Kolme tarinaa kiusaamisesta ja yksi mattoveitsestä

Blogin lukija, kolmekymppinen mies, jatkaa tarinaansa. Tarina huipentuu viimeisessä lauseessa.

Tällä kertaa voisin kertoa yläasteen kiusaajasta, nimeltä J. Hän on mua vuotta vanhempi. Kiusaaminen hänen osaltaan alkoi n. kuukausi sen jälkeen, kun mulla alkoi 7.lk ja J oli kasilla.

Olin ruokalan aulassa, kunnes J tuli pois ruokalasta ja huusi: "mene kuule vaan säki syömään ruokalaan kalapaskaa". J harrasti myös fyysistä kiusaamista. Seuraavalla kerralla koulun käytävällä hän tönäisi mut seinää päin, kun käveli mun ohi.

Kun tuli ensilumi ja olin menossa koulun jälkeen kohti bussipysäkkiä, niin J oli kaverinsa kans koulun pihassa ja kuulin, kun J sanoi kaverillensa, että heitänkö mä tota lumipallolla. J nimitteli mua mm. homoksi ja hömppä-***iksi. Vaikka ihan täysin hetero olen. Kerran J tuli ikävästi mua koulun siiven nurkan takaa vastaan ja huusi: "etkö sä osaa edes kävellä".

Kerran olin odottamassa tunnille pääsyä, kunnes J:n luokka tuli viereisestä luokasta pois ja kävelivät mun ohi. J huusi jollekin hänen luokkalaiselle, että "painu vittuun" ja sen jälkeen J huomasi mut ja tuli mun eteen, osoitti mua sormella ja huusi: "ja säkin painu sinne kans".

Kasilla myös J:stä oli harmia, kun hän oli ysillä. Olin kerran odottamassa pääsyä tunnille muun mun luokan kanssa ja J:n luokka odotti pääsyä viereiseen luokkaan. J jossain vaiheessa huomasi mut ja se tuli heittään mun päälle kourallisen jotain kuminpalasia tms. Vähitellen myös J:n luokan muut pojat alkoi vainota ja ne oli aina koulun jälkeen odottamassa oven takana penkillä, kun mä ja mun luokka pääsi tunnilta pois. Ja mulle huudeltiin aina kaikkea ikävää. Koulun ilmoitustaululta nimittäin näki sen, missä luokkahuoneessa kaikkien ylä-asteen luokkaryhmien oppitunnit oli.

J:n kavereista moni kuului lätkäjengiin, J tosin ei mun tietääkseni itse ollut lätkän harrastaja, vaan hän enemmän ryyppäsi tai muuten vaan riehui.

Kerran olin menossa kohti ruotsin luokkaa, joka oli käytävän loppupäässä, kun yhtäkkiä joku työnsi mut takaapäin kumoon. Kun katsoin taakseni, niin J meni luokkaansa, joka oli käytävän alkupäässä. Kasin loppuaikoina olin ruokalassa, siellä ei ollut silloin paljoa porukkaa, mutta J:n porukka oli. Yhtäkkiä mun lautaselle lensi kypsän kananmunan keltuainen, siitä oli valkuaiset ympäriltä revitty pois. Ruokana oli tuolloin puuroa ja mehukeittoa ja tottakai se myös roiskui jonkin verran, kun kova keltuainen heitettiin siihen.

J ja J:n kaverit oli aika suosittuja koulussa, erityisesti tyttöjen keskuudessa.

* * * * *

Yrjöperskeles: Kaksi tarinaa kiusaamisesta

Yrjöperskeleen kysymykseen on helppo vastata. Toinen.

* * * * *

Kommentoin Takkiraudan Päivän mietelmää:

Yhteiskunta on arvaamaton. On tuurista kiinni, mitä lapselle puukottamisen jälkeen tapahtuisi. Toki kiusaaminen siinä koulussa loppuisi kuin veitsellä leikaten ja nynnypoika nousisi lasten maailman hierarkian huipulle. Mutta aikuisten maailma, yhteiskunta ja viranomaiset, lastensuojelu ja psykiatria erityisesti, ovat täysin arvaamattomia. Ja ei olisi mitään takeita, että lapsi olisi enää hierarkian huipulla lastensuojelulaitoksessa.

Minua kaduttaa, etten tappanut kiusaajia kun siihen oli mahdollisuus. Yläasteella kannoin asetta koulussa. Olisin helposti saanut hengiltä useita kiusaajia. Mutta ei minusta ollut tappajaksi. Nynnypoikana olin pelkuri. Jänistin aina tilaisuuden tullen. Sitä en tiedä, olisiko elämäni kovin erilaista, jos olisin tappanut. Jäin silti systeemin rattaisiin ja blogini lukijat kyllä tietävät minkälainen elämäni on ollut. Huonosti siinä joka tapauksessa olisi käynyt.

Josta päästäänkin tärkeään kysymykseen, joka jää aina kysymättä. Miksi kouluun on pakko mennä, kun sen tiedetään olevan niin vaarallinen paikka? Koulua pidetään jonain muuttumattomana luonnonlakina, ainoana paikkana lapsille. Vaihtoehtoja ei ole. Tähän mennessä kaikki kiusaamisen vastaiset toimenpiteet ovat tähdänneet koulussa jatkamiseen, eli pysymiseen systeemin sisällä. Esimerkiksi kehuttu ja kansainvälistä mainetta niittänyt KiVa Koulu opettaa lapsille keinoja pärjätä väkivaltaisessa yhteisössä, vaikka ongelmana on nimenomaan keinotekoinen pakkolaitosyhteisö, ei sen uhriksi jääneet yksilöt. On sairasta, että aikuiset pitävät tietynlaisia herkkiä luonteenpiirteitä ongelmana, ja opettavat lapsia ”pärjäämään.” Sen satoa niitetään vielä pitkään. Yhteiskunnasta on jo kehittynyt itsekkäiden ”pärjääjien” temmellyskenttä.

En voi muuta kuin ihmetellä aikuisten ihmisten typeryyttä. Ensin vanhemmat tekevät lapsia ja rakastavat ja suojelevat heitä, mutta sitten vanhemmat heittävät lapsensa kouluun, jonka varmasti tietävät väkivaltahelvetiksi. Vai onko aika kullannut omat koulumuistot? Miksi edes hankkia lapsia, jos niitä ei voi itse kasvattaa? Onko kyse vain sokeasta tottelevaisuudesta, siitä että niin on tehty sukupolvien ajan, vai onko kyseessä silkka hedonismi ja ahneus, yhtälö jossa lapset ja lastenkasvatus ovat vain esteenä uralla?

Jokaisella pitäisi olla oikeus valita itse seuransa. Tai varsinkin päättää, millaisessa seurassa ei halua olla. Oikeuden pitäisi koskea myös lapsia. Nyt aikuisena valitsen tarkasti seurani. Jos se ei miellytä tai minua ei huolita joukkoon, lähden pois ja etsin toisenlaista seuraa. Kiusatuksi en ole enää peruskoulun jälkeen joutunut. Olen joutunut mielivaltaisesti toimivien byrokraattien uhriksi, mutta en kiusatuksi.

Koulukiusaaminen loppuu vain yhdellä tavalla. Vanhempien on itse kannettava vastuu lastensa hyvinvoinnista, eikä ulkoistaa velvollisuuksiaan yhteiskunnalle. Kun vanhemmat tajuavat sen, loppuu myös koulukiusaaminen.

Vapaus. Pelottava asia.