maanantai 5. heinäkuuta 2010

Häpeä ja nöyryytys

A-klinikkasäätiön Tiimi-lehden pääkirjoitus (lihavoinnit Nynny Nyhverö)
Pitäisikö pyytää anteeksi ?

Kirjoittaja: Olavi Kaukonen

Häpeä ja nöyryytys kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan niin elimellisesti, että sitä tuskin enää edes arjessa huomaa.

Historiaa tutkimalla löytyy aina lisää häpeämisen aihetta. Juuri kun valmistauduimme juhlimaan 65 vuotta sitten päättynyttä erillissotaamme, julkistettiin oikeusministeriön tilaama tutkimus. Kokeneet tutkijat Jukka Lindstedt ja Stiina Löytömäki tutkivat sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä oikeusvaltioperiaatteiden näkökulmasta ja totesivat, että monella tavoin oli väärin tuomittu. Prosessissa rikottiin lainsäädännön taannehtivuuskieltoa ja koko tuomioistuin oli kansainvälisten oikeusperiaatteiden vastainen. Yhdenvertaisuusperiaatetta loukattiin. Syyttömyysolettamaa ei noudatettu, osa tuomareista oli ilmeisen jäävejä ja tuomiot suhteettomia.
Tutkijat esittivät, että tuomiot olisi mahdollista purkaa ja että tuomittujen mainetta voisi jollakin symbolisella tavalla rehabilitoida. Lehdistössä keskusteltiin aktiivisesti kaksi päivää siitä, pitäisikö nykyisen valtiojohdon pyytää anteeksi näitä oikeusvaltioperiaatteiden loukkauksia. Anteeksi ei pyydetty – olivathan tuomitut paitsi kuolleita, myös kansan silmissä syyttömiä.

Sosiaalipolitiikan tutkijat ovat raportoineet toistuvia hyvinvointivaltioperiaatteiden loukkauksia kohtalaisen selkein sanankääntein jo noin kahdenkymmenen vuoden ajan. Vaihtuvista hallituspohjista huolimatta Suomessa on johdonmukaisesti kasvatettu tuloeroja ja lisätty köyhyyttä. Eurooppalaisen köyhyysrajan alapuolella elää jo noin 900 000 henkeä, runsaat 17 prosenttia väestöstä. Tämä pienitulosten määrä on onnistuttu kaksinkertaistamaan viidessätoista vuodessa. Samassa ajassa heikennettiin lapsiperheiden asemaa tulonjaossa vielä enemmän. Lapsiköyhyys kasvoi peräti kolminkertaiseksi.

Samalla on rikottu useita muitakin pohjoismaisia hyvinvointivaltioperiaatteita. Huono-osaisuutta ja syrjäytymistä on kasvatettu. Sosiaaliryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat olleet johdonmukaisessa kasvussa. Pisa-arvioinneissa menestymiselläkin on kääntöpuolensa: arvioidaan, että 16–24-vuotiaita koulupudokkaita on kaikkiaan jo runsaan ikäluokan verran eli 61 000. Perusturvajärjestelmä on repeillyt kriittisellä tavalla, mutta hallitusohjelmaan kirjattu sosiaaliturvan kokonaisuudistus jäi juuri näiltä osin torsoksi. Viimesijaisesta toimeentulotuesta on tullut yhä useammalle pysyvä selviytymiskeino.

Köyhyys ja huono-osaisuus ovat poliittisesti tuotettuja, mutta epäonnistumisen häpeän kantavat köyhät ja syrjäytetyt. Suomessa häpeä kuuluu aina yksilöille ja kansalaisyhteiskunnalle.

Tässä suhteessa ei ole muutosta näkyvissä. Mutta vaikka valtiojohto ei olekaan kiinnostunut jakamaan yksittäisille köyhille aiheuttamaansa konkreettista harmia, pitäisikö sen pyytää anteeksi näitä räikeitä hyvinvointivaltioperiaatteiden loukkauksia ? Vai riittäisikö jokin symbolinen ele ?

Suomalainen häpeäkulttuuri tulee erityisen hyvin esille "yleisessä" asevelvollisuudessa. Vain armeijassa pojista tulee miehiä. Sivarit, kieltäytyjät ja vapautetut (kuten minä) eivät ole miehiä ollenkaan. Meidän kuuluu hävetä hinttimäistä pelkuruuttamme. Asevelvollisuus on jäänne menneestä, jota väkisin ylläpidetään juuri häpeäkulttuurin voimalla. Tämä sukupuolten välisen tasa-arvon irvikuva on paikka, jossa entinen koulukiusaaja pääsee vielä kerran pätemään ja alistamaan sinne sukupuolensa takia häpeän ja vankeusrangaistuksen uhalla pakotettuja poikia.

OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !