Oma tarina

Tarinan lukuaika on noin 50 minuuttia. Tarinan kirjoittamiseen liittyvistä asioista voi lukea Oman tarinan jälkilöylyistä.

* * * * *

Olen Nynny. Olen aktivisti ja blogikirjoittaja.

Lapsuuteni oli onnellinen. Minulla oli, ja on yhä, rakastavat vanhemmat ja lämpimät välit sisaruksiini. Elimme keskiluokkaisen perheen tavallista elämää. Isä kävi töissä ja äiti huolehti minusta ja sisaruksistani kotiäitinä. En tuntenut yksinäisyyttä, koska minulla oli perhe ympärilläni. Varsinaisia kavereita ei ollut, mutta se ei haitannut. Puuhastelin kiinnostuneena Legojen ja muiden teknisten juttujen parissa. Päiväkerhon ja esikoulun leikit eivät kiinnostaneet. En olisi millään halunnut lähteä kotoa. Päivän paras hetki oli kotiinpääsy. Väkivaltaa en kerhossa ja eskarissa kohdannut.

Elettiin 80-luvun alkua. Minut laitettiin koulukypsyystestiin, jonka tuloksena aloitin koulun vuotta myöhemmin kuin muut samanikäiset lapset. Heti koulun ensimmäisiltä luokilta lähtien olin koululaisten arvojärjestyksessä alempiarvoinen. Olin ujo ja hiljainen. Jouduin vetäytymään sivuun alusta lähtien. Opettajat eivät tajunneet, että olisin tarvinnut tukea. Henkinen väkivalta alkoi vähitellen tulla mukaan kuvioihin. Ahdistus kouluun menosta oli joskus niin voimakasta, että aamulla roikuin lavuaarin viemäriputkessa kiinni, itkin silmäni punaisiksi ja huusin, että en halua mennä kouluun. Aikuisten olisi pitänyt silloin tajuta, että jotain oli pahasti vialla.

Minulla oli koko peruskoulun ajan aina muutama hyvä kaveri. Yksin ei tarvinnut koulun pihalla seistä.

Jälkiä sivuun vetäytymisestä ja puhumattomuudesta näkyy minussa vieläkin. En esimerkiksi pysty ottamaan itselleni puheenvuoroa ja osallistumaan nopeasti ja rönsyilevästi etenevään keskusteluun. Hiljaa oleminen ei siis aina tarkoita sitä, että ihminen haluaa olla hiljaa.

Minusta tuntui koko peruskoulun ajan, että syyllisyyttä vieritettiin myös minun harteilleni. Minä olin liian herkkä. Minun olisi pitänyt olla reippaampi ja pitää enemmän puoliani. Oli tavallista, että kouluväkivaltaan puututtiin vaatimalla uhria kääntämään toisen posken ja antamaan anteeksi. Kyseisiä vaatimuksia olen kuullut sen jälkeen useita kertoja.

Kolmannelta luokalta kuudenteen luokkaan kävin isompaa koulua. Olin hierarkian pohjalla. Väkivalta alkoi olla myös fyysistä, mutta enimmäkseen se oli henkistä. Koulun henkilökunta ei osannut puuttua siihen, eikä kaikkia opettajia asia edes kiinnostanut. He olivat vain töissä opettamassa omaa ainettaan.

Oli tuurista kiinni, minkälaisia aikuisia ja ammattilaisia kohtasin.

Osa opettajista halusi minun parastani. Aitoa välittämistä siis oli, ja sitä jatkui koko peruskoulun ajan. Aina löytyi joku opettaja, joka välitti enemmän kuin muut. Luokanopettaja teki kerran niin, että hän oli ostanut koko luokalle jäätelöt, ja lähetti minut ja kaverini noutamaan niitä talon kaukaisimmassa päädyssä sijainneesta keittiöstä. Sillä välin hän oli puhunut luokalle. Tilanne ei muuttunut miksikään.

Tulin usein koulusta kotiin itkien.

Koulussa kannustettiin kertomaan aikuisille, jos jotain tapahtuu. Lasten ja nuorten kulttuurissa käryttäminen eli vasikointi oli ehdottomasti kiellettyä. Se oli halveksittavaa väkivallan tekijöiden ja heidän lähipiirinsä mielestä. Piti valita joko aikuisten pyynnöt tai lasten säännöt. Kun joku meni kertomaan aikuisille, alkoi kiistäminen ja selittely.

Lapset osasivat olla julmia toisilleen. Joistain lapsista näki jo ensimmäisilta luokilta alkaen, että he olivat häiriintyneitä. Heidän käytös vain paheni ylemmille luokille mentäessä. Heidän käytökseensä ei puututtu tai osattu puuttua.

Kohtaamastani syrjinnästä kertoi esimerkiksi se, kuinka liikuntatunneilla jäin aina viimeiseksi, kun joukkueet valittiin huuto- eli kapteenijaolla. Kapteenit määräsivät minut aina kentän kaukaisimpaan nurkkaan. Palloon en saanut koskea. Joissain yksilölajeissa pärjäsin hyvin. Pidin kuntoliikunnasta, mutta sitä ei arvostettu ollenkaan. Päinvastoin, oli häpeällistä valita kävelylenkki jonkun joukkuelajin sijaan.

Koulu kannusti tavoittelemaan hyviä arvosanoja. Kokeista sain kymppejä, joten koulumenestys oli kaikesta huolimatta parasta tasoa. Koin onnistumisen elämyksiä ja sain hyväksyntää edes opettajilta. Mutta täydellisyyden tavoittelu aiheutti huomattavan kovaa stressiä. Jännitin kokeita ihan kauheasti. Stressi koulunkäynnistä helpottui viikonlopuksi. Perjantai-iltapäivä oli viikon paras hetki. Lauantaina oli hyvä olo, mutta sunnuntaina stressi alkoi taas painaa, ja illalla ahdisti.

Kouluun oli pakko mennä. En koskaan lintsannut. Poissaoloni olivat aina luvallisia. Löysin äskettäin vanhan reissuvihkon, johon äitini oli kirjoittanut usean poissaolon syyn olevan ”koulukiusaaminen”.

Kaikki väkivalta oli ehdottomasti kiellettyä, myös itsensä puolustaminen. Sääntö ei ilmeisesti koskenut minuun kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkea minulle tapahtunutta ei silloin edes tulkittu väkivallaksi. Oli ihan normaalia, että koulussa oli muutama joukosta erotettu tyyppi, joita kaikki syrjivät. Jotkut opettajat eivät nähneet kohtelussani ongelmia, vaan osallistuivat siihen jopa itse.

