia ja koulusurmia on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. Mikään paheksunta ei niitä estä. Ne ovat rakenteellinen osa suomalaista peruskoulua ja suomalaista yhteiskuntaa niin kauan kuin yhteiskunta aiheuttaa pahoinvointia. Tekopyhän tuomitsemisen ja paheksunnan sijasta pitäisi kiinnittää huomio siihen, että sivulliset eivät joudu uhatuksi tai vahingoitetuksi. En piittaa niiden kohtalosta, jotka aiheuttavat pahoinvointia, koska hekään eivät piittaa minun kärsimyksistäni.

Ennenkaikkea, huomion pitäisi olla kouluväkivallan ehkäisyssä. Vaan eivätpä kelvanneet ohjeeni poliisille. He olivat hätäisesti selailleet blogiani ja poimineet joitain yksittäisiä väkivaltaan viittaavia sanoja irrotettuna asiayhteyksistään. Jouduin selittelemään kirjoituksiani myös Kupittaan sairaalassa.

Olen vihannut ja halveksinut poliisia peruskoulun ysiluokalta asti. Vuosi oli 1992. Olin joutunut systemaattisen ja raa'an kouluväkivallan uhriksi jo lähes yhdeksän vuoden ajan, kun koulupoliisi vihdoin viimeisen kevätlukukauden lopussa puuttui tilanteeseen. Kastun koulun silloinen koulupoliisi, jonka nimeä en valitettavasti muista, vain totesi, ettei poliisi voi alaikäisille mitään. Aseistautunut, virkapukuinen, kaksimetrinen lihaskimppu, auktoriteetti, ei voi 14-vuotiaille räkänokille mitään. Kuinka heikko poliisi oikeasti on?

Idiootit väittävät, ettei vika ole poliisissa. Poliisi noudattaa vain lakia ja tekee vain lain vaatimaa työtään. Väärin. Vika on nimenomaan poliisissa. Tiedän tapauksia, joissa poliisi on riistänyt toiminnallaan ihmisten perusoikeudet ja ihmisarvon. Olen seurannut tapausta, jossa koulukiusaajien, poliisin ja koko viranomaiskoneiston uhrina oli kuudesluokkalainen koulukiusattu lapsi. Poliisin ammattiin hakeutuu mielenvikaisia väkivaltaisia yksilöitä. Miten muutenkaan voisi perustella ammatinvalintaa, jossa saa ja pitää käyttää tappavaa voimaa. Poliisit ovat vasaroita, jotka näkevät muut ihmiset nauloina.

Eräs aktivisti antaa selkeät ohjeet poliisin kanssa toimimiseen:

”Älä ikinä luota poliisiin. Älä ikinä puhu poliisille MITÄÄN. Korostan, alleviivaan ja huomautan, IKINÄ MITÄÄN. Älä ota kantaa edes siihen, oletko syyllinen vaiko et tms. Älä sano mitään. Äläkä missään nimessä allekirjoita ikinä mitään missään olosuhteissa. Varaudu, että sinun ihmisoikeuksiasi loukataan törkeästi ja ymmärrä, että tämä on "maan tapa" Suomessa.”

Aion valittaa poliisin toiminnasta kaikkiin mahdollisiin tahoihin. Tarvitsen apua lakimieheltä ja isäni on sellaisen jo järjestänyt. Poliiseja pitää rangaista.

Olen ollut koko kesän aivan paskana. Kaksi kuukautta vanhoja sähköposteja odottaa vastaamista, en jaksa pitää yhteyttä edes kavereihini, poliisiauton näkeminen kadulla ahdistaa. Saan taas toistuvia päänsisäisiä raivokohtauksia, kun traumat pyrkivät alitajunnasta pinnalle. Kärsin taas unettomuudesta. Poliisin toiminta teki tyhjäksi vuosien terapiatyön. Sain vain lisää traumoja käsiteltäväksi. Jos raskas työni psyykkisen hyvinvoinnin parantamiseksi joutuu aina nollatuksi, niin miksi jatkaisin terapiaa. Turhaa se vain on.

Perheelleni on ollut raskasta seurata kärsimyksiäni. He pelkäävät, että poliisi tönäisee minut henkisen sietokyvyn rajan yli. En tiedä mikä tilanteeni olisi nyt ilman tyttöystävääni. En tiedä, olisiko viimeinen lanka yhteiskuntaan katkennut poliisin hyökkäyksen takia. Osastolta kotiuduttuani tajusin, että olen laiminlyönyt tyttöystävääni. Olen pitänyt taistelua häntä tärkeämpänä. Onneksi voin korjata virheeni. Hän on kuitenkin elämäni tärkein ihminen.

