Kiusaaminen ja paranoia

Kun oma lapsi alkaa puhua kotona siitä, että koulussa kiusataan, on kuin avautuisi ovi outoon maailmaan. Monet perusluottamusta ja hyväuskoisuutta vanhemmilta osakseen saaneet käsitykset ja tahot alkavat näyttäytyä uudessa valossa ja erilaisesta näkökulmasta. Maailmankuva, johon vanhempi on siihen asti uskonut, ei ole enää entisellään ja paluuta entiseen harvoin on. Yrityksistä huolimatta tavanomaisen rationaalinen asennoituminen ei auta, kun kiusatun vanhempi yrittää ymmärtää sitä ilmiötä, jonka uhriksi oma lapsi on joutunut. Kiusaaminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt elävät omalla logiikalla ja ovat monisyisempiä kuin uskoisikaan. Mutta kun se päivä tulee, jolloin vanhempi käsittää kiusaamisilmiön kokonaisuuden kaikkine rönsyilevine johdannaisineen on se hetki valtaisan tuskallinen.

Jotta tämän hetken tuska vain lisääntyisi ja kiusatun taival ei vain helpottuisi, kiusattu ja hänen vanhempansa joutuvat toteamaan, että se, mikä on heille totista totta ja vailla enää epäilyjä, on koululle ainoastaan paranoiaa eli harhaluuloisuutta.

On riipaisevan tuskallista seurata, kuinka oma lapsi kertoo, etteivät koulussa opettajat usko häneen. Toistuvista yrityksistä huolimatta lapsen kertomaa epäillään, häntä manipuloidaan kyseenalaistamaan näkemäänsä, kuulemaansa, fyysisesti tuntemaansa ja henkisesti tuntemaansa. ”Eihän se voi nyt olla niin”, ”ehkä ymmärsit väärin”, ”se oli vahinko eikä tahallaan”, ”mutta kun tämä oppilas on meidän koulun luotto-oppilas”, ”mitä sinä teit ensin?”

Kun kiusatulta ovat sitten koulun aikuiset repineet pois kaiken uskottavuuden, niin että hän itsekin jo epäilee itseään, ja kotona vanhemmat häkeltyneinä ihmettelevät ketä enää uskoa, on kiusatulta viety samalla tärkein ja vaikutusvaltaisin keino vaikuttaa; uskottavuuden säilyttäminen on kiusaamisesta puhuttaessa erittäin herkästi haavoittuva seikka ja sen menettäminen asettaa koko keskustelun siitä kyseenalaiseksi. Sekä kiusatun kannalta että aiheen yleisen käsittelyn kannalta on uskottavuuden säilyttäminen aivan ehdotonta.

Paranoidiseksi eli harhaluuloiseksi kerran mielletty ei hevin muutu uskottavaksi. Ainakaan koulun kannassa.

Mutta miten kiusattu ja hänen vanhempansa voivat säilyttää uskottavuutensa ja tulla otetuksi vakavasti? Valitettavasti oma kokemukseni on murskaava: nimenomaan kiusatun uskottavuus on se mihin hampaansa kiusaajat ja valitettavasti moni opettaja ja rehtori iskevät voidakseen nujertaa kiusatun pienimmänsenkin toiveen saada itselleen oikeutta. Mitä paranoidimmaksi kiusattu kyetään esittämään sen varmemmin on kiusatun peli menetetty. Ja kun kiusatun harhaluuloiseksi asettamiseen valjastetaan hiljaisen kollegiaalisen lojaalisuuden nimissä kuraattorit, koulupsykologit ja mahdollisesti kaikki muut tahot, jotka vain koulu saa käyttöönsä (sosiaaliviranomaiset, terveydenhuollonhenkilökunnan yms.) on kiusattu ja hänen vanhemmat niin tiukassa ansassa, että ihme vain voi heidät pelastaa tai…joukkovoima.

Niin, olen vielä vankasti sitä mieltä, että kun kouluväkivallan uhrit löytävät joukkovoimansa ja järjestäytyvät tavalla tai toisella, mutta kuitenkin rivit yhdessä pitäen, on mahdollista tehdä jotain konkreettista. Meidän kiusattujen on verkostoiduttava, yhdistettävä viisautemme ja tietotaitomme ja niin rakennettava epäilyt musertava, uskottava olemassaolomme. Me emme ole kuvitteellisesta vainosta valittavia paranoideja vaan ihmisarvon vakavaa loukkausta kärsineitä ihmisiä, jotka haluavat tunnustusta ja hyvitystä koetulle vääryydelle.

- Kirjoittaja on koulukiusatun äiti ja blogin pitkäaikainen lukija