Väkivallan tekijät olivat myös hyvin ovelia. Aikuiset eivät nähneet tapauksia. Mustelmia tai verta ei tullut. Olen miettinyt, olisiko väkivaltaan puututtu jämäkämmin, jos minut olisi hakattu oikein kunnolla. Tuskinpa, mitä olen muilta uhreilta kuullut ja lukenut.

Väkivalta räjähti käsiin seiskaluokalla. Koululla oli huono maine, ja sitä se oli myös käytännössä. Väkivalta oli enimmäkseen fyysistä. Se tapahtui aina ihan yllättäen. Yleensä joukko minulle entuudestaan tuntemattomia aikuisen miehen kokoisia teinejä kävi minuun kiinni takaapäin. Ei siinä voinut mitään tehdä, muuta kuin toivoa, että ei kävisi kovin pahasti. Väkivallan tekijöiden ylivoima oli murskaava. Todistajia oli aina kymmenittäin, mutta väkivallantekoja ei koskaan edes tutkittu, jos en osannut nimetä tekijöitä. Ja enhän minä edes tuntenut heitä. Lopulta en enää kertonut opettajille. Luottamus aikuisiin oli mennyt jo kauan sitten. Koulun vaihto oli ainoa vaihtoehto. Muistan, kuinka muutama opettaja oli kokoontunut hyvästelemään minut. He itkivät. He kai sillä tavalla pyysivät minulta anteeksi. Virallista anteeksipyyntöä on ollut turha odottaa miltään taholta. Siihen palataan myöhemmin tässä tarinassa.

Väkivaltaa ei välttämättä tapahtunut joka päivä. Ainakin se oli viikoittaista. Mutta pelon ilmapiirissä elettiin joka hetki.

Voin henkisesti pahoin. Olin peloissani, ahdistunut, häpeissäni ja vihainen. Janosin kostoa. Näin jälkikäteen olen miettinyt mahdollista ajankohtaa, jolloin sairastuin psyykkisesti. Se oli luultavasti seiskaluokan syksyllä. Minut olisi viimeistään silloin pitänyt ottaa pois koulusta kotiopetukseen ja lähettää traumaterapiaan.

Koulu vaihtui seiskaluokan keväällä, mutta kauaa sitä autuutta ei kestänyt. Hierarkian pohjalta ei päässyt ylemmäs. Olin taas henkisen ja fyysisen väkivallan kohteena. Kaikki huipentui yhdeksännellä luokalla. Elettiin 90-luvun alkua.

Koulun kovisjengi alkoi vainota minua ja kavereitani. Vanhempani kävivät koululla pidetyissä kokouksissa useita kertoja. Kokouksissa oli mukana väkivallan tekijöitä perheineen, mutta onneksi minä en joutunut nöyryytettäväksi sinne. Minulle ei myöskään kerrottu, mitä kokouksissa oli puhuttu. Väkivalta vain jatkui. Koulupoliisikin vaivautui paikalle, mutta hän sanoi ettei voi tehdä mitään, koska tekijät olivat alaikäisiä. Olen vihannut poliiseja siitä lähtien. Kävipä niinkin, että koulun väkivaltatilannetta selvitettiin anonyymillä kyselyllä. Ilmeisesti kovisjengi sai masinoitua kampanjan meidän kaveriporukkaa vastaan niin, että kaverini äänestettiin koulun pahimmaksi kouluväkivallan tekijäksi.

Koulu yritti vähentää väkivaltaa kutsumalla asiantuntijoita luennoimaan. Yksi heistä näytti rajuja kuvia pahoinpitelyjen uhrien vammoista. Kuvien katsominen teki pahaa. Päähän potkaisu tekee suusta ja hampaista veristä mössöä. Hän vaahtosi, kuinka kivuliaita vammat olivat. Erittäin kivulias, erittäin kivulias, hän toisti. Pidin silmällä kovisjengiläisiä. He naureskelivat. Heistä näki ja kuuli, että kuvien katselu ei tuntunut missään. Päinvastoin, se oli heille kunnia-asia, että kova jätkä kestää katsoa mitä vain. Minusta tuntui luennon jälkeen, että käteni olivat yhä enemmän sidotut, mitä tuli itsensä puolustamiseen. Näiden kouluvierailijoiden kannattaisi vähän miettiä, että minkälaista viestiä he kouluun tuovat ja mitä vaikutuksia sillä kouluväkivallan uhreille on. Sen pitäisi olla jo itsestään selvää, että empatiakyvyttömän henkilön empatiaan vetoaminen ei toimi.

Koulumenestykseni oli ollut huippuluokkaa ysiluokan kevääseen asti, mutta silloin se romahti. Minä romahdin. Kerron kahdesta tapauksesta siltä keväältä. Ne olivat ainoat kerrat, siis ainoat kerrat, kun puolustauduin koko peruskoulun aikana.

Väkivallan tekijät olivat täysin arvaamattomia ja väkivalta olisi voinut kärjistyä ihan mihin asti tahansa, varsinkin jos olisin lyönyt takaisin. Yhdeksännellä luokalla kannoin puukkoa koulussa. Kerron tämän yksityiskohdan, koska haluan kaikkien tietävän, miten peloissaan lapsi voi olla ja mihin äärimmäisyyksiin lapsi voi joutua suojellakseen itseään. Minä pelkäsin henkeni edestä. Ihan oikeasti.

Sinä päivänä puukko ei ollut mukana, joten seuraukset jäivät pieniksi. Isokokoisin kovisjengiläinen otti kaveristani kuristusotteen ja nosti niin, että kaverini jalat alkoivat nousta maasta. Jengi naureskeli ympärillä. Olin kuristajan takana ja sain kiinni hänen hiuksistaan. Vedin niistä niin lujaa, että hän kaatui maahan. Menin yhdessä kaverini kanssa rehtorin puheille. Onneksi yksi luokkani tytöistä oli nähnyt tilanteen, ja hän tuli kertomaan totuuden tapahtumista. Jengiläinen tuli rehtorin kansliaan meidän perässä, mutta rehtori huusi hänet ulos.

Penkkaripäivä oli tunnetusti vaarallinen päivä yläastelaisille. Sain sen vapaaksi, mutta vanhojenpäivää en jostain kumman syystä saanut. Perinteen mukaan vanhat kiertelivät luokissa nöyryyttämässä yläastelaisia. Opettajat sanoivat, että minäkin saisin nöyryyttää yläastelaisia sitten omalla vuorollani lukiossa. Ruotsin tunti oli menossa, kun vanhat saapuivat. Ja nyt minulla oli veitsi mukana. Vanhat töhrivät naamaani huulipunalla, pudottelivat tavaroita ja käskyttivät minua. Vedin veitsen esiin. Syntyi hämmennystä. Ruotsinopettaja oli aivan suunniltaan. En muista miten tilanne laukesi. Mutta sen muistan, että harmia siitä tuli ja lähtö koulusta oli jo lähellä. Opinto-ohjaaja väitti minua häiriintyneeksi.

