Oma tarina - Jälkilöylyt

En voi hyssytellä tätä asiaa. Kerron asian täsmälleen siten, miltä se minusta oikeasti tuntui ja mitä tunnen yhä, vaikka se loukkaisi muiden tunteita.

Julkaisin tarinani täällä blogissa, mutta poistin alkuperäisen tekstin. Tarinan julkaisusta seurasi ongelmia. Erinäisten vaiheiden jälkeen julkaisin tarinani uudelleen. Jokainen voi lukea tarinani ja miettiä, onko tarinassa aihetta tässä blogitekstissä kerrottuihin tapahtumiin.

Kokemusasiantuntijana ja vertaisohjaajana toimiminen on valinnainen osa Kasvatus- ja ohjausalan ammattitutkintoa. Kokemusasiantuntija voi esimerkiksi ohjata vertaistukiryhmiä, pitää luentoja ja työskennellä yhdessä ammattihenkilöstön kanssa useissa eri tehtävissä.

Kokemusasiantuntijan tehtävissä voi tulla vastaan ihan minkälaisia tapauksia tahansa. Kaikkeen ei pysty varautumaan, mutta oman toipumisen pitää olla sillä tasolla, että asiakkaan kohtaaminen on edes mahdollista.

Oman tarinan kirjoittaminen on tärkeä osa kokemusasiantuntijaksi valmistautumista. Tarina auttaa ammattihenkilöstöä löytämään kokemusasiantuntijan vahvuudet ja heikkoudet, ja niiden pohjalta he voivat valita sopivia tehtäviä kokemusasiantuntijalle. Tarinan pohjalta voi tehdä luentoja eri tarpeisiin. Tarina voi olla myös osa omaa toipumisprosessia. Se auttaa hahmottamaan kokonaiskuvaa eletystä elämästä. Tarinassa kuuluu kipu, mutta sen tärkein tehtävä on välittää toivoa samoja asioita kokeneille tai parhaillaan kokeville kuulijoille.

Kurssilla ehdotettiin, että aluksi kannattaisi kirjoittaa ihan kaikesta, ja siitä voisi sitten koota sattumat varsinaiseen tarinaan. Kirjoitin paljon. Kirjoitin elämäni käännekohdista, jotka kertovat tiestäni pohjalle ja sieltä ylös, antaen muille toivoa toipumiseen. Tarinani on myös varoittava esimerkki siitä, mitä aikuisten ja ammattilaisten ei missään tapauksessa kannata tehdä kouluväkivallan uhriksi joutuneelle ja vaikeasti traumatisoituneelle ihmiselle. Olin kirjoittanut lähes kaikesta täällä blogissa, mutta nyt mentiin vielä syvemmälle.

Päätin julkaista tarinan ensimmäisen version täällä blogissa. Ajattelin, että siitä olisi apua samojen asioiden kanssa kamppaileville blogin lukijoille. Halusin myös jakaa sen muille kurssilaisille luettavaksi. Tarkoitus ei ollut tehdä valmista kokemusasiantuntijan puheenvuoroa, vaikka erehdyin otsikoimaan alkuperäisen postauksen sen suuntaisesti. En kuitenkaan julkaise blogissa kokemusasiantuntijan puheenvuoroja enkä muutakaan varsinaiseen kokemusasiantuntijuuteen liittyvää materiaalia.

Kokemusasiantuntijoiden tarinoihin pitäisi suhtautua oppimiskokemuksina. Keskeinen asia tarinassani on viha. Tarinani pitäisi auttaa ihmisiä tarkastelemaan vihan juurisyitä. Perusteellinen analysointi auttaisi etsimään ratkaisuja moneen vaikeaan ongelmaan sen sijasta, että syrjäytettyjä ihmisiä vain demonisoidaan. Koulutuksen periaatteisiin kuului, että jokainen saisi kertoa oman tarinansa ilman, että joutuu arvostelun kohteeksi.

Toisin kävi. Tarinani tuomittiin.

Tarinani suututti ja pelotti. Olin maininnut siinä sanan incel (involuntary celibacy eli vastentahtoinen selibaatti). Kipinät lensivät WhatsAppissa, mutta en kirjoittanut sinne mitään vastaukseksi. Minulla ei ollut velvollisuutta puolustaa tarinaani siellä. WhatsAppin paskamyrskyssä nostettiin esiin eräs Andrew-niminen nettipornon tuottaja ja kamppailu-urheilija, joka on tunnettu sovinistisista somepostauksistaan, ja jota on syytetty raiskauksista ja ihmiskaupasta. En ollut edes kuullut kyseisestä henkilöstä, joten minun piti etsiä hänestä tietoja Wikipediasta.

Toinen asia, josta minut tuomittiin, oli koulusurmista kertominen. Se oli pelottanut, varsinkin kun oltiin kouluympäristössä.

En minä voi vastata toisten tunteista, enkä pyydä keneltäkään anteeksi tarinastani aiheutunutta epämukavaa oloa, vaikka minua on siihen lapsuudesta asti ehdollistettu. Kurssin valintahaastattelussa nimenomaan kysyttiin, että kestääkö pää kuulla toisten tarinoita. Tarinani on tällainen, enkä voi sille mitään. Joillakin oli todella paljon pahempia asioita oikeasta rikollismaailmasta kerrottavanaan, eikä kukaan hermostunut niistä.

Minuun suhtauduttiin välttelevästi. Oli silmien pyörittelyä ja selän kääntämistä. Ihan oikeasti. Aikuiset ihmiset tekivät niin. Tulevat koulutetut kokemusasiantuntijat tekivät niin.

Jouduin puhutteluun. Minusta tuntui, että minua moitittiin tapahtuneesta. En vain ymmärtänyt, että missä olin tehnyt väärin, ja mitä opettaja ja kouluttaja minulle oikein yrittivät sanoa.

No, tilanne oli varmasti yllättävä ja hämmentävä opettajalle ja kouluttajalle. Heillä oli vain muiden kertomuksia asiasta. He eivät olleet edes lukeneet tarinaani! Puhuttiin, että tarinaani pitäisi muokata, mutta en ymmärtänyt miten. Sain keskustelun perusteella käsityksen, että poistettavaa tulisi olemaan paljon. Lopulta päädyimme tilanteeseen, jossa kouluttaja lukisi tarinan, merkitsisi sopimattomat kohdat punakynällä ja sen jälkeen hän ehdottaisi siihen muutoksia.

Puhutteluni jälkeen he pitivät puhuttelun koko ryhmälle. En edelleenkään ymmärtänyt, että mitä he yrittivät sanoa. Siitä ei puhuttu mitään, että muiden kurssilaisten tarinoiden tuomitseminen olisi ollut kiellettyä.

Tilanne muuttui kouluttajan luettua tarinan. Hän antoi erittäin positiivista palautetta. Se tuntui hyvältä, koska olin käyttänyt lähes kaikki voimavarani tuon tekstin kirjoittamiseen.

Tarinassani ei ollut mitään väärää tai poistettavaa!

Tarina ei rönsyillyt ollenkaan enkä ollut jaaritellut turhanpäiväisyyksiä. Kouluttaja pyysi, että kirjoittaisin lisää ja avaisin enemmän suuttumusta ja pelkoa aiheuttaneita kohtia, ja sen tein. Tarina tulee jatkamaan kasvuaan sitä mukaa, kun elämä etenee.

Harmittamaan jäi asia, ettei tarinani hyväksyntää kerrottu muille kurssilaisille. Osalle jäi ehkä sellainen käsitys, että tarinassani oli jotain pahasti vialla, ja että olen vaarallinen koulusurmaa hautova ja kaikkia naisia syvästi halveksiva hirviö.

Kouluttajan mukaan olisin hyvin voinut esittää tarinani koko ryhmälle, mutta valitsin mennä esittämään sen Aggredin työntekijöille. Ajattelin, että ammattilaisille puhumisesta voisi olla oikeasti hyötyä apua tarvitseville. Tarinan lukeminen joukolle maallikoita olisi tuskin auttanut ketään.