Totuuden tulee näkyä ja kuulua niin rumana kuin se on. Jouduin silti sensuroimaan tätä tekstiä rankasti ennen julkaisua. Jos joudun tämän kirjoituksen tai mielipiteideni takia vaikeuksiin, niin sitten joudun. Se vain todistaa kaiken ylläolevan vielä enemmän todeksi. Olen valmistautunut poliisin rynnäkköön, putkaan joutumiseen ja kunnianloukkaussyytteisiin tämän ja tulevien kirjoitusteni takia. Se osoittaisi kuinka pikkumaisia, itsekkäitä ja julmia ihmisiä tuo sakki on. Minun elämäni sai tuhota poliisikoirankaan haukahtamatta, mutta jos minä vähän näpäytän takaisin, niin pikkuviranomaisten loukattu kunnia palautetaan väkivaltakoneiston avulla.

Odotan, että minut haetaan aamulla 18.8.2015 putkaan, jotta Kastun koulu voi turvallisin mielin järjestää irvokkaat juhlakulkueensa. Sitä ennen rehtori vastaanottaa uudet vaatimukseni:

Kastun juhlakulkueet peruutettava

Arvoisa Kastun koulun rehtori,

Järjestitte minulle pahoja vaikeuksia ja lisää vakavia psyykkisiä traumoja, mutta minua ei vaienneta poliisin rynnäköllä, putkaan heittämisellä, kuulustelulla ja pakkohoidolla mielisairaalassa! Toistan vaatimukseni. Vaadin, että kaikki juhlallisuudet koskien Kastun koulua peruutetaan. En enää vaadi surkeaa anteeksipyyntöä, vaan vaadin täyttä rahallista korvausta ansionmenetyksistäni. Korvaus kerätään yhteisvastuullisesti kaikilta elämäni tuhoamiseen osallistuneilta, myös teiltä, arvoisa rehtori.

Olen Nynny Nyhverö, koulukiusattu, 39-vuotias vaikeista mielenterveysongelmista kärsivä työkyvyttömyyseläkeläinen.

Sosiaaliturva Romanian tasolla ja lisää leikataan

Facebook-ryhmä Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan! järjestää suurmielenosoituksen Helsingissä lauantaina 22.8.

* * * * *

Lähtökohta on tämä: Suomen sosiaaliturva on riittämätön ja alistava.

Tammikuussa, ennen vaaleja, oltiin vielä köyhän puolella: ”Suomessa miljoona ihmistä elää alle tuhannen euron tuloilla. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että näiltä ihmisiltä ei leikata mitään.”

Vaalilupaukset unohtuivat nopeasti. Koko kansa osallistetaan taloustalkoisiin. Rikkaat voivat osallistua vapaaehtoisesti, kun pääministeri oikein kauniisti pyytää. Köyhiltä leikataan väkisin ja paljon. Leikkaukset ovat väärä tie ja vaihtoehtoja löytyisi, mutta on helpompaa ottaa köyhältä. Eihän köyhä kapinoi, eihän? No, eipä ole kovin kummoisia kapinoita täällä viime vuosikymmeninä nähty. Siksi valtaeliitti uskaltaa röyhkeästi jatkaa kurjistamispolitiikkaansa.

Perussuomalaisten kansanedustajat ovat samanlaisia vallanhimoisia paskoja kuin kaikki muutkin valtaan päässeet poliitikot. Persuja äänesti moni köyhä, joilta nyt leikataan hallitusvastuun nimissä. En ihmettele, jos omat koirat purisivat Soinia ja kumppaneita. Enkä olisi yhtään pahoillani, jos niin tapahtuisi. Ehkä se opettaisi isoille herroille ja rouville vähän nöyryyttä ja vastuuta äänestäjistään.

Hyvä sosiaaliturva takaa yhteiskuntarauhan.

* * * * *

Blogitauko. Elokuun puolella jatketaan.

Hullu psykoterapeutti opiskelijoiden päitä säätämässä

Kolmekymppinen mies jatkaa elämäntarinaansa:

”Tällä kertaa voisin kertoa ammattiopiston psykoterapeutista herra H:sta, ja hänen käytöksestä mua kohtaan vuosikymmenen vaihteen tienoilla. Ensin herra H oli tosi mukava ja hän sanoi, että hänelle voi aina tulla puhumaan, jos jokin asia painaa.

