Viilinvenyttäjäiset – Nöyryytys lapsen edun nimissä

Hyvää tarkoittamalla aiheutetaan joskus paljon pahaa.

Viilinvenyttäjäisinä tunnettu nöyryytys tapahtui 80-luvun alkupuolella ollessani peruskoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla. Meillä oli opettajana pula-ajan arvomaailmaa edustanut vanha ämmänkäppänä. Entisaikaan, kun ruoasta oli pulaa, ruoan poisheittämistä ei saanut edes ajatella. Opettaja annosteli ruoat lautasille ja valvoi luokan edessä, kun oppilaat söivät lautasensa tyhjiksi. Lautanen piti syödä tyhjäksi, muuten tuli harmia. Kaiketi hän tarkoitti hyvää.

Hyvää tarkoitettiin myös ajatuksella, että lapset voidaan pakottamalla tutustuttaa kaikenlaisiin ruokiin ja saada lapset syömään monipuolisesti. Yksinkertaistettu selitys lasten haluttomuudelle jotain ruokia kohtaan oli ennakkoluuloihin perustuva nirsoilu. Silloin uskottiin, että mistä tahansa ruoasta oppii pitämään, kunhan sitä maistaa. Kouluruoka oli joitain poikkeuksia lukuunottamatta pahanmakuista, ja aikuisetkaan eivät kyenneet kaikkea syömään, joten selitys oli enimmäkseen väärä.

Eräänä päivänä jälkiruoaksi oli viiliä. En pitänyt viilistä. Viili venyi purkin ja lusikan välissä. Limaiset klöntit valuivat suusta nieluun, kun oksennusta pidätellen söin viilipurkin tyhjäksi. Opettaja katseli tyynesti pöytänsä takaa pieniä seitsemän- tai kahdeksanvuotiaita lapsia. Luokkahuoneessa kuuluu yökkäyksiä ja oksentelua. Niitä säesti hiljainen itku. Välitunti alkoi, mutta ne, joilla viilipurkki ei ollut tyhjä, joutuivat jatkamaan syömistä. Koulun pihalta näkyi suoraan luokkahuoneeseen. Katselin pihalta, kuinka ikkunan edessä istunut tyttö itkien venytti viiliä purkin ja lusikan välissä, kykenemättä syömään sitä.

Tapauksesta on aikaa jo yli kolmekymmentä vuotta, mutta en ole sen jälkeen viiliä syönyt. Tunnen myös yhä syyllisyyttä, jos jätän lautaselle ottamaani ruokaa syömättä.

Pakkosyöttämistä tapahtui koko ala-asteen ajan. Vaikeaksi kouluruokailun teki pakkosyöttämisen ja pahanmakuisen ruoan lisäksi se, että jouduin jo ennen kouluikää erityisruokavaliolle. Sitä ei huomioitu millään tavalla koko peruskoulun aikana. En tiedä, olisinko saanut lääkärintodistusta ruokavaliota varten, syy ruokavaliolle kun oli lääketieteellinen, mutta varsin erikoinen. Erityisruokavalioni huomioitiin vasta toisen asteen oppilaitoksessa, jossa sain oikeuden siihen sairaanhoitajan kirjoittamalla todistuksella.

Muistan hyvin selviytymiskeinoni ensimmäisen ja toisen luokan ruokailuista. Ongelmani oli (ja on yhä) tietty ruoka-aine, jota oli silloin lähes kaikissa ruoissa. Koska opettaja annosteli ruoan lautaselle, ainoa keino välttää ainetta oli pyytää ruokaa vain ihan vähän. Opettaja tulkitsi sen ruokahaluttomuudeksi ja sanoi annosta hyttysen annokseksi, vaikka tosiasiassa halusin syödä vatsani täyteen, mutta ilman kyseistä ruoka-ainetta. En minä mitään hyttysen annosta halunnut, vaan eihän pieni lapsi sellaista osannut selittää. Hyttysen annoksesta huolimatta ongelmallista ainetta päätyi aina lautaselle. Siitä piti päästä eroon. Erottelin aineet lautasen reunalle, söin syötäväksi kelpaavan osuuden, ja kun opettaja katsoi muualle, sujautin aineet ruokaliinan sisään ja ruokaliinan reppuun. Salakuljetin nyytin kotiin. Päiväksi jäi kauhea nälkä, mutta onneksi kotona sai syödä äidin tekemää hyvää ruokaa.

Ala-asteen ylemmillä luokilla ja yläasteella joko keittäjät annostelivat ruoan tai ruokaa sai ottaa itse. Keittäjältä sai joskus pyydettyä, että inhokkiruoka-ainetta sisältävää ruokaa tulisi lautaselle vähemmän ja muita ruokia enemmän. Syömättä jääneen ruoan sai kaataa jäteämpäriin ruokailuvälineiden palautuspisteellä. Ala-asteella kuitenkin vielä kytättiin, että lautanen syötiin tyhjäksi ja moitteita tuli jos ei niin tehnyt. Joskus kävi niin, että jälkiruokaa ei saanut ottaa, jos lautanen ei ollut tyhjä. Yläasteella ruokailu muuttui vapaammaksi. Siellä sai valita mitä ottaa. Pääruoka kuitenkin sisälsi lähes aina inhokkiainetta eikä vaihtoehtoja ollut. Oli helpompaa jättää pääruoka kokonaan pois ja syödä vain mauttomia kumiperunoita, salaattia ja leipää, tai pelkkää leipää ja maitoa, kun kumiperunoihin lopulta kyllästyi. Siitä jäi nälkä loppupäiväksi. Ruokailu muuttui vapaammaksi, mutta myös rauhattomaksi ja meluisaksi. Ruokatunti oli lyhyt, jono ruokalaan oli aina pitkä ja usein jäin jonon hännille muiden etuillessa. Helpointa oli suosiolla jättäytyä jonon viimeiseksi. Maidon juominen oli riski. Ennen maitoautomaatin tuloa maito oli pöydillä tölkeissä. Maitoa lasiin kaadettaessa piti olla tarkkana, että havaitsi jos joku oli sylkenyt tölkkiin. Maitoon liittyi toinenkin riski. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien pelkäsin, että läikytän maitoa tai pudotan lasin lattialle. Vahingoista kun seurasi aina naurua, ja varsinkin yläasteella vahingonilo oli erittäin julmaa.

Hyvällä tarkoituksella saavutettiin päinvastainen lopputulos. Joihinkin ruokiin jäi syvä inho. Pakottamalla ja rankaisemalla voidaan estää ihmisiä tekemästä jotain kiellettyä, mutta myönteisiin asioihin, kuten terveelliseen ruokavalioon kannustamisessa pakko ja rangaistus eivät toimi. Lapsi alkaa vain inhota pakkosyötettyä ruokaa. Mietin, että mikä osuus kouluruokailulla on ollut nykyisten epäterveellisten ruokailutottumusten taustalla. Kouluruokailussa koetut asiat ovat ehkä osaltaan vääristäneet ihmisten suhdetta ruokaan.

* * * * *

Suomi24: Viesti pakkosyöttäjä -opettajalle

* * * * *

Kouluruokailussa on yhä jotain pahasti vialla:

Helsingin Sanomat: Vain hyvin harva oppilas syö koko koululounaan – ”Vartti hälinässä ei auta”, sanoo tutkija

Ilta-Sanomat: Aidot kuvat nuorten kouluruoka-annoksista: Silmään pistää lautanen, jolla on hädin tuskin lusikallinen ruokaa