sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Pakkohoitoa II

Luin Särkyneen tytön unelmia -nimistä blogia. Kirjoittaja on 16-vuotias koulukiusattu tyttö, joka on joutunut psykiatrian hampaisiin. Tytön kokemukset psykiatrisella muistuttavat kovasti omia kokemuksiani. Otetaan yksi esimerkki :
Nyt oon nuorten psykiatrisella avo-osastolla vapaaehtoisesti, koska jos en olisi suostunut vapaaehtoseen, ne olisivat voineet repiä jostain, että muka pakkohoidon kriteerit täyttyy ja sitten olisin joutunut jäämään suljetulle pakkohoitoon.
Olkoon Särkyneen tytön unelmia varoituksena kaikille kiusatuille. Mielisairaala on paikka, johon joutumista kannattaa välttää viimeiseen asti.
Mutta kuka tukisi sitä takapulpetin kilttiä, tummiin pukeutuvaa, masentunutta, näkymätöntä ja hiljaista, joka ei koskaan ole häiriöksi, ei koskaan halua tehdä itsestään suurta numeroa. Sitä, joka suorittaa koulunsa, eikä huutele ympäriinsä, ei häiritse tunteja. Eihän se tarvitse mitään, se pärjää kyllä noinkin. Vaikka kukapa sitä edes miettii, sehän on niin näkymätönkin.

Mutta silloin se näkymätönkin huomataan, kun tarvitaan joku, jota voi kiusata, joku jonka elämästä voidaan tehdä helvettiä. Eipä se opettajiakaan kiinnosta, ei ne näe, eikä kuule, ei välitä. Eivät halua nähdä, eikä kuulla. Sehän vie vain hyvää, elintärkeää työskentelyaikaa, miettiä kiusaamistapauksia. Eihän sellaisia ole, kun suljetaan silmät ja korvat, jauhetaan vain matematiikan kaavoista ja ruotsin verbeistä, ihan mistä vaan, kun ei vain tarvitse nähdä eikä kuulla totuutta. Mitä väliä jonkun yhden oppilaan. Mitä väliä kymmenien, satojen, tuhansien oppilaiden. Ei mitään - kun kysymyksessä on aika. Tehokas työskentelyaika. Aika on rahaa ja raha on tärkeää.

Mutta silloin, silloin kun totuus vahingossa lävähtää silmille. Silloin sanotaan "älä välitä, ei se mitään tarkoita, se kiusaa, koska sillä on vaikeaa, sen vanhemmat erosi juuri". Ei mitään väliä ja kaikki on taas hyvin. Asia on hoidettu. Kukaan ei kysy, miten kiusatulla menee. Kuinka paljon sitä sattuu. Ei sitä satu, vaikka sen vanhemmat on eronnu. Eihän sitä satu, vaikka se ei ole asunut vanhempiensa kanssa sen jälkeen, kun oli 11. Mitä sitä sattuis, vaikka vähän kiusataan. Ei satu yhtään, vaikka lapsuus on ollut perheväkivaltaa ja nöyryyttämistä täynnä, pelkoa, ahdistusta ja lisää pelkoa ja ahdistusta. Mitä väliä, vaikka jo valmiiksi masentuneelle ja epätoivoiselle sanotaan, että se vois yhtä hyvin tappaa itsensä, ei kukaan välittäisi. Mitä sitten ?
OIKEUTTA KOULUKIUSATUILLE !

3 kommenttia:

broken_withdrawn kirjoitti...

Hui :D On jotenkin jännää tajuta, että joku pitää mun kirjoituksia niin hyvinä, et niitä viitsii lainata. Kun jos koulukiusaajia ois ollu uskominen, niin mustahan ei ole mihinkään.

Nynny Nyhverö kirjoitti...

Kirjoituksesi osui niin oikeaan että se oli kopioitava tähän. Siinä on just se kiusatun kokemusten vähättely ja kiusaajan puolustaminen, josta olen koettanut itsekin kirjoittaa, mutta en ole onnistunut pukemaan ajatuksia sanoiksi. On hienoa lukea tekstejä, joissa joku on oivaltanut isomman totuuden yksittäisten asioiden takana.

Anonyymi kirjoitti...

Paljon paljon voimia Särkyneelle tytölle! Hienoa että jaksat pitää blogia. Muista aina, että sinunlaisiasi tarvitaan yhteiskunnassamme erityisesti. Tiedät jo nyt paljon sellaista, mitä suuri osa ihmisistä ei opi koko elinaikanaan.