Jo ensimmäisen syksyn aikana totuus herra H:sta alkoi paljastua. Se oli yks maanantai, kun mä menin juttelemaan sille, kun mua oli alettu muutaman oppilaan toimesta jo kiusata.

H tivasi närkästyneenä, että miksi mä tulin hänen puheille. H kertoi olevansa kiireinen ihminen, eikä häntä saa häiritä turhaan. H kiisti täysin kiusaamisen sanomalla, että se oli huumoria, vaikka eräs teinipoika oli jo pari kuukautta käyttäytynyt mua kohtaan asiattomasti ja muutamaa päivää ennen mun kiusaamisesta kertomista, hän kyseli multa vapaa-aikatalon tv-huoneessa aika asiattomia kysymyksiä ja nauroi perään. Myös viisikymppinen aikuisopiskelija rouva M oli mukana kiusaamisessa, nauroi, sekä alkoi kommentoida kaikkea, mikä muhun liittyi, esim. jos mä, vaikka aivastin, niin rouva M sanoi muille, "se on vissiin syöny jäistä täytekakkua" ja naurettiin. Rouva M myös toimi neuvonantajana kiusaajalle, nimeltä J pääkaupunkiseudulta. Pian myös tv-huoneen muut paikalla olevat opiskelijat alkoi vuorollaan haukkua mua keskenään.

Herra H myös joskus nauroi, kun puhuin, että mua kiusataan ja joskus sanoi vahingoniloisesti: "kiittämättömyys on maailman palkka". H haukkui myös mun koko perheen sanomalla: "te ootte todella eriskummallisia".

H haukkui, että mussa on vikaa, kun mä olin sitä mieltä, että esim. treffipalstoilla ja treffeillä pitäisi olla välillä niinkin päin, että nainen tekee ensin aloitteen. Tästä H vasta suuttui todella kovasti, H huusi: "koita jo nyt oppia ymmärtämään, että perinteisesti on ollut aina semmoinen tapa, että miehen pitää tehdä aina aloite, niin on aina ollut, eikä sitä perinnettä ihan helpolla aleta muuttamaan". H:n huuto koveni koko ajan lauseen loppua kohti.

H myös uhosi, että mun täytyy tehdä niin kuin hän sanoo, että mun elämä olisi onnellista, ja hän sanoi välillä jopa ajattelevansa mun parasta. Viimeisellä kerralla H haukkui mua narsistiksi, koska mä olin hänen mielestään liian pessimistinen. Välillä mä kävin muilla psykologeilla, mutta he vaan kehuivat kovasti H:a ja sanoivat, että hän on paras psykoterapeutti, mitä oli tarjolla.”

* * * * *

Hyvä sosiaaliturva takaa yhteiskuntarauhan.

Hyväosaisten ja huono-osaisten välillä sijaitsevan kuilun leveys ja syvyys kiinnostaa tutkijoita. Helsingin Sanomat: Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea:

"Keskustelu köyhyydestä keskittyy Suomessa kahteen asiaan: kannustinloukkuihin ja laiskuuteen, sanoo professori Saari. Olennaisempaa on hänen mukaansa resilienssin eli kimmoisuuden menetys: Ihminen on kuin nyrkkeilijä, joka kestää iskuja tietyn verran. Kun kolhuja on tullut elämässä tarpeeksi, yksikin isku lisää vie jalat alta.

- -

Saari puhuu sosiaalisesta kivusta. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka reagoi, kun hänet suljetaan ulos laumasta. Sosiaalinen kipu näkyy aivoissa, se vain aktivoi eri kohdan kuin fyysinen kipu.

Hylkäämisen kokemus tuottaa häpeää, surua, pelkoa, vihaa ja masennusta.

- -

Peterillä on syvä epäluottamus virkavaltaa kohtaan. Sosiaalityöntekijät, viranomaiset, poliisit, ei heistä ole hänelle mitään hyötyä.

Miten systeemi, jonka tarkoitus on pitää huolta ja auttaa, voi muuttua niin vihattavaksi?

Tätä vihaa on tutkittu paljon, sanoo professori Juho Saari. Eniten vihaa herättävät tuloihin perustuvat tukien vähennykset sekä tarveharkintaiset tuet. Siis tilanteet, joissa syynätään ja kyylätään ja arvioidaan, oletko tarpeeksi sairas tai tarpeeksi köyhä saadaksesi tukea. Vaaditaan lippuja ja lappuja.