Ihmiset möläyttelevät kaikenlaista, mutta jotkut asiat jäävät kaivertamaan mieltä, niinkuin tuo opinto-ohjaajan loukkaava kommentti. Näitä möläytyksiä on kertynyt, kuten tästä tarinastani voi kuulla, ja ne tulevat mieleen yhä uudelleen takaumien muodossa. Vieläkin koen takaumia penkkarien ja vanhojenpäivän aikana. Uutisointi juhlahumusta tuntuu vastenmieliseltä.

Olisin halunnut, että väkivallan tekijöitä olisi rangaistu kunnolla. Oli harvinaista, että tapaukset edes etenivät rangaistuksiin asti. Jotkut harvat tekijät, joiden henkilöllisyys tiedettiin, saivat ehkä jälki-istuntoa saman verran, mitä olisi saanut läksyjen unohtamisesta. Olin kokenut sen äärimmäisen epäoikeudenmukaiseksi. Koko kouluaikana jotkut tekijöistä pyysivät anteeksi, mutta se oli todella harvinaista, ja se tapahtui vain aikuisten pakottamana. ”Se oli vain leikkiä, sori.”

Se tosiasia, että en saanut oikeutta, on vaikuttanut voimakkaasti myöhempään elämääni. Olen käyttänyt sanontaa, että koko yhteiskunta lakeineen ja ihmisoikeuksineen on minulle surkea vitsi. Kaiken kokemani takia luottamukseni ja kunnioitukseni yhteiskuntaan ja sen virallisiin toimijoihin on vähissä. Yhteiskunta tuntuu heikolta. Yhteiskunta ei saanut edes muutamaa kakaraa kuriin. Kuinka se voisi saada kuriin ja järjestykseen mitään muutakaan?

Moni kouluväkivallan uhri kertoo uskoneensa, että heistä kerrotut valheet ovat totta. He ovat uskoneet, että he ovat juuri sellaisia, millaisiksi tekijät heitä väittivät. Minä en uskonut valheita, enkä kääntänyt vihaa sisäänpäin. En syyttänyt itseäni uhriksi joutumisesta. Syytän yhä väkivallan tekijöitä ja vastuussa olleita aikuisia ja viranomaisia, mutta kauna heitä kohtaan on laimentunut vuosien saatossa. Syytin pitkään myös vanhempiani, mutta selvitimme asiat neljä vuotta sitten viimeisimmän hermoromahdukseni aikana. Ehkä tämä seikka, että syytin aina muita, pelasti minut vieläkin pahemmilta seurauksilta. Moni päätyy yrittämään itsemurhaa, kun on syyttänyt itseään ja kääntänyt kaiken sisäänpäin. Minulla on yhä taipumusta syyttää muita myös omista virheistäni.

Korostan vielä, että tunnen tehneeni palveluksen muille joutumalla uhriksi. Otin vastaan väkivallan, jotta muut saivat opiskella rauhassa.

Olin kiehunut vihasta ja kostonhimosta jo vuosia ennen yhdeksännen luokan loppua. Nyt vihdoin keitti yli. Minulla oli rajuja kostofantasioita. Aikuiset olivat suvainneet väkivaltaa yhdeksän vuotta, mutta ylitsekiehuvan vihan takia minä jouduin vaikeuksiin. Koulun aikuiset eivät osanneet tehdä enää muuta kuin lähettää minut terapeutin puheille. Koulutieni päättyi pari kuukautta ennen kevätjuhlaa, kun jouduin nuorisopsykiatriselle osastolle.

Kouluun ei tarvinnut enää mennä. Se oli hyvä asia.

* * * * *

Yhdeksän vuoden väkivalta oli aiheuttanut pahoja vaurioita kasvavan nuoren mieleen ja aivoihin.

Jälleen kerran oli tuurista kiinni, minkälaisia ammattilaisia kohtasin. Ensimmäisen terapeuttini olisi pitänyt pysyä kaukana minusta. Hän oli erikoissairaanhoitaja, joka sai erittäin vaikeasti traumatisoituneen potilaan hoidettavakseen. Niin ei olisi pitänyt ikinä käydä. Uskomattominta oli, että olin hänen potilaana neljä vuotta. Terapeuttia pitäisi vaihtaa heti, jos työ hänen kanssaan ei onnistu, eikä jäädä huonoon tai jopa vahingolliseen terapiasuhteeseen. Myös ammattilaisen pitäisi tajuta asia ja siirtää potilas pätevämmän ammattilaisen hoitoon. Terapiassa kävin kertomassa kostofantasioistani ja valitin tyttöystävän puutteesta. Kotona makasin sohvalla, katselin musiikkivideoita ja harrastelin jotain suuruudenhullua yksikseni.

Olin nuorisopsykiatrisella osastolla kahteen otteeseen. Eipä siellä osastolla mitään tehty. Lähinnä siellä odotettiin ruokailuja ja kahvihetkiä, ja katsottiin telkkaria. Paikka oli enemmänkin nuorten säilytyspaikka kuin hoitoa antava laitos. Ensimmäinen kerta osastolla oli suoraan koulusta. Toinen kerta oli kaksi vuotta sen jälkeen. Minut houkuteltiin osastolle, ja minä hölmö suostuin lähtemään sinne vapaaehtoisesti. Ajattelin, että voisin löytää tyttöystävän osastolta. Epätoivo tyttöystävän etsimisessä oli niin kova. Minut laitettiin samaan huoneeseen erään pojan kanssa. Huoneen oveen poika oli teipannut piirroksen, jossa elefantti imee omaa kyrpäänsä. Nukuin selälläni ja sängyssä oli surkean ohut peitto. Heräsin varsin kurjaan tuntemukseen ja näkyyn.

#metoo

Seuraavat päivät olin täydessä raivossa. Voin fyysisesti pahoin ja oksensin. Teko tuntui niin kuvottavalta. Tapausta vähäteltiin, vaikka poika jopa myönsi tehneensä niin. Minä olin ylireagoinut. Eräskin hoitaja kysyi, että eikö minun kotona oltu puhuttu seksistä. No, minulle ei oltu puhuttu tuollaisesta ”seksistä”. Arki jatkui osastolla normaalisti. Viimein uskalsin lyödä poikaa. Siitä seurasi paljon harmia. Terapeuttini valitsi puolensa. Hän puolusti poikaa selittelemällä, kuinka vaikeaa pojalla oli. Terapeutille kertomani fantasiat otettiin nyt todesta. Minut lähetettiin Kupittaan psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle.