Jouduin taas huomaamaan haitallisen piirteen persoonallisuudessani. Olen aivan liian sovitteleva, ja yritän liiaksi miellyttää muita. Pidin kovasti opettajasta ja kouluttajasta, enkä halunnut ajaa heitä vieläkin vaikeampaan tilanteeseen, mutta tapaus jäi vaivaamaan ja pahasti. Minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti, ja se tapahtui vieläpä kouluympäristössä, jossa olin vaikeasti traumatisoitunut vuosikymmeniä aiemmin. Kurssilaisilta kyllä kysyttiin kuulumisia ja fiiliksiä ennen ja jälkeen jokaista oppituntia, mutta en minä voinut julkisesti esiintyä uhrina. Sanoin aina, että minulle kuuluu hyvää, niinkuin enimmäkseen kuuluikin. Olin juuri aloittanut uuden parisuhteen ja olin onnellinen siitä. Mutta kurssi ei ollut enää turvallinen tila tapahtuneen jälkeen.

Minun olisi pitänyt vaatia turvallista tilaa itselleni!

Sain valtavasti myötätuntoa ja tukea useilta kurssilaisilta. He eivät tuominneet minua tarinani takia. He näkivät ihmisen tarinan takana. He olivat ainoa syy, miksi jatkoin kurssin loppuun asti, vaikka mietin jatkuvasti jättäväni kurssin kesken. Valmistuin koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi joulukuussa 2023.

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos minä olisin hyökännyt jonkun naisen tarinaa vastaan? Olisiko nainen otettu puhutteluun ja puhuttu hänen tarinansa karsimisesta punakynällä, vai olisiko minulle tullut äkkilähtö kurssilta? Ja olisiko tullut äkkilähtö järjestöstä, jonka toiveesta olin kurssille lähtenyt?

Tähän on tultu. Kun nainen huutaa apua, oli syy siihen mikä tahansa, menee koko yhteisö aivan sekaisin. Miehistä viis. Me alempitasoiset kantasuomalaiset valkoiset heteromiehet koemme jatkuvasti syrjintää, sortoa, empatiavajetta ja miesvihaa kaikilla elämän osa-alueilla. Naisilla väitetään olevan lasikatto, mutta naisilla on myös lasilattia. Meillä miehillä ei ole lasilattiaa, vaan me putoamme suoraan pohjalle.

Yhteen asiaan me sentään kelpaamme. Me kelpaamme sotimaan toisia miehiä vastaan. Jos emme siihen suostu, meidät häpäistään pelkureina ja heitetään vankilaan. Tai teloitetaan sotilaskarkuruudesta, riippuen johtajien sotahulluuden tasosta. En muuten ole ainoa, jota tämän maan puolustaminen ei kiinnosta johtuen siitä kohtelusta, jota olemme joutuneet ja joudumme jatkuvasti kokemaan. Kaiken kokemani paskan jälkeen, mitä minä hyödyn siitä, että silpoudun tunnistamattomaksi droonihyökkäyksessä? Miten elämänlaatuni paranee siitä, että jään sotavangiksi ja minua raiskataan venäläisessä vankilassa? Yhdenkään kouluväkivallan uhrin tai muilla tavoilla syrjäytetyn miehen ei pidä puolustaa tätä maata, vaan jättää maanpuolustus etuoikeutetuille kansalaisille, niin miehille kuin naisille. Synkimpinä hetkinä toivon, että Venäjä tulisi ja miehittäisi. Silloin kenelläkään ei olisi enää hauskaa.

* * * * *

Pohdin incel-ilmiötä omasta näkökulmastani.

Incel-ilmiö herättää voimakkaita tunteita, ja käsitykset sen sisällöstä vaihtelevat. Kurssilla esiin tulleet käsitykset olivat äärimmäisestä laidasta. Minut määriteltiin väkisin, vaikka minulla on oikeus määritellä, mitä incel omalla kohdallani tarkoittaa. Kerroin asiasta omassa tarinassani, mutta siitä huolimatta minut leimattiin joksikin ihan muuksi.

Kuulin myös väitteen, että incel-ajattelu kääntyy usein, siis usein, väkivallaksi. No, jos asia on niin, väittäjä saisi mainita sata suomalaista inceliä, jotka ovat pahoinpidelleet naisia. Eipä taida tulla montaa mieleen. Väkivallan käsitettä pitäisi venyttää, jotta väitettä voisi pitää todenmukaisena. Silloin pelkät ajatukset pitäisi rinnastaa varsinaiseen väkivaltaan, ja se jos mikä loukkaa syvästi meitä varsinaista väkivaltaa kokeneita. Naisten pahoinpitelyyn syyllistyvät aivan eri miehet.