Vihaa herättää siis valtasuhde, johon hukkuvan asemassa olevan on pakko suostua. Tähän liittyy keskustelu kunnioittavasta kohtelusta."

* * * * *

Tulossa elokuussa: Valopilkun ensimmäinen valtakunnallinen tapaaminen

”Kutsumme kaikki vertaistukiryhmän sekä ohjaajakoulutuksen käyneet sekä muut vapaaehtoistyöstä kiinnostuneet koolle Lahteen 15.8.2015 klo 10 - 14 Harjula-keskukseen, Harjulankatu 7.

Tarkoituksena on kartoittaa, mitä kaikkea te vapaaehtoiset haluaisitte tai voisitte tehdä, sekä mitä mahdollisuuksia Valopilkulla on tukea teitä valitsemassanne toiminnassa. Tapaamisia on jatkossa tarkoitus järjestää säännöllisesti eri puolille Suomea.”

Yliopistoisku - ahdistuneiden ihmisten tajunnanvirtaa

Yle: Yliopistoiskua suunnitelleen tuomio muuttui hovioikeudessa

”Helsingin hovioikeus on jättänyt terveydellisistä syistä toisen ns. yliopistoiskun suunnittelusta tuomituista tuomitsematta.

Hovioikeus perusteli päätöstään syyntakeettomuudella. Hovioikeus katsoi, että naisen kyky säädellä käyttäytymistään oli hänen mielentilansa takia heikentynyt.”

HS: Joukkosurmasta epäiltyjen asianajaja: "Ahdistuneen ihmisen tajunnanvirtaa"

”Joukkosurman suunnittelusta epäilty mies on kuitenkin perustellut asiaa muun muassa koulukiusatuksi joutumisella. Naispuolisen epäillyn asianajan -- mukaan joukkosurman suunnittelu muun muassa sähköpostin välityksellä johtui ahdistuneisuudesta, masentuneisuudesta sekä naisen halukkuudesta saada "jonkinlainen ihmiskontakti".

Asianajaja kuvaili naisen lähettämiä viestejä "ahdistuneen ja masentuneen ihmisen suoltamaksi tajunnanvirraksi".”

HS: Esitutkinta: Yliopistoisku peruuntui viime hetkellä tammikuussa

”Mies puolestaan kertoi kuulusteluissa, ettei halunnut tehdä iskua lainkaan, mutta ei uskaltanut kertoa tätä naiselle, koska se olisi johtanut välien katkeamiseen.”

”Kuulusteluissa mies kertoi joukkomurhafantasioiden syyksi koulukiusaamisen ja halun näyttää kiusaajille, mihin heidän tekonsa voivat pahimmillaan johtaa.”

Koulukiusaaminen ja psyykkinen sairastuminen. Yksinäisyys, seksuaalinen turhautuminen ja halu tehdä vaikutus naiseen. Oliko kyseessä oikea kylmäverinen joukkomurhasuunnitelma, vai kahden yksinäisen ja ahdistuneen ihmisraunion pahaa oloa purkanut fantasia?

Kolme vuotta ehdotonta vankeutta on tässä tapauksessa silkka oikeusmurha. Vakavien rikosten valmistelun kieltävää lakia käytettiin nyt tiettävästi ensimmäisen kerran. Syytettyinä ja tuomittavina ei ollut ammattirikollisia, ei liivijengejä, ei kansainvälisen rikollisuuden pomoja, vaan koulukiusattuja, mielenterveysongelmaisia ja yksinäisiä syrjäytettyjä nuoria. Tuntuu kuin yhteiskunta rankaisisi heitä siitä, että he ovat psyykkisesti sairastuneita. Kuinka pahasti moinen ylimitoitettu oikeusmurha traumatisoi lisää näitä nuoria?

Suunnitelma, tai se vähä mitä siitä olen lukenut, on aika hölmö. Iskun kohteita on vertailtu, jotain rekvisiittaa kerätty ja aseiden hankkimista mietitty. Ei sillä olisi pitkälle päästy. Nuoret olisi pysäytetty jo aseliikkeen ryöstöyrityksen yhteydessä.

