Media rakastaa toipumistarinoita. Olen käyttänyt näistä tarinoista nimitystä selviytymistarina. Jos oikein muistan, kirjoitin joskus kauan sitten, kuinka selviytymistarinat harmittavat minua. Pidän niitä naamalle heitettynä märkänä rättinä. Nuo ihmiset ovat selviytyneet ja menestyneet elämässään. Minä taas popsin neljää eri psyykenlääkettä ja taistelen PTSD-oireiden kanssa joka päivä.
En ole päässyt enkä koskaan tule pääsemään lähellekään sitä, mihin minulla olisi ollut edellytyksiä. Enkä tule koskaan parantumaan psyykkisistä sairauksistani ja selviytymään kaikista haasteista, mitä niistä on seurannut. Se on myönnettävä ja hyväksyttävä.
Voidaan myös oikeutetusti kysyä, että mitä on selviytyminen. Onko se täyttä työkykyä, vai riittääkö siihen vain se, että on yhä elossa?
Yle: Toipumistarinoiden tehtailu on vallankäytön muoto, jolla voi olla kauaskantoisia seurauksia:
”Huomaamatta jää, että on olemassa vaikeuksia, joita ei koskaan voiteta. Tarinoita, jotka päättyvät surullisesti tai tarinoita, joissa ongelma ei poistu, mutta sen kanssa opitaan elämään – toisinaan siedettävästi ja toisinaan ei.”
”Usein selviytymistarinat korostavat yksilöä, joka sinnikkyydellään ja periksi antamattomuudellaan lopulta voitti vaikeudet.”
”Yksilön korostaminen saa helposti kokemaan syyllisyyttä ja häpeää silloin kun ponnistelu ei tuotakaan toivottua tulosta.”
Jotta tämä kirjoitukseni ei vaikuttaisi itsesäälissä rypemiseltä, voin todeta, etten koe itsesääliä. Kaikesta huolimatta elän omanlaista elämää aktivismeineen ja vapaaehtoistöineen. Tunnen olevani enemmän hyödyksi kuin olisin ollut, jos elämäni olisi mennyt odotettua polkua. Sitä voi olla vaikea ymmärtää. Meidät on kasvatettu yhteiskuntaan, jota määrittää voimakas työkeskeisyys ja vahva työmoraali.
* * * * *
Tätä blogitekstiä valmistellessani törmäsin toipumisorientaation käsitteeseen:
”Toipumisorientaatiossa (recovery) on kyse kansalaisoikeuksista, mielekkäästä elämästä, osallisuudesta ja kanssakulkijuudesta. Se on ajattelun ja toiminnan viitekehys, jossa painottuvat voimavarat, osallisuus, toivo, merkityksellisyys ja positiivinen mielenterveys.”
”Lähestymistavan tavoitteena on tukea ihmistä saavuttamaan ja ylläpitämään itselle merkityksellistä ja tyydyttävää elämää sairauden oireista tai toimintakyvyn puutteista huolimatta.”
”Kolmas konkreettinen käytännön esimerkki on vertaistuen ja kokemustiedon hyödyntäminen. Vertaistuki ja kokemuksellinen tieto tuovat toivoa toipumisesta.”
Wikipedian artikkelissa mainitaan vertaistuki. Se on ollut tärkeä osa elämääni jo lähes kymmenen vuoden ajan. Suosittelen ainakin kokeilemaan vertaistukiryhmiin osallistumista, jos siihen vain on mahdollisuus. Vertaistukiryhmiä järjestetään esimerkiksi paikallisissa mielenterveysyhdistyksissä. Varsinaisesti kouluväkivallan uhreille suunnattuja ryhmiä on vähän. Niitä järjestävät Valopilkku Lahdessa ja Kiusatut Tampereella. Valopilkku toimii valtakunnallisesti. Kiusatut on tarkoitettu vain pirkanmaalaisille.
4 kommenttia:
Selviytymistarinoissa on aina se elementti, että niillä joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti pyritään ylistämällä alistamaan niitä ketkä eivät selvinneet tai pärjänneet vammojensa kanssa niin hyvin kuin se todellinen tai kuviteltu selviytyjä.
Itse olen myös rajun kiusaamisen uhri. Olen nyt 45 vuotias ja olen vasta muutama vuosi sitten saanut itseni siihen kuntoon, että voisin osallistua työelämään, mutta ei minua sinne haluta, koska työkokemusta on kertynyt vain muutama vuosi. Edes työtä ei voi hakea ilman, että työnantajat, joilla on ollut itsellä hyvä elämä alkavat ihmetellä sitä miten tämän ikäisellä ei juuri ole työkokemusta. Se, että joudut jatkuvasti käsittelemään traumojasi työnantajien kanssa, koska sinulla ei ole selitystä sille, että työkokemusta ei ole ei auta mitään. Ei ihmiset joilla on ollut hyvä turvallinen ja kannustava lapsuus käsitä mitä se on kun on elänyt koko lapsuutensa ja aukuisuutensa turvattomuudessa. Koko itsetunto ja luottamus ihmisiin ja kaikkeen on tuhottu jo lapsena siihen pisteeseen asti, että olet saanut vakavat traumat ja mielenterveys ongelmat. Omassa lapsuudessa mitään apua ei edes ollut senkään vertaa saatavilla mitä nykyään. Kaikki se ahdistus ja jatkuva aivosumu ilman, että elämässä on ikinä mitään muuta.
En minä tietenkään 100% varma voi olla, että pärjääkö työelämässä, koska en siellä juuri ole kyennyt olemaan. Harrastan kuitenkin maraton juoksua ja juoksen joka viikko 10-15 tuntia, joten epäilen pystyväni työelämään. Aloin harrastamaan juoksemista lähinnä sen takia, että voin osoittaa itselleni pystyväni johonkin mikä on vain omissa käsissä. Työnsaaminen taas ei ole omissa käsissä, koska vanhempien työnhakijoiden syrjintää on niin paljon.
On myös hyvin vaikea hakea töitä, koska en omaa mitään uskoa siihen, että ketään työelämässä kiinnostaa pätkääkään tilanteeni. Kun koko elämänkokemukseni ovat pelkkää ulos sulkemista kaikesta. Näistä lähtökohdista on mahdotonta neuvotella työstä ja palkoista tms.
Itseni on auttanut se, että minun ei tarvitse elää normaalia elämää jonka portit tuntuvat olevan minulta suljetut. Muutenkin aika usein siltä, että ymmärrän paremmin kaikkia oudolla tavalla eläviä ihmisiä kuin niitä ketkä käyvät töissä ja elävät normaalia keskiluokka elämää. Kuten vaikka sitä iranilaista josta oli juttu lehdessä, joka oli elänyt lentokentällä vuosikymmeniä. Ymmärrän todella hyvin sen miten ihminen päätyy tilanteeseen missä hän vain kääntää selkänsä yhteiskunalle ja elää omanlaistaan elämää vaikka sitten siellä lentokentän nurkassa jos muuta keinoa ei keksi.
Ylistämällä alistaminen. Hyvin sanottu.
Aukko cv:ssä ja tämän ikäisenä on tosiaan vaikea lähteä työmarkkinoille. Kaikenlaista työkokeilua, työharjoittelua, kuntouttavaa työtoimintaa ja kursseja olisi kyllä tarjolla. Toisaalta tiedän ihmisiä, jotka ovat nelikymppisinä lähteneet työelämään.
Mulla on sama kokemus, että mun on vaikea ymmärtää hyväosaisia.
Lähetä kommentti