Jotain on mennyt pahasti vikaan

Yhteiskunta, jossa kidutetaan lapsia henkisesti ja fyysisesti, ei ansaitse armoa. Minäkään en armoa lapsena saanut, kun jouduin järjestelmällisesti kiusatuksi koko peruskoulun ajan aina yhdeksännen loppuun asti. Miksi on täysi mahdottomuus taata lapselle turvallinen kouluympäristö ? Minulla oli oikeus koulunkäyntiin ilman häiriöitä, mutta te poljitte oikeuteni. Tein aina kaiken oikein, juuri niinkuin opettajat käskivät. Olin ahkera, tunnollinen ja kiltti, läksyt oli aina tehtynä, juuri niinkuin opettajan ihanneoppilas tekee. Minulle luvattiin loistava tulevaisuus.

Kiusattuna tein sen mitä oli käsketty: kerroin aina aikuiselle. Koskaan en puolustautunut. En saanut puolustautua, se kiellettiin minulta täysin. Ainoa mitä sain tehdä oli kertoa opettajalle. Mutta kertominen ei auttanut. Kiusaajat tulivat aina, ja aina tuli uusia kiusaajia. Koulu oli täysin hampaaton ongelman edessä. Eikö minun kahden vuosikymmenen takaisesta tragediasta ole mitään opittu ? Kiusaamisen ehkäiseminen annetaan muiden oppilaiden tehtäväksi. Siis näin on aina opetettu: jos näet että jotain kiusataan niin mene väliin ja estä kiusaajia. Miksi kiusattu on niin passiivisessa roolissa ? Kiusatun ainoaksi asiaksi annetaan aikuiselle kertominen. Miksi kiusattu ei saa puolustaa itseään, miksi kiusattu pakotetaan alistumaan ? Ei tämä maailma niin toimi. Vahvempi ottaa aina paikkansa. Ottaa siltä kuka alistuu.

Luulette että kiusaaminen on vain tapahtuma, kun kiusaajat tulevat ympärille pilkkaamaan, haukkumaan, irvailemaan, tönimään. Ja muuten kaikki on hyvin. Mutta kun ei ole. Muut, siis oppilaat ja useat opettajatkin, pitivät minua aina muita huonompana, vähempiarvoisena. Enkä tarkoita arvosanoja, keskiarvo oli lähellä yhdeksää. Olin muiden silmissä nörtti, nahjus, hyljeksitty. Tönimistä, pilkkaamista, halveksuntaa. Saavutusteni mitätöintiä. Halveksivia katseita. Anteeksi että olin olemassa.

Tajuatteko te miten vahingollista koulukiusaaminen on ? Uhri on lapsi. Siis lapsi, sitäkö te ette käsitä ? Juuri lasta pitäisi suojella kaikelta pahalta. Rikoksentekijänä lapsi on kaikkein julmin. Jos aikuinen tekee jotain edes vähän vastaavaa, niin siitä joutuu vankilaan. Silti niin kiusaajat kuin myös opettajat sanoivat sitä leikiksi.

Yhdeksännen luokan lopussa koulu löysi ratkaisun: syy on minussa. Kiusaajia ei koskaan rangaistu. Minut lähetettiin terapiaan. Te luulette että psykiatria on ratkaisu kaikkeen. Olisin silloin tarvinnut turvallisuutta, tukea, välittämistä ja ymmärrystä kriiseihin erikoistuneilta ammattilaisilta. Niitä en saanut. Olin vihainen kiusaajille. Minua kannustettiin puhumaan vihasta. Puhuin kunnes kaikki sanomani käännettiin minua vastaan. He pettivät ja nujersivat minut. Pakkohoitoa väärällä diagnoosilla. Hoidon takia menetin pienimmänkin mahdollisuuden palata ns. normaaliin elämään. He murskasivat minut täysin. Minä en sopinut heidän malliinsa nuoresta jolla on ongelmia. Minun olisi pitänyt olla runoja rustaava itsemurhaa hautova runkkaaja, mutta en ollut ja sitä he eivät voineet käsittää. Psykiatrian todelliset asiantuntijat ovat koettaneet korjata hoidosta aiheutuneita vaurioita jo toista vuosikymmentä. Mutta he eivät voi asialle mitään. Ja miten he edes voisivat, kun en pysty luottamaan heihin.

Te syytätte aina perhettä. Mutta en ole mikään alkoholistiyksinhuoltajan äpärä. Kotini ei ole koskaan ollut väkivaltainen. Kaikki paha on tullut kodin ulkopuolelta. En sovi tässäkään tavallisen ongelmaisen stereotyyppiin. Tässä on yksi suurimmista syistä miksi koen niin syvää vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Perheeni teki kaikkensa jotta kiusaaminen olisi loppunut. Perheeni on aina ollut tukenani jotta saisin elää hyvää elämää. Mutta perheeni on joutunut kärsimään suunnattomasti vaikeuksieni takia. Perheeni on kärsinyt enemmän kuin minä itse, mutta he eivät uskalla näyttää sitä. He koettavat olla vahvoja minun takiani.

Elämäni ei pitänyt olla tällaista. Olen köyhä, kurja ja yksinäinen. Syrjäytynyt. Kituutan katkerana päivästä toiseen vailla päämäärää. En voi tehdä mitään mistä olen unelmoinut, kun rahaa ja elämänhalua ei ole. Olen niin arvoton että en saa edes visakorttia, vaikka raha-asiani olen aina tunnollisesti hoitanut. Teidän mielestänne minun pitäisi olla tyytyväinen ja hiljaa koska yhteiskunta elättää minut teidän verovaroilla. Mutta jos minun oikeuksiani olisi kunnioitettu, en olisi joutunut kiusaamisen uhriksi, eläisin normaalia elämää, tekisin töitä ja toteuttaisin unelmiani.

Miksi minun pitäisi enää noudattaa tämän yhteiskunnan sääntöjä ? Katsokaa nyt tilannettani. Olenko koskaan saanut kokea oikeudenmukaisuutta ? Tämän olen saanut vaikka tein juuri niinkuin käskettiin. Yhteiskunta on osoittanut minulle paikkani. Minulla ei ole mitään laillista keinoa hakea hyvitystä. Siihen en pysty että antaisin kaiken anteeksi ja vetäytyisin viettämään kurjaa loppuelämääni tyytyväisenä. Minä vaadin hyvitystä ! Te maksatte vielä. Luuletteko te että en uskalla ? Millään ei ole enää mitään väliä, koska minulla ei ole tulevaisuutta. Haluan nähdä teidän kärsivän aivan kuten olen itse kärsinyt ! Miten te voitte enää edes olettaa että toimin kuten tavallinen kansalainen ? Kaiken kokemani jälkeen yhteiskunta jatkaa simputtamista. Kukaan ei ole ottanut vastuuta. Onko kaikki kokemani vain omaa syytäni ?

(Kirjoitin tämän pari vuotta sitten. Jouduin muokkaamaan tekstiä julkaisua varten.)