Eniten suunnitelmassa tökkää väkivallan kohdistuminen sivullisiin, olkoonkin että he edustavat etuoikeutettua kansanryhmää. Iskemällä yliopisto-opiskelijoihin isku kohdistuu suurella todennäköisyydellä myös kouluväkivallan uhreihin. Jos halutaan pöllyttää eliittiä, löytyy eliitti jostain ihan muualta kuin yliopistossa opiskelevien keskuudesta.

Mutta kaikesta huolimatta ymmärrän hyvin nuorten motiiveja. Ymmärrän, koska tajunnanvirtani käy ajoittain samoissa syvyyksissä vielä nykyäänkin, 23 vuotta peruskouluhelvettini päättymisen jälkeen.

* * * * *

Edellinen kirjoitukseni sai, yllätys yllätys, vastakaikua. Vaihtoehdot ovat: a) Kastun koulun rehtori peruutti juhlat ja lupasi järjestää anteeksipyynnön, b) media kiinnostui tapauksestani ja tulossa on iso juttu paikallislehteen, c) vaatimukseni kuultiin opetusministeriössä asti ja minua pyydettiin kokemusasiantuntijaksi kiusaamisenvastaiseen työryhmään d) jotain ihan muuta. Kirjoitan siitä sitten kun jaksan.

Vaatimus Kastun koulun rehtorille

Turkulainen: Kastun koulutalo jää tyhjilleen ensi viikolla

”Punaisen tiilitalon pihaan alkaa valua oppilaita välitunnille – aivan kuten menneinä vuosina. Mutta ensi perjantaina näitä lasiovia temmotaan auki viimeistä kertaa.

– Meillä on normaalia koulutyötä vielä alkuviikko, torstaina ja perjantaina vietetään teemapäiviä. Sen jälkeen alkaa talon tyhjentäminen, rehtori Marianne Ulfstedt kertoo.

Koulutalolle ei jätetä hyvästejä vielä tänä keväänä, vaan oppilaat kokoontuvat tutulle pihalle syyslukukauden alkaessa. Sitten koko koulun väki siirtyy juhlallisesti kulkueena Tommilankadulle, josta tulee Raunistulan koulun Kastun yksikön päätoimipaikka. Koulun vanhempainyhdistys aikoo pitää koululla vielä elokuussa huutokaupan, jossa myydään Kastun irtaimistoa.”

Vaatimus Kastun koulun rehtorille:

Arvoisa Kastun koulun rehtori,

Vaadin, että kaikki juhlallisuudet koskien Kastun koulua peruutetaan. Ei ole mitään syytä juhlia laitosta, jossa minut tuhottiin.

Olen entinen Kastun yläasteen oppilas. Vuodet 1990-1992 Kastun koulussa olivat minulle silkkaa väkivaltahelvettiä. Jouduin systemaattisen ja julman koulukiusaamisen uhriksi. Mielenterveyteni tuhoutui, minut lähetettiin psykiatriseen hoitoon, ja sillä tiellä olen yhä, 23 vuotta peruskouluhelvettini päättymisen jälkeen.

Kastun koulun henkilökunta ei paljoa piitannut kärsimyksistäni. Jotain yritettiin tehdä, mutta enimmäkseen henkilökunta vain vähätteli tilannetta. Henkilökunta oli enemmän kiinnostunut kiusaajien oikeuksista kuin minun hyvinvoinnistani. Sain kuulla typeriä selityksiä, vähättelyä ja lopuksi minusta tehtiin syyllinen koko tilanteeseen. Minulle sanottiin suoraan, että minä olin häiriintynyt nuori. Minut oikeusmurhattiin toistuvasti. Kastun koulu ja viranomaiset rikkoivat törkeästi Suomen lakien ja YK:n sopimusten minulle takaamia oikeuksia.

Minä en ollut ainoa kiusattu silloin, enkä usko että jäin viimeiseksi. Voin vain kauhulla arvailla, kuinka monta elämää Kastun koulu pirstoi.

Osoittakaa kunnioitusta kouluväkivallan uhreja kohtaan ja peruuttakaa juhlallisuudet.

Lisäksi vaadin julkista kirjallista anteeksipyyntöä Kastun koulun vuosien 1990-1992 henkilökunnalta. Anteeksipyyntövelvollisia ovat mm. rehtori, opettajat, oppilaanohjaaja, kuraattori, terveydenhoitaja, lääkäri, koulupoliisi ym. Mikäli joku henkilöistä on kuollut tai toimintakyvytön, anteeksipyynnön esittää hänen seuraajansa. Anteeksipyyntö tulee julkaista Turussa ilmestyvässä paikallislehdessä.