Ahdistelun jälkeen en pystynyt enää vuosiin nukkumaan selälläni ja tarvitsin paksun peiton, jonka läpi kehon muodot eivät näy. En pystynyt nukkumaan niin, että huoneen seinä on sängyn oikealla puolella ja jalkopääty kohti ikkunaa. En vieläkään voi nukkua paikassa, jossa on minulle tuntemattomia tai puolituttuja henkilöitä. Vihasin pitkään kaikkea homoseksuaalisuuteen liittyvää, kunnes aloin huomata, kuinka moni heistä on kouluväkivallan uhri.

* * * * *

Kupittaan sairaala oli kurja paikka 90-luvun puolivälissä. Jouduin suljetulle osastolle kahden vuoden sisällä useita kertoja. Sairaala oli säilytyspaikka mielisairaiksi leimatuille ihmisille. Ei siellä ketään yritetty parantaa, vaan hoito oli oireiden tukahduttamista. Hoitojaksot kestivät viikkoja tai kuukausia kerrallaan. Hoitajat olivat tylyjä. Pahinta oli paikan lääkäri. Hänessä ei ollut lainkaan inhimillisyyttä. Hän ohitti kokonaan vaikean traumataustani ja kokemukseni kouluväkivallan uhrina. Seksuaalista ahdistelua hän ei uskonut ollenkaan, vaan puhui ”väitetystä ahdistelusta”.

Hän leimasi diagnoosiksi paranoidisen skitsofrenian. Hoito oli sen mukaista. Ennuste oli huono, koska hoito ei tehonnut minuun. No ei se tietenkään tehonnut, koska diagnoosi oli väärä! Lääkehoito oli todella raskasta ja teki sairaaksi. Suljettujen jaksojen välillä jouduin käymään vapaaehtoisesti päiväosastolla. Sairaalasta uhattiin, että jos en käy siellä, tulee poliisi hakemaan minut suljetulle. Se ei ollut mitään vapaaehtoisuutta. Aika sairaalan vaikutuspiirissä oli elämäni kamalinta aikaa. Olin pohjalla. En ole ikinä ollut niin huonossa psyykkisessä kunnossa. Kouluaikana kokemani tunteet vain vahvistuivat.

Pelkäsin ja vihasin sairaalaa, sen henkilökuntaa ja erityisesti lääkäriä niin paljon, että uhkailin lääkäriä ja hoitajia. Sain sakkotuomion laittomasta uhkauksesta. Se tuntui äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, koska minä olin sairaalan uhri, eikä toisinpäin. Kouluaikana minua uhkailtiin, mutta siitä ei piitattu. Heti kun minä menin tekemään jotain, niin minua rangaistiin. Lakimieheni totesi, että kyse oli enemmänkin sairaalan voimannäytöstä kuin tuomioistuimen vastauksesta tekemääni uhkailuun.

Psykiatristen sairaaloiden lääkäreillä on todella suuri valta päättää yksilön perusoikeuksista. Saa tehdä aika kovia rikoksia, jotta joutuu pakkolaitokseen niinkin pitkäksi aikaa, mitä minä sairaalassa vietin.

Väärinkäytöksiä tapahtuu aina, kun ollaan tekemisissä psykiatristen sairaaloiden kanssa. Päätökset tuntuvat perustuvan mielivaltaan, ei lääketieteeseen. Kaikki potilaan sanoma voidaan kääntää häntä itseään vastaan. Potilaan oikeusturva on vain sana paperilla ja sitä rikotaan jatkuvasti. Potilaalla on esimerkiksi oikeus nähdä hänestä tehdyt kirjaukset ja vaatia niihin muutosta. Tällainen seikka voi tuntua mitättömältä, mutta asiat palaavat kummittelemaan esimerkiksi lääkärin vaihtuessa, jouduttaessa uudelleen sairaalaan tai esimerkiksi likaiseksi menneessä huoltajuusoikeudenkäynnissä. Vaikka potilas luulisi puhuvansa henkilökunnalle luottamuksellisesti, voi sairaala antaa tietoja muille viranomaisille.

Jotain on pahasti vialla, kun hoito rikkoo potilaan. En tajua vieläkään, miten pakkolaitokseen sulkeminen, pakkolääkitseminen tahdottomaan tilaan, hallintaotteisiin vääntäminen, eristäminen ja lepositeisiin sitominen parantaa vaikeasti traumatisoituneita potilaita. En vain tajua sitä. Psykiatrinen väkivalta ja kemiallinen pahoinpitely ovat oikeita käsitteitä kuvailemaan kokemiani vääryyksiä. Sairaalalle ei tullut minkäänlaisia seuraamuksia ilmiselvistä hoitovirheistä ja väärinkäytöksistä. He eivät edes pyytäneet anteeksi, vaan ehdottivat vain hoidon jatkamista sairaalassa.

* * * * *

Kahden vuoden jälkeen vanhempani hankkivat minulle yksityisen psykiatrin. Hän joutui tekemään useita kotikäyntejä, koska ahdistus oli niin sietämätöntä, että heittelin tavaroita, itkin ja huusin tuskasta. Ahdistus oli jatkuvaa ja sen määrää on mahdotonta kuvailla. Psykiatri otti minut pois Kupittaan sairaalasta, kumosi skitsofreniadiagnoosin ja muutti lääkityksen. Samalla loppui neljän vuoden terapiasuhde erikoissairaanhoitajan kanssa. Toipuminen alkoi siitä. Kävin psykiatrilla useita vuosia. Hän järjesti minulle terapeutin, jonka kanssa yritimme saada elämääni takaisin kasaan.

Sain vihdoin myönteisiä kokemuksia psykiatriasta ja sillä oli suuri merkitys toipumisen tiellä. Aika ei ollut vielä kypsä pidemmälle, vaikka psykiatrin ja terapeutin kanssa päästiin pitkälle. Trauma jäi yhä tunnistamatta, joten sairastumisen ytimeen ei päästy.

Aikaa psykiatrin hoidossa kului noin vuosikymmen. Ei elämä pelkkää kärsimystä ollut. Vastuusta vapaa ja harrastusten täyttämä elämä oli ihan mukavaa.