Minulle sanottiin, että väkivaltarikollisia auttava järjestö on olemassa, jos tarvitsen sitä. En tarvitse järjestön apua, vaan menen sinne asiantuntijana, jos minut sinne kutsutaan. En suunnittele joukkomurhaa, enkä tarvitse apua olemattomasta irtautumiseen.

Ulkomailla on tapahtunut joitain yksittäistapauksia. Kuuluisimmat inceleiksi määritellyt olivat Elliot Rodger ja Alek Minassian. Heidän tekonsa johtuivat kaiketi paljon suuremmasta vyyhdistä ongelmia kuin vain incel-ajattelusta. Tapauksia on varmasti tutkittu, mutta tulokset heijastavat aina tutkijoiden omia ajatuksia ja asenteita, eikä tuloksia voi millään pitää ehdottomana totuutena. Tiedän erään tutkijaksi naamioituneen aktivistin, joka pitää inceleitä väkivaltaisina. Sama harhaatikko myös näkee natseja kaikkialla. Wikipedian suomenkielinen artikkeli ”Incel” tiesi kertoa, että ”empiirisen todistusaineiston mukaan incelit ovat silti keskimäärin väkivallattomampia kuin muut ihmiset ja ylivoimainen enemmistö torjuu täysin väkivallan myös teoriassa”.

Jokaisella naisella on oikeus omaan kehoonsa. Päätösvalta siitä mitä keholleen tekee on vain naisella itsellään. Vain raskausaikana syntymättömän lapsen etu ohittaa naisen oikeuden vetää päihteitä. Minä en kuvitellut omaavani minkäänlaista käyttöoikeutta naisten kehoihin. Minä en kuvitellut, että haluamani naisen olisi pitänyt seurustella kanssani ja antaa kehonsa käyttööni. Olen havainnut, että tämä käyttöoikeuskysymys on merkittävässä osassa, kun inceleitä demonisoidaan.

Kukaan ei ryhdy inceliksi omasta tahdostaan. Incel-ilmiö on reaktio poikien ja miesten kokemaan kohteluun. Incel-ilmiössä ei ole kyse mistään naisvihasta. Muotisana naisviha on aivan eri asia. Naisvihaan syyllistyvät aivan eri miehet ja kulttuurit.

Viha ei synny tyhjiössä. Viha on normaali tunne. Vihainen puhe ei ole sama asia kuin vihapuhe. Viha ei ole sama asia kuin väkivalta. Incelissä on kyse sosiaalisen kuoleman aiheuttamasta vastareaktiosta, ja se reaktio ei ole ”sivistynyttä keskustelua tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta”. Vastapuoli on täysin häikäilemätön miesvihassaan. Kultin johtajina toimii yliopistokoulutuksen saaneita henkilöitä. Koeta siinä sitten syrjäytettynä ja kouluttamattomana maallikkona lähteä keskustelemaan sivistyneesti, kun vastassa on mielisairas akateeminen maailma, ja tuhansia radikaalifeministejä, jotka osaavat ulkoa asiansa.

Elämäntilanteeni muuttui ensimmäisen kerran jo vuonna 2014, ja se on vaihdellut muutamaan kertaan, ollen nyt taas onnellinen ja vakaa. Silti määrittelen itseni yhä tasoluokitteluteorian mukaan alemman tason mieheksi (ATM) ja markkina-arvoteorian mukaan matalan markkina-arvon mieheksi. Tasoluokittelu vertaa miehen ominaisuuksia toisiin miehiin, ja markkina-arvo määrittelee sinkkumiehen mahdollisuuksia parisuhteeseen, tai parisuhteessa olevan miehen mahdollisuuksia uuteen parisuhteeseen tilanteessa, jossa nykyinen parisuhde päättyisi. Noiden lisäksi määrittelen itseni yhä inceliksi. Itseni määrittelemiseen päädyin lukemalla netistä sekalaisia kirjoituksia. Niissä mainittiin asioita, joista tunnistin itseni ja joita koin itsekin kokeneeni. Tarkemmin sanoen olen mentalcel, incel, jonka vastentahtoinen selibaatti johtui mielenterveyden ongelmista. Noita edellämainittuja enemmän koen olevani miesasia-aktivisti (MRA, Men's Rights Activist). Ennen kaikkea määrittelen itseni omia polkuja kulkevaksi mieheksi (MGHOW, Man Going His Own Way). Niistä voisi kirjoittaa kokonaisen luvun tarinaani.