Olen Nynny Nyhverö, Kiusatun vastaisku -blogin kirjoittaja, koulukiusattu, 39-vuotias vaikeista mielenterveysongelmista kärsivä työkyvyttömyyseläkeläinen.

http://kiusatunvastaisku.blogspot.fi/2010/06/jotain-on-mennyt-pahasti-vikaan.html

Kiusaaminen kotiväkivaltaa pahempaa

Iltalehti: Kiusaaminen lapselle jopa pahempaa kuin vanhempien kaltoinkohtelu

The Guardian: Children bullied by peers ‘at greater mental health risk’

"Children who are bullied are at greater risk of mental health problems in later life than those who are maltreated by adults, according to research.

The authors of the study say it is time that bullying is taken more seriously. They found children who were bullied were five times more likely to experience anxiety and twice as likely to talk of suffering depression and self-harm as those who were maltreated at home."

Tutkimus The Lancet:issa: Adult mental health consequences of peer bullying and maltreatment in childhood: two cohorts in two countries

Aikuisopiskelija opettajien kiusattavana

Blogin lukija, kolmekymppinen mies, jatkaa elämäntarinaansa. Tällä kertaa ruoditaan aikaa eräässä opistossa. Kertoja oli silloin vähän päälle kaksikymppinen.

”Olin 2006-2007 valmentavassa koulutuksessa Pikkukaupungin Opistolla, se tuntui melkein aurinkorannikolta peruskoulu-ja lukiovuosiin verrattuna.

Mutta pari n. nelikymppistä naisopettajaa jätti arpia simputtamisensa takia. He olivat rouva V ja rouva S. Ensin V oli ryhmän ohjaaja puoli vuotta ja S oli kevään ajan. V oli paikallinen asukas, S oli naapurikunnasta.

Rouva V:n harrastama simputus oli lähinnä outoja kommentteja ja ns. sivistynyttä vittuilua, jota on ulkopuolisen todella vaikea tunnistaa kiusaamiseksi, mutta silti satuttaa jopa yhtä paljon kuin huutaminen.

Rouva S:n kiusaaminen oli enemmän päällekäyvää, hän oli psykologian opettaja. Ja oli itsepäinen ja jollain tavalla kovienkin arvojen nainen.

Pahin simputustilanne oli päivää ennen kevätjuhlaa, kun S käski kiukkuisesti mua hakemaan kiviä juhlasaliin koristelua varten. S ei kertonut, mistä mun pitäisi kivet hakea, ei minkä kokoisia kiviä piti hakea, eikä antanut mitään astiaa kivien hakemista varten. Hän vaan huusi kamalasti ja käski heti hakea kivet.

Asuntolan läheltä löytyi 5 isompaa kiveä. Kivien kuskaaminen sylissä oli tosi hankalaa ja piti vielä itse saada ovi auki ja kiivetä pitkiä rappuja kohti juhlapaikkaa. Jossain vaiheessa yksi kivi tippui multa lattialle ja viereisestä huoneesta eräs nuorehko nainen tuli kysymään, miksi mä kannan syli täynnä kiviä. Mä kerroin hänelle rouva S:sta, aluksi hän sanoi, että koko episodi on mun vika, mutta lopulta antoi työhuoneestaan ämpärin jolla mä sain kivet kannettua perille.

Ryhmän seurusteleva pari oli mies S ja nainen K. S ei kiusannut, mutta K käski hiljaa poikaystävänsä S:n lyödä mua. Onneksi S oli sen verran fiksu, ettei mitään sellaista tehnyt. K tietysti luuli, etten mä kuullut, mutta kyllä mä kuulin!

K:n bestis oli nainen J. Kerran menin illalla atk-luokan ohi, siellä opiskelijat sai olla klo 22 asti koneella, kun oli sisäoppilaitos. J huomasi mut ja sanoi K:lle: "hyi, ****** menee tossa".

Illalla myöhemmin yksi poika mun ryhmästä lähti mun mukaan selvittämään tyttöjen käytöstä. Tytöt kiisti kaikki ikävät kommenttinsa. Mä yritin pysyä lujana, enkä uskonut tyttöjen selityksiä. Lopulta J esitti ns. näennäisen anteeksipyynnön.