* * * * *

Ysiluokalla ehdin osallistumaan ammatinvalintaan ja sain silloin jatko-opiskelupaikan. Tärkein perusteeni valita kyseinen koulu oli se, että siellä olisi fiksumpaa väkeä kuin lukioissa, ja siten mahdollisuus joutua uudelleen uhriksi olisi pienempi. Valitsin koulun naapurikaupungista. Lähilukio ei ollut vaihtoehto, koska väkivallan tekijät olisivat olleet yhä saman koulun alueella. Kokeilin iltalukiota sairaalavaiheen aikana, mutta en jaksanut ensimmäistäkään jaksoa. Siihen päättyi entisen kympin pojan akateeminen ura. Kouluun, johon minulla oli jatko-opiskelupaikka, menin vasta päästyäni pois Kupittaan sairaalasta. Minua patistettiin opiskelemaan ihan liian pian sairaalasta poispääsyn jälkeen. Olin liian sairas, enkä saanut tukea opiskeluun. Pystyin silti opiskelemaan perustutkinnon, mikä oli ihme. Peruskoulupohjaisen tutkinnon opiskelu ei ollut kovin mielekästä tekemistä. Se oli aivan liian yksinkertaista. Olisin oikeasti kuulunut lukioon.

En pystynyt jatkamaan opiskeluja pidemmälle yrittämisestä huolimatta. Sen jälkeen yritin työelämää, mutta jaksoin vain pari kuukautta, ennenkuin jouduin sairauslomalle. Yritin tehdä työtä muutaman kerran uudelleen, mutta lopputulos oli aina sama. Hoidot ja oma yrittämiseni toipua eivät saaneet työkykyäni paranemaan. Muutaman vuoden päästä kokeilin vielä ammatillista aikuiskoulutusta toisella alalla, mutta se ei onnistunut. Jaksoin käydä koulua pari kuukautta, kunnes jäin täysin uupuneena sänkyyn makaamaan, kirjaimellisesti. Yritin jatkaa opiskelua muutaman kerran uudelleen, mutta lopputulos oli aina sama.

Näin jälkeenpäin katsoen opiskelemaan lähteminen oli virhe. Olin saanut työkyvyttömyyseläkkeen 16-vuotiaana, mutta menetin sen opiskelun takia. Perustutkinto oli turha, koska en pystynyt jatkamaan opiskeluja enkä pystynyt työllistymään.

* * * * *

Tapasin nykyisen psykiatrini toistakymmentä vuotta sitten, kun työkykyäni selvitettiin. Hän työskenteli yksityisvastaanotolla, mutta hän päätti ottaa minut potilaakseen. Kävin myös EMDR (Eye Movement Desensitization and Reprocessing) -traumaterapiassa, mutta oireet eivät helpottaneet. Terapian aikana opin silti ymmärtämään, kuinka kouluväkivalta ja psykiatrinen väkivalta olivat yhteydessä nykyisiin ongelmiini.

Sain diagnoosin C-PTSD:stä (complex post-traumatic stress disorder) eli monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Nykyisiin diagnooseihin kuuluu lisäksi masennus ja nippu erilaisia persoonallisuushäiriöitä. Traumaoireiluun liittyy flashbackeja eli takaumia, dysforiaa eli voimakkaan epämiellyttävää oloa ja erilaisia pelkotiloja. Takaumavapaita päiviä ei ole, ja pahimmillaan takaumia tulee tauotta. Ihan mitättömät asiat nostavat niitä esiin. Takaumat ilmenevät usein myös kehollisina. Esimerkiksi tönityksi joutuminen on jättänyt trauman, joka ilmenee muistitakaumien lisäksi kehollisina takaumina. Takaumat aktivoituvat jopa niin pienestä asiasta kuin olkapään hipaisusta oven karmiin.

Enimmäkseen takaumat heräävät ilman mitään ulkopuolista triggeriä. Takaumat eivät tule yksin. Niitä tulee aina useita peräkkäin. Mitkään itsehoitokeinot, kuten mindfulness, eivät auta niihin, vaan ne voivat jopa pahentaa oloa. Ennen lääkityksen löytymistä jouduin varjonyrkkeilemään vimmatusti kuvitellen hakkaavani vihan kohdetta. Olisin halunnut huutaa tuskasta ja hyppiä tasajalkaa, mutta naapurit olisivat kuulleet sen, ja se olisi tuonut poliisit oven taakse.

Joudun kokemaan takaumia myös asioista, jotka olisivat voineet mennä toisin, tai joita olisi voinut tapahtua. Mieli tuottaa voimakkaita mielikuvia, sekoittaen niihin takaumia todellisista tapahtumista. Ajatusketju alkaa ehkä ihan mitättömästä asiasta, ja etenee yleensä siihen, että tapahtuu jotain kauheaa.

Paha olo ja päänsisäiset raivokohtaukset olivat niin sietämättömän voimakkaita, että niitä on vaikea kuvailla ulkopuolisille tai edes itselleen. Pystyn nykyään palaamaan tunteisiin vain osittain. En tiedä onko tämäkin vain suojamekanismi, jonka avulla pystyn jatkamaan elämää, vaikka trauma on yhä piiloutuneena syvälle mieleen.

Masennus on tuttu vieras elämässäni. Pahimpia masennusjaksoja ovat olleet ne kerrat, jolloin en päässyt edes sängystä ylös. Viimeisin oli kuusi vuotta sitten. Nukuin pari tuntia kerrallaan ja olin hereillä tunnin tai pari, kunnes nukahdin jälleen. Tätä toistui ympäri vuorokauden pari kuukautta. Olin silloin vaikeassa elämäntilanteessa, ja lopussa ainoa asia mitä jaksoin sanoa tai tuntea oli etten jaksa enää.

Unettomuus alkoi yhdeksännen luokan lopussa. Olen joutunut käyttämään unilääkkeitä siitä lähtien. Väliin mahtuu aikoja, jolloin nukun hyvin, mutta unettomilla kausilla tarvitsen lääkitystä. Hyvinäkin aikoina unettomuus alkaa vaivata heti, jos joudun heräämään aikaisin aamulla. Stressi lyhyeksi jäävistä yöunista valvottaa vaikka koko yön.

Kärsin myös sosiaalisten tilanteiden pelosta, mikä ei ole ihme kaiken tapahtuneen jälkeen.

Pelkoihin eivät psykiatriset hoidot, terapiat ja lääkkeet ole auttaneet. Olen usein stressaantunut ja hälytystilassa. Odotan, että jotain pahaa tapahtuu. Säikähdän helposti tilanteissa, joissa ei ole todellista uhkaa. Jo äänen korottaminen nostaa traumaoireet pintaan. Pelkään jatkuvasti, että joudun väkivallan uhriksi. Vältän viimeiseen asti paikkoja ja tilanteita, joissa voi olla väkivaltaa tai sen uhkaa. Pelkään liikkua kaupungilla pimeään aikaan. Olen jättänyt käymättä monissa minulle mieluisissa tapahtumissa, koska pelkään, että minut ryöstetään ja pahoinpidellään kun avaan polkupyöräni lukitusta hämärässä pyöräparkissa. En pyöräile kaupungin läpi, vaan kierrän pidempää reittiä, koska voisin joutua kohtaamaan väkivaltaisia ihmisiä keskustassa. Erityisiä inhokkeja ovat nuorisojoukot. Voin taas joutua keskelle ilkkuvaa nuorisojoukkoa, vaikka kouluajoistani on aikaa jo kolmekymmentä vuotta. Traumaoireet nousevat pintaan pelkästä ajatuksesta. Jokainen kerta ulos lähtiessäni, vaikka vain lähikauppaan, voi pilata elämäni pitkäksi aikaa.