Parhaat lääkkeet incel-ilmiötä vastaan ovat myötätunto ja totuus.

Myötätunto. Lopetetaan yksinäisten poikien ja miesten demonisointi ja halveksiminen. Suhtaudutaan inceleihin samalla myötätunnolla, jolla suhtaudutaan muihinkin kovia kokeneisiin ihmisiin. Incelit ovat olosuhteiden uhreja, jotka tarvitsevat ymmärrystä ja hyväksyntää osakseen. Ivallinen suhtautuminen heidän ongelmilleen vain lisää kaunaa naisia ja menestyviä miehiä kohtaan. Kun incel leimataan väkivaltarikolliseksi vastoin hänen omaa käsitystä itsestään ja teoistaan, hänen käsitys yhteiskunnasta, naisista ja menestyvistä miehistä vihollisina saa lisävahvistuksen.

Totuus. Maailma on muuttunut. Vanhempamme ja isovanhempamme elivät aivan toisenlaisessa todellisuudessa. Pojat pitää punapilleröidä kertomalla totuus aiheesta ”Tytöt, pojat ja tykkääminen”. Totuus on kerrottava, vaikka se paljastaa tytöistä ja naisista ikäviä asioita, kuten pinnallisuutta ja typeryyttä. Ainakin jotkut meistä miehistä on lapsesta asti kasvatettu nostamaan naisia jalustalle ja pitämään heitä myyttisinä rakkauden jumalattarina, joita palvomalla saamme rakkautta osaksemme. Todellisuus vain on jotain ihan muuta. Kun myytit murretaan, kaunaa aiheuttavia ajatusrakennelmia ja harhaluuloja ei muodostu. Pojat ja miehet voivat olla tyytyväisiä elämäänsä ilman naisia ja hyväksyä itsensä ja tilanteensa (MGTOW, Men Going Their Own Way). Ymmärrys todellisuudesta auttaa myös muodostamaan hyvän parisuhteen, jos sellainen mahdollisuus joskus eteen tulee. Incelkin rauhoittuu, jos hän löytää hyvän naisen elämänkumppanikseen.

Entinen incel on huomattavasti parempi vaihtoehto kumppaniksi kuin joku jännämies. Jännämies kohtelee naista arvaamattomasti, ja kohtelu voi olla ihan oikeasti väkivaltaista. Minun on vaikea tuntea myötätuntoa vääriä valintoja tehneitä naisia kohtaan. Kunnollisia miehiä olisi ollut vaikka kuinka paljon tarjolla, mutta ei. Jännämies oli saatava. He valitsivat seuransa itse, mutta minä en voinut valita menenkö kouluun vai en. Ammattilaiset ja viranomaiset tekivät valinnat puolestani.

Viime aikoina on puhuttu paljon naisiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta. Suomalaisilta miehiltä on vaadittu vastuunkantoa asiasta. Tällainen kollektiivinen syyllistäminen on turhaa, koska niin kauan kuin naiset saavat vapaasti valita kumppaninsa, he tulevat tekemään vääriä valintoja, eikä se ole kaikkien suomalaisten miesten vika. Tuntuu pahalta, kun kaiken koetun paskan jälkeen joutuu vielä syyllistetyksi muiden miesten teoista. Syyllistäminen ei saa minua toimimaan naisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa vastaan, vaan tapahtuu päinvastoin. Minä en halua enää edes kuulla koko asiasta.

Olen seurannut naisasialiikettä ja miesasialiikettä jo kaksi vuosikymmentä. Miesasialiike on ollut jatkuvien hyökkäysten ja valheiden kohteena koko sen ajan. Olen nähnyt ja kokenut paljon, ja voin sanoa, että miesasialiike on aina ollut oikeassa. Ei tarvitse tehdä muuta kuin seurata Miesten tasa-arvo ry:n Facebook-julkaisuja tajutakseen tämän asian. Feminismi on miesvihaa, mutta feminismin arvostelu ei ole naisvihaa!