Loppukeväästä yhtenä maanantaiaamuna opettaja kyseli perinteiseen tapaan viikonlopun kuulumisia. Kun mun vuoro tuli kertoa, niin J piti koko ajan älämölöä niin paljon, ettei mun kertomisesta tullut mitään, kun J koko ajan puhui päällekkäin mun kanssa. Opettaja käski J:aa olemaan hiljaa, mutta J silti vaan hössötti pitkään, ennenkuin hän lopulta suostui hiljentymään.

Mä puhuin J:n käytöksestä opettajalle, mutta opettaja puolusteli J:n käytöstä lapsellisuudella ja sanoi tutun fraasin "älä välitä".

Kerran oli tunnilla paritehtävä, että piti ottaa toisesta valokuva pihamaalla. Kukaan ryhmäläisistä ei halunnut olla mun pari. Eräs ryhmän pahin kiusaaja tokaisi tunnilla opettajan kuullen: "otetaan siitä alastonkuvia". Opettaja ei reagoinut mitenkään. Kiusaaja oli mies nimeltä JP toisesta pikkukaupungista. Lopulta opettajan täytyi olla mun parina tehtävässä.

JP harrasti typerien kommenttiensa lisäksi myös virnuilua ja ilveilyä mua kohtaan hullunkiilto silmissä jne.

Opettaja puolusti JP:n käytöstä sillä, että se mukamas oli huumoria. Vaikka osa hänen kommenteistaan oli aika asiattomia.

Valmentava vuosi huipentui kevätjuhlassa siihen, että mun ryhmän pahin kiusaaja JP sai ryhmästä ainoana stipendin.

Kiusaaminen siis ei lopu peruskoulun jälkeenkään.”

Onko kiusaajilla oikeasti heikko itsetunto?

Psychology Today: Do Bullies Really Have Low Self-esteem?

”Research studies have proven that there is no link between kids who behave aggressively toward other kids and low self-esteem. In fact, psychologists have found that kids who behave like bullies have high self-esteem, but that they are very "shame-prone." That means they are afraid their failures or shortcomings will be exposed. A person can have problems with shame and still have high self-esteem, and this is what makes a person act like a bully. Their mean behavior toward others keeps their self-esteem high because it takes their own and others' attention away from the parts of themselves about which they are ashamed.”

Eräs blogin lukija kirjoittaa artikkelin herättämistä ajatuksista:

”Kun halutaan ymmärtää kiusaajaa ja välttää syyllistämistä, tarkoituksena lienee välttää nimenomaan tämän häpäisemistä. Tämä onkin perusteltua siinä mielessä, että voimakas häpeä voi lisätä väkivaltaisuutta ja vähentää empatiaa uhria kohtaan entisestään. Häpeän ytimessä ei ole itse teko, kuten syyllisyydessä, vaan kiinnijääminen ja siihen liittyvä kasvojen menetys. Siten häpäisystä saattaa seurata vain kiusaamisen muuttuminen entistä ovelammaksi ja näkymättömämmäksi. Ymmärtämislinjaan liittyy kuitenkin seuraavia tuhoisia sekaannuksia:

1) Syyllisyys ja häpeä sotketaan toisiinsa. Häpeä on syyllisyyttä varhaisempaa, luonteeltaan kokonaisvaltaisempaa ja rajattomampaa. Ero on kuvailtua rinnastuksella "I made a mistake" / "I am a mistake". Kiusaajan syyllisyys on tosiasia, jota ei pidä eikä tarvitse painaa villaisella. Jos kiusaaja kokee syyllisyydestä puhumisen ja uhrin kärsimyksen huomioimisen ihmisarvoaan loukkaavaksi, hän on luultavasti erityisen häpeäaltis.

2) Jos kiusaajalla on ongelmia voimakkaan häpeän kanssa ja vastaavasti kehittymätön syyllisyydentunto, hän tarvitsee ammattilaisapua tällä saralla. Kiusaajan suojelu uhrin kustannuksella sekä vahingoittaa uhria että kroonistaa kiusaajan ongelmia. En tarkoita, etteikö kiusaaja saisi tuntea ollenkaan häpeää, vaan että painopisteen tulisi olla syyllisyydessä häpeän asemesta. Kun kenenkään ihmisarvo ei ole pelissä, epämiellyttävienkin tunteiden kestäminen tulee mahdolliseksi ja samalla saadaan eväitä yhteiselämään jatkossa.”

