Ensimmäinen Kupittaa-tuomio: Kansan oikeustaju taas koetuksella

Turun Sanomat: G1-osaston hoitajalle sakot potilaan pahoinpitelystä

"Rangaistukseksi oikeus määräsi hoitajalle 40 päiväsakkoa, josta tuomitulle tulee maksettavaa 560 euroa.

- -

Varsinais-Suomen käräjäoikeus hylkäsi kaikki uhrin omaisten ajamat syytteet näyttämättöminä."

Kupittaan sairaalan johto ja kaupungin virkahenkilöt eivät edes saaneet syytettä tapahtumiin liittyen.

Nyt on kansan oikeustaju taas koetuksella. Uutiseen tulleet kommentit kertovat selvästi, mitä mieltä kansan syvät rivit ovat. Ainoat vastaväitteet ovat tulleet henkilöiltä, joiden voin päätellä olevan osa mätää järjestelmää.

Mätä oikeuslaitos suojelee mädän järjestelmän suojissa toimivia tyranneja. Mun puolesta järjestelmän edustajat sairaanhoitajista aina ylimpään poliittiseen eliittiin ovat vapaata riistaa. Näille tyranneille täytyy kertoa, missä kurjuudessa me järjestelmän uhrit elämme, mitä me todella ajattelemme, ja mitä me vaadimme. Kaikki yhteydenotot on syytä tehdä nimettömästi Tor-verkon kautta, mieluiten Tailsia käyttäen.

Kun joulukuussa 2009 rikoin protestiksi samaisen oikeustalon ikkunoita, minut tuomittiin yli neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Kertokaa minulle, koska minä en vieläkään ymmärrä, miksi muutaman ikkunan rikkominen on vakavampaa kuin täysin – siis TÄYSIN – puolustuskyvyttömän vanhuksen pahoinpitely, varsinkin kun väkivallan tekijänä on terveydenhoidon ammattilainen kaupungin hallinnoimassa sairaalassa.

Minua harmittaa suunnattomasti, että huomio kiinnitetään vain yhden osaston muutamaan tapaukseen. Tuntuu, ettei yhteiskunnassa vieläkään uskota, että hirveyksiä on tapahtunut ja tapahtuu yhä lukemattomille ihmisille. Tuntuu, ettei yhteiskunnassa kaikesta todistusaineistosta huolimatta uskota, mitä hirveyksiä minä jouduin Kupittaalla kokemaan, ja kuinka pahaan kuntoon minut murjottiin. Jopa jotkut mielenterveyskuntoutujat ovat patistaneet minua opiskelemaan ja töihin, koska eivät ole uskoneet, että olen työkyvytön! Minulle on selvää, että suurin osa kansalaisista sulkee uhriksi joutumisen mahdollisuudet pois mielestään, ja elää kuin kaikki olisi hyvin ja mitään pahaa ei heille ja heidän läheisilleen tulisi ikinä tapahtumaan.

G1-osaston esiintulleet tapaukset ovat vain jäävuoren huippu. Aiemmin uutisoitiin, että väärinkäytöksiä oli havaittu kaikilla Kupittaan sairaalan suljetuilla osastoilla, mutta siihen se sitten jäi. Sama koskee takuuvarmasti kaikkia Suomen psykiatrisia osastoja. Eikä vain psykiatrisia, vaan kaikkia laitoksia ja koko elämän kirjoa, alkaen pienten lasten huostaanotoista vanhusten saattohoitoihin asti.

Tämän oikeusjutun uhri ei päässyt turvaan, vaikka pääsi pois Kupittaalta. Turun Sanomat: Hoidolta pelastettu – muistisairas sai Kupittaalla hengenvaaralliset vammat:

"G1-tapahtumien jälkeen Räihä asui runsaan vuoden Kurjenmäkikodissa, joka on Turun kaupungin pitkäaikaishoitopaikka vanhuksille.

Kun Räihän tila romahti yllättäen viime maaliskuussa, Turussa asuva siskontytär Aronen ehti paikalle ensimmäisenä.

– Kukaan ei ollut kutsunut lääkäriä tutkimaan häntä. Kun vaadin ambulanssia, hoitajat katsoivat minua kuin tyhmää ja vastasivat, ettei täältä soitella enää mihinkään, Aronen kertoo.

Sukulaisten painostuksesta Räihä pääsi kuitenkin Tyksiin. Ilman hoitoa hän olisi kuollut tukehtuen Kurjenmäkikodissa. Tyksissä hän toipui parissa päivässä ja rupatteli iloisesti jäätelöä syöden.

Järkyttävintä Östmanista ja Arosesta on, että kaikelle tapahtuneelle vaikuttaa olevan hiljainen hyväksyntä.

– Kuinka moni vanhus Suomessa on kuollut näin kenenkään ihmettelemättä? Jotkut hoitajat vain päättävät, että 72-vuotiaan muistisairaan on aika "mennä taivaan kotiin", Aronen puuskahtaa.

– Jos hoitokulttuuri paikkakunnalla on tämä, systeemi vain hotkaisee hoitajat, lääkärit, päättävät virkamiehet ja kaikki, ja he alkavat pitää tätä normaalina, Aronen sanoo.

– Jos sinulla ei ole omaisia, et ole mitään. Sinut työnnetään syrjään odottamaan infektiota ja kuolemaa, joka raivaa sänkypaikan seuraavalle, Östman toteaa."

On pelottavaa ajatella, mikä tulevaisuus minua ja avopuolisoani odottaa. Meillä ei tule olemaan omaisia, jotka huolehtisivat meistä kun vanhenemme ja joudumme ehkä johonkin laitokseen. Nyt, kun vielä pystyn, on aika taistella. Havaintojeni mukaan mielenterveyskuntoutujien joukosta ei löydy monia taisteluhaluisia, saati taistelukykyisiä. Suurin osa, minä mukaanlukien, on niin lamautuneita, että hädin tuskin jaksavat edes omaa arkielämäänsä pyörittää. Mielenterveysyhdistyksetkin tuntuvat välittävän vain jutustelun, puuhastelun ja ruokailun järjestämisestä jäsenilleen. Mielenterveysyhdistysten tehtäviin kuuluu edunvalvonta, joten miksi ihmeessä joku yksittäinen lehtitoimittaja tekee yhdistyksille kuuluvan työn.

Minun piti mennä kivittämään oikeustalon ikkunat, mutta tämän blogitekstin kirjoittaminen ja julkaisu kanavoi tällä hetkellä kytevää raivoa. Vaikka olen kyynistynyt, haluaisin silti uskoa, että inhimillisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi on jokin muu ratkaisu kuin poliittisen ja virkahenkilöeliitin harventaminen hirvikiväärillä.