* * * * *

Kirjoitin tämän tekstin uusiksi ja lisäsin pohdintani incel-ilmiöstä heinäkuussa 2025, lähes kaksi vuotta kurssin tapahtumien jälkeen. Asia vaivaa vielä ja pahasti. Luovuin parista luottamustehtävästäkin vitutuksen takia, vaikka tehtävät eivät suoraan liittyneet kurssin tapahtumiin. Mietin toistuvasti, että jäikö joillekin kurssilaisille mielikuva, että tarinassani oli jotain sopimatonta. Asia pitäisi selvittää ja oikaista. Tapaus teki ison loven arvostukseeni kokemusasiantuntijuutta kohtaan. Suosittelen työnantajia katsomaan tarkasti kenet ottaa kokemusasiantuntijan tehtäviin.

Vaikka minulla on oikeus toimia koulutettuna kokemusasiantuntijana, en koe itseäni sellaiseksi. Kokemusasiantuntija toimii järjestönsä edustajana, eikä voi vapaasti puhua ajatuksistaan, vaan pysyy ammattilaisten hyväksymissä raameissa. Asiantuntemukseni on erilaista. Olen tottunut julkaisemaan ajatuksiani vapaasti, vaikka ne ovat usein vastoin yleisesti hyväksyttyjä totuuksia.

* * * * *

Tein uuden päivityksen tähän tekstiin heinäkuussa 2026, lähes kolme vuotta tapahtumien jälkeen. Asia vituttaa yhä ja kovasti.

Tiedän, kuinka tärkeää joillekin on toimia koulutettuina kokemusasiantuntijoina. Mukana on ihmisiä, joiden asiantuntijuus ylittää ammattilaisten asiantuntemuksen ylivoimaisesti. He olisivat asiantuntijoita ilman koulutusta ja titteliäkin. Kerron silti mielipiteeni, koska en voi vaieta kokemusasiantuntijuuden ongelmista.

En arvosta kokemusasiantuntijuutta. En arvosta sitä siksi, koska jokainen pikakoulutuksen läpikäynyt henkilö voi kutsua itseään koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi, vaikka edellytyksiä kokemusasiantuntijana toimimiseen ei olisi. Asiakkaiden turvallisuus vaarantuu, jos kokemusasiantuntijana toimii tehtävään sopimaton henkilö. Siitä voi seurata isoa vahinkoa asiakkaalle, kuten minulle kävi ensimmäisen terapeuttini kanssa, ja hän oli sentään terveydenhoitoalan ammattilainen, eikä mikään pikakoulutettu maallikko.

Kokemusasiantuntijuudessa on kyse poliittisesti korrektista näennäisestä vaikuttamisesta, jonka tarkoitus on antaa tekijälle itselleen kuulluksi tulemisen kokemus, mutta joka ei vahingossakaan horjuta vallitsevaa järjestelmää.

En todellakaan suosittele kokemusasiantuntijakoulutusta miehille, joilla on feminismin ja woke-ideologian hyväksymästä todellisuudesta poikkeava tarina kerrottavanaan.

Kurssille oli valikoitunut menneisyyden painolastin kanssa kipuilevia ja haavoittuneita ihmisiä, mutta se ei ole syy, miksi miehen tarina ja elämä voidaan tuolla tavalla tuomita, eikä siitä ole seurauksia muille kuin miehelle itselleen. Syy on miesvihassa. Miestä saa kohdella miten tahansa ja miehen pitää kestää se, ja vieläpä tuntea syyllisyyttä siitä, että pahoitti jonkun mielen.

Löysin aiheeseen liittyvän kirjoituksen Facebookista. Kirjoitus oli jaettu kalleaaltonen82 -profiilin sivulla, mutta en tiedä kenen kirjoittama se on. Linkkiä minulla ei siihen ole. Tallensin kirjoituksen aikoinaan muistioon tietokoneelleni ajattelematta, että voisin jossain blogitekstissä jakaa sen.

Suomalainen yhteiskunta on ajautunut tilanteeseen, jossa länsimaisesta miehestä – erityisesti suomalaisesta, valkoihoisesta heteromiehestä – on tehty medioissa vihollinen. Hänet esitetään milloin tunnekylmänä, milloin väkivaltaisena uhkana, milloin syrjäytyneenä taakkana yhteiskunnalle.

Tämä ei ole sattumaa. Kyse on harkitusta woke-ideologian ja vasemmistolaisen identiteettipolitiikan ajamasta kampanjasta, jossa suomalaisesta miehestä tehdään ongelma – paisuttelemalla, leimaamalla ja toistamalla yhä uudelleen yksipuolisia, valheellisia mielikuvia.

Tavoite on selvä: murentaa suomalaisen miehen asema, itsearvostus ja oikeus olla osa tätä yhteiskuntaa ilman jatkuvaa anteeksipyyntöä.

Samaan aikaan tämä feministiseksi itseään kutsuva liike vaikenee täydellisesti siitä miten todellinen naisviha ja patriarkaalinen sorto näkyvät tiettyjen kulttuureiden ja uskontojen vaikutuspiirissä. Monikulttuurisuuden nimissä tältä ummistetaan silmät täysin ja jopa siitä keskustelu pyritään kieltämään.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa suomalainen mies on symbolinen syntipukki ja hänen rooliaan yhteiskunnassa vähätellään. Hänestä maalataan kuva toksisena, tunnevammaisena ja vailla kehityskykyä olevana hahmona – samalla kun muut ryhmät esitetään uhripositiosta.

Tällainen yksipuolinen narratiivi on äärimmäisen vaarallinen ja epäoikeudenmukainen. Se ei rakenna tasa-arvoa, vaan repii yhteiskuntaa auki - mutta tähänhän sosialismi pyrkii.

Median olisi syytä kysyä: miksi juuri suomalainen mies on se, joka on oikein esittää negatiivisten stereotypioiden kautta? Miksi hänestä tehdään syyllinen kaikkeen – ilmastonmuutoksesta väkivaltaan, historiallisesta sorrosta nykyajan syrjäytymiseen? Ja miksi samalla ne yhteisöt, joissa naisten oikeuksia todella poljetaan, saavat olla systemaattisesti kritiikin ulkopuolella?

Vastaus on ideologinen. On syntynyt kulttuurinen asetelma, jossa uhrihierarkia ohittaa kaiken muun. Suomalainen mies ei sovi enää siihen kuvaan, jota media, akateeminen maailma ja osa poliittisista liikkeistä haluavat edistää.

Häntä ei haluta kuunnella tai ymmärtää – hänet halutaan vaientaa, nolata ja työntää sivuun. Tilalle tarjotaan uuden ajan mieskuvaa: pehmeää, heikkoa, passiivista ja maskuliinisuuttaan häpeävää hahmoa, joka ei kyseenalaista mitään (paitsi sukupuolensa) eikä puolusta itseään. Juuri tällaista miestä uusi ideologinen valtajärjestys tarvitsee – sellaista, joka alistuu hiljaa, tekee ne vittumaisimmat työt, maksaa muiden laskut ja ylläpitää vallitsevaa uhrinarratiivia kumartelemalla.

Tasa-arvon tai oikeudenmukaisuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä – vaan se on vallankäyttöä. Kyse ei ole yhdenvertaisuudesta, vaan uuden hierarkian rakentamisesta, jossa suomalaisen miehen tehtävä on vaieta, maksaa ja kantaa kollektiivista syyllisyyttä syntymästään saakka.

Joku varmasti väittää, että olen ylireagoinut kurssin tapahtumiin. Joku varmasti väittää, että minun pitäisi lopettaa uhriutuminen, unohtaa kurssilla tapahtunut ja mennä eteenpäin elämässä. Mutta näin olen asiat kokenut ja tunnen näitä tunteita. Kenelläkään ei ole oikeutta määrätä, miten minun olisi pitänyt asiat kokea ja mitä tunteita minun pitäisi tuntea. Minun kokemuksiani on kiistetty lapsuudesta asti. Tätä kokemusta en anna kenenkään kiistää.