Myös koulussa minua syyllistettiin siitä, etten lähtenyt mukaan armottomaan kilpailuun. Nyky-yhteiskunnassa lapsen tulee näet jo varhain oppia, ettei hän selviä elämästä ilman armotonta kilpailua. Kanssaihminen on sinulle kilpakumppani. Taistelu numeroista, opiskelupaikoista ja työpaikoista on kovaa. Myös kyynärpäätaktiikka on täysin hyväksyttävää. On opittava näkemään ne ihmiset, joista voi hyötyä, ja toisaalta hylättävä ne, joista hyötyä ei ole. Koululaiset opetetaan siihen, että auktoriteetin nuoleskelu on palkittavaa. Toisaalta auktoriteetin vastustaminen on rangaistavaa. Näin lapsia valmistellaan nyky-yhteiskunnan jäseniksi.Teksti todellakin herättää ajatuksia yhteiskunnan tilasta.
Se, joka ei sopeudu tähän hullunmyllyyn, on psykiatrien mielestä lääkityksen tarpeessa. Minusta sopeutumattomuus on ennemminkin merkki terveydestä kuin sairaudesta. Koska yhteiskuntamme on ilmeisen sairas, terveimmät yksilöt alkavat oireilla ensimmäisenä. Mielestäni yhteiskuntaan kohdistuva angsti on merkki yksilön terveydestä. Enemmän siis tulisi olla huolestunut heistä, jotka eivät oireile kuin heistä, jotka oireilevat.
OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !
8 kommenttia:
En ole mikään sovinisti, mutta jotenkin tuntuu, että monet naiset on tässä asiassa vielä pahempia kuin miehet.
Esim. lauantain 22.9. aamulehdessä eräs naistoimittaja haukkuu kovin sanoin niitä nuoria, jotka eivät halua lähteä keski-tai etelä-eurooppaan vaihto-oppilaaksi.Ja ihmettelee kovin, miksi jotkut eivät halua tehdä niin ja haukkuu niitä vielä pelkureiksi. Vaikka oikeasti se on täysin jokaisen oma asia, haluaako lähteä etelänmaihin tai ei.
Samoin tämä ns. normaalit nuoret vs. syrjäytetyt nuoret vastakkainasettelu tuntuu olevan nykyään lehdissä ja telkussa melkein jokapäiväistä. Ei päivää ilman, että joku toimittaja tai jonkun alan ns. virallinen asiantuntija haukkuu syrjäytettyjä nuoria laiskoiksi tai luovuttajiksi tietämättä yhtään, miten asiat oikeasti on tai osaamatta eläytyä syrjäytettyjen nuorten arkeen. Muistan muutaman vuoden takaa, kun eräskin toimittaja provosoi erästä ammattikoulunsa aloittanutta nuorta moralisoimaan syrjäytettyjä nuoria, ettei ilman opiskelupaikkaa jääminen ole mikään ratkaisu.
Tässä blogissa oli vuonna 2011 juttua siitä kuinka suurin osa eli 60% Pitkänniemen psykiatrisen sairaalan potilaista oli kokenut kiusaamista. Myös itse tiedän mun lisäkseni monta sellaista ihmistä, jotka ovat joskus joutuneet johonkin psykiatriseen sairaalaan,kun ovat joutuneet kokemaan kouluväkivaltaa.
Toinen ihmisryhmä, mikä joutuu myös todella paljon kokemaan syrjintää ja leimaamista, on peräkammarin pojat. Myös heillä ei tunnu olevan yhteiskunnassamme mitään ihmisarvoa ja jos joku edes mainitsee heidän olemassaolostaan jossain, niin alkaa helvetinmoisen paskainen nauru.
On siis sangen harvinaista, että joku puhuu näistä ihmisryhmistä jotain myönteistä.
Mutta mutta voisin laittaa ilmoille muutaman kysymyksen: Kuinka moni Suomen peräkammarin poika on joskus joutunut kokemaan kouluväkivaltaa? Onko sitä edes koskaan tutkittu? Ja jos alettaisiin tutkia, niin johtaisivatko jäljet tälläkin kertaa sylttytehtaalle?
Tosiaan, olisi mielenkiintoista tietää kouluväkivallan uhriksi joutumisen ja peräkammariin jäämisen yhteydestä. Suomessa asiaa tuskin koskaan tutkitaan, mutta Japanissa on tutkittu hikikomori-ilmiötä. Ehkä niistä tutkimuksista voi vetää johtopäätöksiä peräkammarinpoikien tilanteeseen.
Henry Laasasella voi olla jonkinlainen käsitys tilanteesta. Kannattaa kysyä häneltä.
Myös populismi "vahvoja ihmisiä" kohtaan on tullut viime vuosina jäädäkseen. Ja samaan aikaan suvaitsevattomuus esim. ujoja, pelkääviä ja itkuherkkiä lapsia kohtaan on mielestäni vain lisääntynyt viime vuosina.
Joo, ja samalla yhteiskunta antaa ristiriitaisia viestejä siitä minkälaisia poikien pitää olla. Ei vahvoja, vaan neitimäisiä. Veikkaan että sukupuolineutraali kasvatus sotkee monen prinsessamekkoon pukeutuneen hen-pojan pään. ”Hen” on siis sukupuolineutraali vastine ruotsin sanoille han ja hon.
Kyllä, ja samoin myös omana itsenä olemisen kehoitus on semmoinen, mikä tuntuu ainakin mun mielestä olevan aika ristiriitainen käsite ja elämänohje.
Jotkut ovat sitä mieltä, että omana itsenä oleminen on paras keino selviytyä elämässä ja saada paljon kavereita. Ja ei tule niin helpolla konflikteja, kun muut tietävät, millainen olet, etkä ala esittää.
Toiset taas on sitä mieltä, että massan mukana oleminen ja pysyminen on parempi keino selvitä elämässä, kun ei ole olemassa erilaisuutta, eikä silloin tarvitsisi keskustella suvaitsemattomuudesta.
Että tässäkin voi olla monella nuorella hankala päättää, kumpi malli on oikea ja parempi elämänohje.
Yksi kamalammista asioista, jota osa kiusatuista joutuu kokemaan, on joko median taholta tai muualta tuleva kiusattujen vastakkainasettelu, hyviin kiusattuihin ja huonoihin kiusattuihin. Tätä olen huomannut aina välillä myös keskustelupalstoilla ja todella usein erityisesti aikakausilehtien etusivuilla tai iltapäivälehtien lööpeissä, jotka on aseteltu vielä kaupan kassan viereen sillä tavalla, että niitä on aika vaikea olla huomaamatta.
Mielestäni monien toimittajien tää jatkuva kilpailuyhteiskuntakorostus ja jatkuva vastakkainasettelu tuntuu välillä oikein terrorismilta rajusti kiusattuja kohtaan. Ja näin joidenkin kiusattujen tyytymättömyys ja pessimismi kärjistyy entisestään.
Lähetä kommentti