Sudenkuopat: kiusaamiskokemuksen subjektiivisuus ja kiusatun roolin omaksuminen

Inhimillisessä tekijässä lokakuun viimeisenä perjantaina keskusteltiin kiusaamisesta. Aina vaan uudestaan tämän aiheen ääreen kokoonnutaan ihmettelemään sen olomuotoja, syitä ja keinoja sen lopettamiselle. On hyvä, että kiusaamisesta puhutaan, mutta on äärimmäisen tärkeää huomioida, miten siitä puhutaan ja kenen intressejä kiusaamisen diskurssissa loppujen lopuksi ajetaan. Sanalla on valtaa. Ja hänellä, joka tätä sanavaltaa käyttää.

Onkin mielenkiintoista siirtyä tarkastelemaan kiusaamisesta tuotettua puhetta kriittisestä näkökulmasta ja huomioida kiusaamisen diskurssissa esiintyvät ”sudenkuopat”. Ne ovat käsitteitä ja käsityksiä, jotka pahemmassa tapauksessa kääntyvät kiusattua vastaan. Inhimillisen tekijän illassa huomioni kiinnittyi kahteen näistä: kiusaamiskokemuksen subjektiivisuus ja kiusatun roolin omaksuminen.

Ensimmäisen käsityksen käänteinen vaikutus voi salakavaluudessaan täysin yllättää kiusatun ja hänen tukenaan toimivat vanhemmat. Tosiasia on, että kiusattu parhaiten voi kertoa miltä tuntuu kiusaamisen kokeminen, joten kiusaamisen subjektiivisuuden toteaminen on merkityksellinen lähtökohta. Mutta jotain halpamaisen outoa voi tapahtua kun kokija sitten kertoo sen oman yksilöllisen ja persoonallisen kokemuksensa heille, jotka viran takia suorittavat, ehkä vastentahtoisesti, auttavan tahon roolia (opettajat, rehtori, kuraattori, koulupsykologi yms.). Mitä korostuneemmin aletaan painottaa kiusaamiskokemuksen subjektiivisuutta, sen helpommaksi tulee sen tosiasiallisen olemassaolon kyseenalaistaminen. Ja se mitä ei ole olemassa tosiasiallisesti, on korkeintaan olemassa kokijan pään sisällä. Paras interventio on silloin kiinnittää huomio kiusatun päänsisäiseen maailmaan ja pyrkiä säätämään hänen päätään, tavalla tai toisella.

Toinen käsitys eli se, että kiusattu omaksuu roolinsa, on yhtä salakavalan petollinen. Kiusatulla on kyllä oma asemansa ryhmässä. Sehän on osoitettu hänelle monella tavalla. On lapsia ja nuoria, jotka mukautuvat osoitettuun asemaan ja luovivat parhain päin eteenpäin tyytyen siihen, mitä on langennut kohtaloksi. On vaikea kuvitella, että kukaan tavoittelisi kiusatun asemaa. Siihen joudutaan, pakotetaan, alistetaan väkivallalla. Se on passiivinen asema eikä roolisuoritus. Mukautuminen asemaansa on ainoastaan selviytymisstrategia, kun vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Tästä mukautumisesta on todella kaukana ajatus, että kiusattu omaksuisi roolinsa. Kiusattu jatkaa kiusatun asemassa olemista koska olosuhteet ympärillä eivät muutu. Ei omasta tahdosta tai tahtomattomuudesta. Kiusattu jatkaa osoitetussa asemassa olemista yhteisössä vaikka rimpuilisi kaikilla mahdollisilla keinoilla siitä pois. Kiusaamisen raadollisuus on sen ryhmäilmiön luonteessa. Joukkovoiman edessä kiusattu on yksin aivan voimaton.

Mutta. Kun subjektiivinen kokemus yhdistetään kiusatun roolin omaksumisen ajatukseen, saadaankin virka-auttajille suotuisa lopputulos: kiusattua on silloin oikeutettu tarkastelemaan vainoharhaisuuteen taipuvaisena, psykoosin rajamailla olevana yksilönä, jonka valittaminen kielii huomionhakuisuudesta, mikä taas on huonosta itsetunnosta johtuvaa. Epäsuorasti vihjaillen tämä käsitys tarjotaan kiusatulle ja hänen vanhemmilleen viran valta-aseman suomalla etulyöntiasemalla. Käsityksen kyseenalaistamisen koulu tulkitsee hyökkäykseksi ja kostotoimet voivat karusti yllättää kiusatun ja hänen vanhemmat.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että se julmuus, joka voidaan osoittaa kiusatulle on määrältään ja laadultaan sellaista, ettei edes kutsuminen sitä väkivallaksi anna oikeaa kuvaa ilmiöstä. Tavoitehakuinen, säälimätön, systemaattinen ja julma ihmisen tuhoamiseen tähtäävä toiminta on olennaisesti rikos ihmisyyttä vastaan. Koulukiusaaminen on sitä.

(Kirjoittaja on koulukiusatun äiti ja blogin pitkäaikainen lukija)