Ks. myös: Tutkijat: Kiusaaminen on seurausta ”normaalista narsismista”

* * * * *

Turun Sanomien Extra-viikkoliitteessä 18.4.2015 oli juttua lähisuhdeväkivallan sovittelusta. Juttuun haastateltu tutkija Tiina Qvist Lapin yliopistosta on varsin kriittinen sovittelua kohtaan. Hän työstää parhaillaan väitöskirjaa aiheesta. Qvistin mukaan lähisuhdeväkivalta pitäisi rajata sovittelun ulkopuolelle. Sovittelu hyödyttää väkivallan tekijää ja väkivallan uhri voi joutua erityisen epäedulliseen asemaan. Hän perustelee näkemyksiään mm. näin:

”- Olen nähnyt, että sovittelutyöntekijät välittävät asiakkaistaan. Sovittelu kuitenkin perustuu ajatukseen, että kaksi tasavertaista sopijaosapuolta ratkaisee yhteisen konfliktin. Lähisuhdeväkivallassa dynamiikka on aivan erilainen: se perustuu vallankäyttöön, väkivallan uhalla pelaamiseen.

- Kun menettely on konfliktikeskeinen, uhrin ja tekijän asemat hämärtyvät. Uhrista tulee osasyyllinen, jonka tehtävä on auttaa sopimukseen pääsemisessä.”

Sovittelu on osa virallista järjestelmää. Sovittelutoimintaa johtaa sosiaali- ja terveysministeriö ja vastuu sovittelun järjestämisestä on aluehallintovirastoilla. Aloite lähisuhdeväkivallan sovitteluun tulee vain poliisilta tai syyttäjäviranomaiselta. Sovittelu tapahtuu sovittelutoimistoissa. Koulutetut vapaaehtoiset työskentelevät yhdessä ammattilaisten kanssa. Vapaaehtoiset ovat ammattilaisten ohjauksessa ja valvonnassa.

Kouluväkivaltaa sovitellaan pikakurssin käyneen lapsen ja vihjeettömän aikuisen harrastustoimintana.

* * * * *

Sellaisen voisin vielä mainita, että helvetti on jäätynyt. Yhteiselämä tyty-yden kanssa on jatkunut jo yli vuoden. Pitäisi kai joskus avautua siitä täällä blogissa.

Vaalioksennus

Kolumni Turun Sanomissa:

Missä määrin keskustan ja perussuomalaisten suosio kertoo yhä vanhenevan väestön pelosta maailman muutoksessa, halusta säilyttää minkä Suomi-idyllistä voi? Konservatiivisesta päiväunesta, menneestä maailmasta, jossa suomalainen on valkoihoinen ja ulkomaalaiset syynä ongelmiin Suomessa, kehitys- ja eurokriisimaissa.

Maailmasta, jossa kirkkoon kuulutaan, homous on synti ja rikos, naista tytötellään, perheväkivalta ei ole virallisen syytteen alaista eikä raiskausta ole kriminalisoitu avioliitossa. Maailmasta, jossa työlounaat ovat kosteita, alkoholi on masennuslääke eikä koulukiusaamiseen puututa. Maailmasta, jossa ei tarvitse tuntea vieraita kieliä ja kulttuureja, ei tarvitse ymmärtää muita, riittää kun ei ymmärrä itseä.

Olkiukko. Kolumnisti kehittää mielessään kuvan väärin äänestäneiden ryhmästä, ja hyökkää omia mielikuviaan vastaan. Kuulun väärin äänestäneiden suureen joukkoon, mutta en tunnista itseäni tuosta vuodatuksesta.

Kaiketi joskus mainitsin, kuinka yhteiskunta on kasvattanut minut vihalla. Minut on kasvatettu vihaamaan itseäni, sukupuoltani, arvojani. Ylläoleva oksennus on esimerkki siitä. Nuorempana olin altis vaikutteille. Koviin poikiin tuollainen syyllistämällä kasvattaminen ei tehonnut, mutta minuun se upposi.

* * * * *

Tiededokumentti Ikävystymisen olemus (Boredom) tarjoilee kylmää kyytiä koulujärjestelmälle. Ohjelma löytyy taas Yle Areenasta. Katseluaikaa on toukokuun loppuun.

Mitä ikävystymisellä tarkoitetaan, ja mistä tämä aikaamme jäytävä ongelma on peräisin? Voiko tylsyyteen jopa kuolla? Toimittaja Albert Nerenberg tutkii ikävystymisen evoluutiota ja myös keinoja sen nujertamiseksi.