Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa: Kiusatuksi tulemista pidettiin omana syynä – poikamme empaattisuus ärsytti jopa aikuisia:
”Helsingin Sanomien jutussa (HS 28.11.) professori Liisa Keltikangas-Järvinen antoi vinkkejä kuinka kasvattaa lapsi, joka ei kiusaa. Hänen mielestään vanhemmilta on unohtunut empatian opetus.
Olemme kasvattaneet omaa poikamme empaattiseksi juuri niillä keinoilla kuin Keltikangas-Järvisen mukaan kuuluukin. Pojan ystävällisyys, kohteliaisuus ja auttavaisuus ovat tuottaneet paljon iloa ja hyvää mieltä kanssaihmisissä – mutta ei suinkaan kaikissa.
Hiekkalaatikolla poika, joka ei koskaan vienyt lapiota toisen kädestä vaan auttoi toista löytämään sellaisen, sai usein hiekkaa silmilleen.
Päiväkodissa alettiin huomautella, että ”liian kiltti” poika saa kärsiä. Futisharrastus loppui siihen, kun valmentaja ei päästänyt poikaa enää kentälle, sillä tämä ei ollut tarpeeksi ”aggressiivinen” – ja nyt puhutaan 5–7-vuotiaista. Ensimmäiseltä luokalta alkoi kiusaaminen, jota kesti lukioon asti.
Opettajat ja muut aikuiset moittivat meitä vanhempia siitä, miksi emme opettaneet poikaa pitämään puoliaan. He antoivat ymmärtää, että oli oma syy, jos tuli kiusatuksi.
Olimme kyllä yrittäneet opettaa pojalle, että puoliaan tulee pitää, mutta ei saa satuttaa. Oppi oli mennyt liian hyvin perille. ”No sitten kyllä Siperia opettaa”, meille hoettiin. Vaan ei opettanut. Poika ymmärsi, että toinen lapsi purki häneen ehkä kurjaa oloaan, ja hän meni myös väliin puolustamaan, jos muita kiusattiin.
Poika ei koskaan vastannut ilkeyteen ilkeydellä, ei lyöntiin lyönnillä. Voiko otollisempaa kiusaamisen kohdetta olla!
Pojalta puuttui siis aikuisten tuki. Empaattisuus tuntui jopa ärsyttävän monia, erityisesti niissä harrastuksissa, joissa pojista ”tehtiin miehiä”.
Elämme aikaa, jolloin kiusaaminen ja kyynärpäätaktiikka ovat ihailtua käytöstä – sitähän aikuisetkin tekevät ja sitähän harrastetaan jopa lasten piirretyissä.
Professori Keltikangas-Järvinen antoi meille vanhemmille hyviä neuvoja, jotka eivät kuitenkaan ole relevantteja nykyisessä yhteiskunnassa. Paitsi jos haluaa lapsen, joka sairastuu masennukseen ennen viidennettätoista ikävuottaan siitä huolimatta, että vanhemmat rakastavat ja tukevat häntä valtavasti.
Empaattista kiusataan”
Lapsen velvollisuus ei ole pitää puoliaan. Vastuu lapsen turvallisuudesta kouluaikana on koulun henkilökunnalla. Tämä on niin yksinkertainen tosiasia, ettei siitä pitäisi olla minkäänlaista epäselvyyttä. Jos henkilökuntaan kuuluvat aikuiset eivät pysty velvollisuuttaan täyttämään, tulee heidän vaihtaa ammattia. Ei ole vaihtoehto, että opetusalan ammattilaiset vain jatkavat työtään ja antavat väkivallan jatkua sillä verukkeella, että he eivät asiaan pysty vaikuttamaan.
Hyvät vanhemmat, kasvattakaa lapsistanne hyviä ihmisiä. En näe väärää siinä, että lapsista kasvatetaan empaattisia, ystävällisiä, kohteliaita ja auttavaisia. Kynnysmatoksi ei lasta saa kasvattaa, vaan oikeudenmukaisesti itseään ja muita puolustavaksi. Pitää kuitenkin ymmärtää, että parhaimmatkaan ohjeet puolensa pitämisestä eivät toimi ylivoimaista vihollista vastaan. Ja siitä kouluväkivallassa on kyse.
Professori Keltikangas-Järvinen kertoo Hesarin haastattelussa:
"Jokainen voi oppia käyttäytymään hyvin. Aikuiset eivät saa jättää lasta temperamentinsa armoille, vaan heidän tehtävänsä on opettaa lapselle käytännön käytöstaitoja."
En usko, että jokainen lapsi oppii, haluaa tai edes pystyy käyttäytymään hyvin, mutta professorin väite pätee varmasti suurimpaan osaan lapsista. Keskusteltaessa kouluväkivallasta nousee usein esiin vaatimuksia lasten hyvästä kasvattamisesta. Hyvin usein saa lukea väitteitä, että kiusaaminen alkaa kotona ja on kiusaajien vanhempien vastuulla, ettei oma lapsi kiusaa. Sitä tarjotaan patenttiratkaisuksi kouluväkivallan lopettamiseen. Samaan hengenvetoon vaaditaan kiusaajien vanhempia opettamaan lapsilleen empatiaa. Pidän tällaisten vaatimusten esittämistä lähinnä tekopyhyytenä, kun vaatimusten esittäjillä ei ole muuta sanottavaa kuin oman moraalinsa esilletuominen.
Ensiksi, osa ihmisistä, myös lapsista, on sadistisia, narsistisia, psykopaatteja, sosiopaatteja tai muuten jo niin paatuneita väkivaltarikollisia, ettei siihen voi empatiakasvatuksella vaikuttaa. Toiseksi, lapsen kaveripiirillä saattaa olla suurempi vaikutus kuin vanhemmilla (ks. Judith Rich Harris: The Nurture Assumption). Kolmanneksi, kiusaajien vanhempia harvemmin kiinnostaa koko asia. He kokevat, että heidän lapsensa käyttäytyy normaalisti, ja kieltävät kiusaamisen olemassaolon. Heille väkivallan uhri on vain yliherkkä itkupilli ja kiusatun vanhemmat ylireagoivia hysteerikkoja. Usein koulun henkilökunta yhtyy tähän näkemykseen. Neljänneksi, kyllä, on vanhempien vastuulla opettaa lapsilleen käytöstaitoja, mutta SINÄ et voi vaikuttaa siihen, miten muut kasvattavat lapsiaan.
Hyvät vanhemmat, miksi kaikesta todistusaineistosta huolimatta uskotte suomalaiseen koululaitokseen? Miksi kaikesta huolimatta vain toivotte parasta ja laitatte lapsenne kouluun? Miksi kaikesta huolimatta jatkatte uskomista, että tämä kiusaamiskerta oli viimeinen ja nyt kaikki on hyvin? Miksi kaikesta huolimatta jatkatte lapsenne vetämistä väkivaltahelvetin läpi, vaikka lapsi jo oireilee psyykkisesti? Miksi kaikesta huolimatta jatkatte, vaikka vaihtoehtoja on?
Hyveellisinä itseään pitävät ihmiset vaalivat syyllistämättömyyden ilmapiiriä keskusteltaessa kouluväkivallasta. Ketään eikä mitään saa syyttää tai syyllistää. Pitää vain ymmärtää ja hyväksyä. Hyvä vanhempi, minä syytän sinua. Kouluväkivalta loppuu, kun sinä päätät niin, mutta teetkö sinä sen, mitä sinun kuuluu tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti