Blogitauko jatkuu / Tilannepäivitys

Nyt ei pysty. Olen ollut uupunut ja lamaantunut toukokuun poliisirynnäköstä lähtien. Sähköpostissa ja Facebookissa odottaa kuukausia sitten tulleita viestejä, ja kaverini ovat yrittäneet soittaa, mutta en ole kyennyt vastaamaan. Tällaista tämä elämä on. Masennuskaudet on vain pakko kahlata läpi.

En ole työkyvyttömyyseläkkeellä turhaan. Ylläoleva kertoo kaiken tarvittavan työ- ja toimintakyvystäni koko peruskoulun jälkeiseltä ajalta. Käsitin viimein, mistä työkykyni rankka yliarviointi saattoi johtua. Kansaneläkelaitoksen virkailijoilla ja valtaosalla psykiatrian alalla työskentelevistä on peukalo keskellä kämmentä. Tälle porukalle polkupyörän renkaan vaihtaminen tuntuu yli-inhimilliseltä suoritukselta. Ja mitä kaikkea minä olenkaan elämäni aikana rakennellut, ja rakentelen yhä. Monipuoliset kädentaidot ja projektien vaativuus ja kokoluokka antoivat paperinpyörittäjille kuvan henkilöstä, joka pärjäisi työelämässä vallan mainiosti. Joten, jos et halua tulla väärinarvioiduksi, pidä erikoistaitosi piilossa, tai vähättele niitä rajusti.

Olen jo muutamia vuosia pohtinut psykiatrian piiristä irtautumista. En enää pysty uskomaan mihinkään. Pari vuotta henkisesti erittäin raskasta EMDR-terapiaakaan ei ole auttanut. Joitain oivalluksia olen EMDR-työskentelyssä saavuttanut, liittyen lähinnä menneiden tapahtumien yhdistämiseen nykyisiin ongelmiini. Kaikki liittyy kaikkeen: fyysinen ja psyykkinen ovat erottamattomat osat toisiaan, kouluväkivalta ja sosiaalinen ja seksuaalinen syrjäytyminen ohjaavat käyttäytymistäni vielä nelikymppisenä. Minun on oma-aloitteisesti irtauduttava psykiatriasta, koska kukaan muu ei tule sitä minulle ehdottamaan. 23 ja puoli vuotta hoitoja ilman kunnon tuloksia saa nyt riittää. Psyykenlääkkeistä irtauduin jo kymmenisen vuotta sitten, eikä päätös ole kaduttanut hetkeäkään.

”Nynny Nyhverö on 40-vuotias teinipoika, entinen kiltti älykkö, joka joutui kokemaan 13 vuotta raakaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa kouluväkivallan ja psykiatrisen hoidon muodossa. Nynnylle tämä yhteiskunta lakeineen ja ihmisoikeuksineen on surkea vitsi. Nyt loppui lässytys. OIKEUTTA KOULUVÄKIVALLAN UHREILLE!”

Minusta ei tullut surkuhupaisaa komediahahmoa. Onneksi. En tiedä olisinko kestänyt sitä tuskaa ja häpeää. Olin jo vuosia sitten päättänyt aloittaa kostotoimet* täyttäessäni 40, mutta tyty-yde muutti elämäni suunnan. Mutta kiitos poliisien ja pakkopsykiatriakokemuksen, peruutin koston* perumisen: kosto* on vain siirretty odottamaan huonoja aikoja. Poliisien rynnäkkö ei saanut maailmankuvaani muuttumaan. Päinvastoin, käsitykseni yhteiskunnasta ja kanssaihmisistä vain vahvistui. Olen miettinyt myös taisteluni suuntaa. Jatkanko tätä linjaa puoliasiallisena blogikirjoittajana, vai keskitynkö vaatimaan vahingonkorvauksia, vai käytänkö vähäiset voimavarani koston* suunnitteluun. Se on varmaa, että itsesensuuri tässä blogissa vähenee. Jos syytteitä tulee, niin tulkoon. Haistakaa paska koko valtiovalta.

(*) Yhteiskunnan väkivaltakoneistossa työskentelevien ihmissaastojen pikkumaisissa mielissä koulukiusatun kosto tarkoittaa joukkomurhaa. Minulle kosto voi tarkoittaa vaikkapa nimien julkaisua netissä tai koiranpaskan postittamista ihmisille ja instituutioille joita kostaja vihaa.

Kostosta puheenollen. Leffateattereissa pyörii uusi kotimainen elokuva:

"Valkoinen raivo on kertomus Laurista, joka suunnitteli ja valmistautui tekemään massamurhia. Lauri haki kuitenkin apua, eikä toteuttanut "fantasioitaan". Myöhemmin hänestä tuli ihmismielen aggression ja väkivaltaisen käyttäytymisen akateeminen tutkija ja arvostettu tieteellinen asiantuntija, minkä kautta hän on perehtynyt massamurhiin peilaten myös omia kokemuksiaan niihin. Tältä pohjalta Lauri on luonut teorian "valkoisesta raivosta". Laurin mukaan on olemassa useita ihmisiä, jotka ovat koulukiusaamisen ja lapsuudessa koetun trauman yhdistelmän seurauksena täynnä "valkoista raivoa", mikä voi äärimmillään johtaa kouluampumisiin ja muihin väkivaltaisiin tekoihin."

Kirjoitin Laurin tarinasta viitisen vuotta sitten: Valkoinen raivo, Valkoinen raivo II ja Valkoinen raivo III. Odotin jo silloin poliisin vierailua. Blogia ei sentään vielä ole suljettu. Poliisille tiedoksi, että en suosittele viemään äänettömältä ainoaa ääntään. Tai provosoimaan yhtään enempää.

Koulusurmista ja surmaajista puheenollen. Viime aikoina on tapahtunut kaksi koulusurmaa, eli Roseburgin ja Trollhättanin koulusurmat. Paitsi ettei Trollhättanin koulusurma ole koulusurma. Tapausten uutisoinnissa ei mainittu, että tekijät olisivat olleet koulukiusattuja. Saattaa olla että olivat. Kouluväkivalta kyllä murtaa mielen ja ajaa joskus epätoivoisiin tekoihin.

Surmaajissa on jotain hyvin tuttua, jotain samanlaista kuin Pekka-Eric Auvisessa ja Matti Saaressa, ja minussa itsessäni. Trollhättanin surman tekijä Anton Lundin Pettersson oli entisten luokkatoveriensa kertoman mukaan yksinäinen henkilö, joka eli omassa maailmassaan. Roseburgissa iskenyt Christopher Harper-Mercer oli vihan täyttämä neitsyt ilman ystäviä. Yksinäinen oli myös Elliot Rodger, toukokuussa 2014 tapahtuneiden Isla Vistan surmien tekijä. Amokin motiivina oli kosto seksuaalisesta ja sosiaalisesta hylkimisestä. Elliot Rodgerin pään sisään voi kurkistaa ”My Twisted World” -manifestista. Tällä näennäisesti etuoikeutetulla nuorella miehellä piti olla hyvät edellytykset elämään, mutta toisin kävi. Eihän naisettomuuteen kuole, eihän?

Kiusatun vastaisku alkoi kuusi vuotta sitten, 12.12.2009. Silloin päätin, että tämä sota taistellaan katkeraan loppuun asti.