Välttelen henkisiä konflikteja viimeiseen asti. En halua riidellä varsinkaan läheisten ihmisten kanssa. Tiedän, että se vahingoittaisi heitä, ja tiedän katuvani sitä hyvin pian. Lisäksi minun on vaikea pyytää anteeksi, vaikka sitä kovasti haluaisin. Syyllisyys jäisi vaivaamaan pitkäksi aikaa. Fyysisiin konflikteihin en lähde ollenkaan. En kyennyt kouluaikoina enkä koskaan tule kykenemään fyysisesti vastustamaan muita ihmisiä. Olen joutunut selviytymään tilanteista joko puhumalla tai alistumalla. Olen kyennyt vastustamaan muita vain tilanteissa, joissa olen tiennyt, etten joudu fyysisesti vaaraan. Esimerkiksi poliisia ja psykiatrisen sairaalan henkilökuntaa olen vastustanut, koska he eivät voi virkansa puolesta pahoinpidellä minua. Ainakin olen ollut sellaisessa uskossa, vaikka molemmista on paljastunut viime aikoina pahoja väärinkäytöksiä.

Pieleen menneet asiat jäävät vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa. Joistain tapahtumista syntyy uusia traumoja, jotka jäävät kummittelemaan takaumina. Minä reagoin epätavallisen voimakkaasti. Kerran traumatisoituneena saa helposti uusia traumoja asioista, jotka olisivat muille merkityksettömiä.

* * * * *

Psyykenlääkkeitä olen käyttänyt jo nuorisopsykiatrisen ajoista alkaen ja joutunut kärsimään niiden haittavaikutuksista. Ne ovat olleet joskus vakavia, mutta jotkut lääkärit eivät ole välittäneet niistä. Joidenkin lääkkeiden haittavaikutuksena oli tunteiden latistuminen. Iloa oli vaikea tuntea, mutta tuska tuntui silti. Ja kun levottomuus lisääntyi yhdellä lääkkeellä, määrättiin rinnalle toinen lääke, joka vaimensi levottomuutta. Sillä oli taas omat haittavaikutuksensa. Välissä oli kymmenisen vuotta, kun kieltäydyin kaikesta lääkityksestä. Siihen mennessä kokeillut kymmenet eri lääkkeet eivät olleet toimineet. Viimeisimmän hermoromahduksen osasyy oli mielialalääkkeessä, jota kokeiltiin unettomuuden hoitoon. Annosta lisättäessä lisääntyi myös levottomuus.

Lääkkeiden haittavaikutuksia on voitu tulkita myös psyykkisten sairauksien oireiksi. Vaarana on ollut myös fyysisten sairauksien oireiden tulkitseminen psyykkisiksi ongelmiksi. Kävin hakemassa apua erääseen fyysiseen sairauteen, johon lääkehoito ei tehonnut riittävästi. Terveyskeskuslääkäri katsoi koneeltaan, että minusta oli tehty kirjauksia Kupittaan sairaalassa. Hän muuttui tylyksi ja sanoi, että lääkkeitä on turha vaihtaa, jos en edes käytä niitä. Kävin äkkiä salaamassa kyseiset kirjaukset OmaKannassa. Sairauden syynä taisi kuitenkin olla yksinäisyydestä aiheutunut stressi.

Oikean psyykenlääkityksen löytämiseen meni kolmekymmentä vuotta. Viimeisen hermoromahduksen aikana aloin epäillä sairastavani kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Ajattelin olevani hypomaniavaiheessa. Sain epilepsian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon tarkoitetun lääkkeen, joka hillitsee rajuja päänsisäisiä raivokohtauksia. Kaksisuuntaista minulla ei kuitenkaan todettu. Toinen tärkeä lääke on beetasalpaaja, joka heikentää takaumien esiintymistä ja voimakkuutta. Sen käytön aloitin vasta kaksi vuotta sitten.

Aloittaessani uuden lääkityksen ajattelin, että tältäkö tuntuu olla normaali ihminen. Tuska oli hetken täydellisesti poissa.

* * * * *

Lakisääteisistä palveluista ja toimeentulosta täytyi taistella, kun vastassa oli joukko mielivaltaa käyttäviä virastoja. Mielenterveysongelmaisena on raskasta huolehtia kaikesta, mitä virastot vaativat. Tarvittavien dokumenttien kuten lääkärinlausuntojen hankkimiseen menee aikaa. Päätöksiä voi joutua odottamaan kuukausia. Taistelu on raskasta varsinkin silloin, kun tulee hylkäävä päätös. Tuet voivat mennä poikki kuukausiksi. Silloin on haettava viimesijaisia tukia, jos niihin on edes oikeutettu. Valitusten käsittely kestää vielä pidempään. Tuntuu, että käytäntönä on antaa ensin hylkäävä päätös, ja odottaa, että jospa hakija tyytyisi päätökseen ja jättäisi valituksen tekemättä. Tällöin virastolta säästyisi taas rahaa. Olen ollut suorastaan raivoissani virastoja kohtaan. Saamaani kohtelua olen pitänyt tahallisena pompotteluna. En muista tarkalleen, milloin ja kuinka kauan olin vuoroin työttömänä, sairauslomalla ja kuntoutustuella. Ainakin vuosikymmen siihen meni, luultavasti useampi vuosi ylikin. Kuntoutustuelle pääsy oli hyvä asia, koska sen ansiosta pääsi eroon TE-toimistosta.

Hyviäkin kokemuksia on. Minut lähetettiin Kelan, TE-toimiston ja sosiaalitoimiston yhteispalvelupisteeseen. Työntekijä otti asiani hoidettavakseen ja hän todella teki kaikkensa asiani hyväksi. Hän lähetti minut työkykytutkimukseen, jossa tapasin nykyisen psykiatrini. Tulos oli selvä. Olin työkyvytön, mutta eläkkeeseen oli vielä pitkä matka.

Työkyvyttömyyseläkkeelle pääsy oli yksi parhaimmista asioista elämässäni. Olo helpottui huomattavasti, kun toimeentulosta ei tarvinnut enää taistella.

Laskin, että menetän ansiotuloina noin puolitoista miljoonaa euroa. En osaa laskea kuinka kalliiksi tulen yhteiskunnalle, eikä se minua edes kiinnosta. En tunne syyllisyyttä, vaikka joudun olemaan yhteiskunnan elätettävänä. Ammattilaiset tekivät valintoja, joihin en voinut vaikuttaa. Yhteiskunta saa kantaa niiden seurauksia loppuun asti. Enkä minä asialle mitään voi. Olen ihan oikeasti työkyvytön. En pysty elättämään itseäni työllä vaikka haluaisinkin. Eikä elämä tukien varassa helppoa ole, vaikka niin kuulee usein väitettävän.

Pienituloisuudesta on aiheutunut kokemus epäoikeudenmukaisuudesta. Muiden vauraus pisti joskus vihaksi, koska itse jouduin sinnittelemään paljon vähemmällä. Raha ei tuo onnea, mutta se helpottaa elämää huomattavasti.

* * * * *

Itsenäistyminen ja aikuistuminen jäivät vajaaksi. Elämä nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa oli niin epänormaalia. Ammattilaiset pitivät minulle seuraa, kun samaan aikaan muut hoitivat arkirutiinejaan, opiskelivat, siirtyivät työelämään ja pariutuivat. Minusta tuntuu, että olen yhä jossain välimaastossa. Vaikka olen joutunut väkivallan uhriksi ja pyörinyt psykiatriassa vuosikymmeniä, en tunnista, että minulla olisi potilas- tai uhri-identiteettiä. Olen katkeroitunut, mutta en ole uhriutunut. En koe olevani syrjäytynyt.

Minulta puuttuu voimavaroja arkiasioiden tekemiseen. Minulla on vaikeuksia aloittaa ja motivaation puutetta tehdä niitä. Motivaatio kotitöihin on heikko. Kotini on muuten siisti ja järjestyksessä, mutta siivoaminen jää vähiin. Tiedän, että imurointi kestäisi vain puoli tuntia, mutta sen aloittaminen on vaikeaa. Jo imurin hakeminen kellarista tuntuu ylivoimaiselta.

Kaupassa käyn niin harvoin kuin on mahdollista. Kävelymatka kauppaan ei ole mahdottoman pitkä, mutta lähteminen on vaikeaa. Muiden ihmisten seassa liikkuminen ahdistaa. Yritän selviytyä kaupasta mahdollisimman nopeasti. Kauppamatkan tehtyäni olo on helpottunut, ja onnistunut kaupassakäynti palkitsee. Ruokaa laitan harvoin. Käyn kaupassa niin harvoin, että raaka-aineita ei kaapissa yleensä ole. Lisäksi ruoan valmistaminen vaatisi huolellista suunnittelua siitä, mitä kaupasta tarvitsisi ostaa. Minulla on ongelmia myös jaksamisen kanssa. Ruoan laitto vaatii voimavaroja ja motivaatiota, joita minulla ei paljoa ole. Syön mieluummin valmisruokaa.

Itseluottamus on jäänyt heikoksi. Näen itseni erilaisena kuin jotkut muut näkevät minut. Liitän itseeni negatiivisia mielikuvia. Oikeasti olen kiltti, hyväntahtoinen, empaattinen ja herkkä. Muut huomaavat nämä ominaisuudet, vaikka ne jäävät usein itseltäni huomaamatta.

Resilienssi eli kyky selviytyä vaikeuksista ja stressinsietokyky ovat molemmat huonoja.

* * * * *

Ollessani kuudennella luokalla tapahtui Raumanmeren koululla ammuskelu. Oppilas surmasi kaksi luokallaan ollutta poikaa. Teon syyksi surmaaja kertoi, että hän oli joutunut kouluväkivallan uhriksi surmaamiensa poikien taholta jo alaluokilta alkaen. Muistan, kuinka vakava ilmapiiri koulussani vallitsi tekojen jälkeen. Kaikki olivat järkyttyneitä, paitsi minä. Tunsin, että teko oli oikeutettu. Kun sanomalehdessä julkaistiin surmattujen poikien kuvat, kommentoi eräs luokallani ollut tyttö, kuinka komeita poikia he olivat olleet. Minä näin surmatut pojat hirviöinä, joten koin tytön kommentin loukkaavana.

Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat olivat hirvittäviä tragedioita. Ne kiinnostivat minua monesta eri syystä, mutta varsinkin siksi, että tekijät olivat kouluväkivallan uhreja. Heihin oli helppo samaistua.

Fantasiointi väkivallasta alkoi jo kouluaikoina. Fantasioinnin lähtökohta oli siinä, että olin täysin kyvytön puolustamaan itseäni. Sain hallinnan tunnetta edes unelmissani. Listaa fantasioiden kohteista ei kannata lähteä tekemään, koska sitä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Fantasiat kohdistuivat oikeastaan koko yhteiskuntaan. Yhteenotto yhteiskunnan kanssa tuntui ainoalta ratkaisulta kohtaamiini ongelmiin ja pahaan olooni. Koin poliittisen väkivallan oikeutettuna ja harmittelin, että kansalaiset olivat liian nössöjä puolustamaan oikeuksiaan.

Hallinnan tunnetta lisäsi se, että opettelin ampumaan, ja minusta tuli aika hyvä ampuja. Luulen, että kiinnostukseni aseisiin johtui siitä, että olin joutunut selviytymään väkivaltaisista tilanteista puhumalla tai alistumalla. Kättä pidempi olisi tasoittanut tilannetta ihan kivasti. Ajatus siitä, että kohtalon voisi lopulta ottaa omiin käsiinsä, tuntui turvalliselta.

Väkivaltafantasiat olivat todella karmeita. En välittänyt niissä yhtään seurauksista tai uhrien ja heidän läheistensä kärsimyksistä. Kun oma paha olo oli sietämättömän voimakasta, esti se näkemästä muiden kärsimystä. Kynnys fantasioista väkivaltaisiin tekoihin oli korkea. Se oli mahdottoman korkea. Tiedän kokemuksesta, että vaatii äärimmäisyyksiä lähteä ajatuksista tekoihin. Vaikka kyse oli vain fantasioinnista, reagoivat psykiatria ja viranomaiset siihen herkästi. Niiden kanssa tekemisiin joutuminen aiheutti fantasioinnin lisääntymistä ja lisäsi vihaani niitä kohtaan, joita olin jo valmiiksi vihannut. Sivullisia en halunnut vahingoittaa, vaikka ajatus unohtui, kun kipu oli tarpeeksi voimakasta.

Olin liian arka tekemään mitään vähänkään rajumpaa, vaikka kiehuin raivosta. Jos olisin tehnyt jotain rajumpaa, olisivat teko ja edes lyhyt ehdoton vankeustuomio olleet perheelleni liikaa. Perheeni vahingoittuminen olisi ollut minulle liikaa. Vankila olisi ollut liikaa. En olisi selvinnyt siitä hengissä.

Valkoinen raivo kuvaa parhaiten kokemaani tuskaa. Musta raivo tarkoittaa mielen pimenemistä raivon iskiessä. Sen jälkeen ei muisteta mitään, ja seuraava muistikuva on putkasta. Valkoisessa raivossa tekijä on läsnä ajassa ja paikassa, ja tietää tarkalleen mitä tekee. Aiheesta on kuvattu samanniminen dokumenttielokuva, jossa kerrotaan koulusurmasta fantasioineen pojan tarina.

Valkoisen raivon kanssa eläminen kuluttaa. Elämä ilman sitä on niin paljon helpompaa. Siitä on vaikea päästä eroon, mutta se laimenee. Minulla kesti vuosikymmeniä voimakkaimmista fantasioista irtipääsemiseen. Fantasiani eivät ole kokonaan loppuneet, mutta pieni tuska on helpompi sietää kuin iso raivo.

* * * * *

Elämäni suurimpia käännekohtia on ollut se, kun kolmetoista vuotta sitten kerroin psykiatrille jälleen kerran kokemuksistani kouluväkivallan uhrina. Aikuiset vähättelivät väkivaltaa kouluaikoinani ja sen jälkeen, mutta en tajunnut tekeväni sitä itse. Asia kävi viimein ilmi. Silloin päässäni naksahti.

Samaan aikaan Turussa käytiin oikeudenkäyntiä, jossa koulun henkilökunta oli syytteessä pitkittyneen kouluväkivaltatapauksen takia. Oikeus totesi koulun henkilökunnan syyttömäksi. Heti perään julkaistiin uutinen, jossa koulun edustaja iloitsi oikeasta tuomiosta.

Silloin minä suutuin. Sota yhteiskuntaa vastaan alkoi. Minä en jää yksin kärsimään, vaan laitan muutkin kärsimään minuun kohdistuneen väkivallan seurauksista.

Ensimmäisenä yönä kävin kivittämässä opetusviraston ovien lasit säpäleiksi. Toisena yönä kävin kivittämässä Turun oikeustalon ikkunoita. Kivet loppuivat kesken. Ja jäin kiinni itse teossa. Poliisi kohteli minua nöyryyttävästi ollessani pidätettynä. Erityisesti tietokoneen takavarikointi oli nöyryyttävää. Olin kirjoittanut tekstejä vain itselleni, mutta nyt poliisit lukivat niitä.

Minut tuomittiin yli neljäksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen törkeästä tuhotyöstä. Koin tuomion äärimmäisen epäoikeudenmukaiseksi. Minua kiduttaneet väkivaltarikolliset saivat ehkä tunnin jälki-istuntoa, mutta kun minä menin tekemään jotain huomattavasti vähäisempää, niin minua rangaistiin kovaa.

* * * * *

Olen joutunut tekemisiin poliisin ja psykiatrisen sairaalan kanssa muutaman kerran ikkunajutun jälkeen.

Vaadin entiseltä yläasteen koulultani julkista anteeksipyyntöä. Koulussa painettiin paniikkinappulaa, ja poliisi haki minut kahden partion voimin kuulusteluihin. Huusin solvauksia päin minua kuulustelleen poliisin naamaa. Matka jatkui poliisisaattueessa psykiatriseen sairaalaan. Olin siellä tarkkailujaksolla muutaman päivän. Olin shokissa useita viikkoja tapauksen jälkeen. Tapaus lisäsi taas vihaani koulua, sairaalaa ja varsinkin poliisia kohtaan. Vieläkin kun kuulen auton pysähtyvän talon eteen, herää takaumia poliisin tulosta. Tapaus aiheutti ison kolhun toipumiseeni pitkäksi aikaa.

Kupittaan psykiatrinen sairaala oli muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa, mutta jotain oli yhä vialla. Ulkomaalaistaustainen, ilmeisesti kielitaidoton nainen vaelteli pitkin käytäviä ja valitti hiljaa itsekseen. En kokenut, että tilanteessa olisi ollut mitään erityistä. Hän oli muuten ihan rauhallinen. Paikalle tuli puolenkymmentä hoitajaa, jotka tarttuivat naiseen, väänsivät hänet hallintaansa ja veivät hänet eristykseen. Niin tapahtui ainakin kaksi kertaa. Voimankäyttö ja eristys olivat aivan suhteettomia tekoja verrattuna siihen, mitä nainen oli tehnyt.

Turun Sanomat julkaisi paljastusjutun sairaalan väärinkäytöksistä. Kiehuin raivosta. Petyin siihen, miten mielenterveyspotilaiden etua ajavat järjestöt puuttuivat asiaan. Ilmitulleisiin väärinkäytöksiin nähden vastaus oli vaatimaton. Jonkun mielenterveysjärjestön työntekijä haastatteli entisiä potilaita, mutta siihen se jäi. Ei ollut kansanjoukkoja kaduilla osoittamassa mieltään. Eräs sirkustaiteilija sentään kokosi ryhmän entisiä potilaita, joiden kanssa hän kävi Helsingissä puhumassa jollekin kansanedustajalle. Sairaalassa ei otettu opiksi, vaan seuraava paljastusjuttu tuli joitain vuosia ensimmäisen jälkeen. Minua ihmetyttää suuresti, miksi hoitajat vaikenivat väärinkäytöksistä vuosien tai vuosikymmenien ajan. Ja kyse ei ollut vain vaikenemisesta, vaan myös julmuuksiin osallistumisesta. Mikä saa aikuiset koulutetut ihmiset toimimaan tuolla tavalla?

* * * * *

Minua hävettää todella paljon jotkut asiat, joita olen tehnyt. Viimeisimmän hermoromahduksen aikana menin räyhäämään eräälle virkatehtävää suorittaneelle henkilölle. Poliisi haki minut pois ja sain teostani pienen sakon. Silloin räyhääminen tuntui maailman parhaalta idealta, mutta huomasin pian sen jälkeen, kuinka nolo tekoni oli. En vieläkään kehtaa näyttää naamaani paikassa jossa räyhäsin, vaikka aikaa teosta on kulunut jo neljä vuotta.

* * * * *

Pahinta yksinäisyyttä on ollut parisuhteen puuttuminen. Kaipaan rakkautta, kumppanuutta, läheisyyttä ja kosketusta.

Olen aina ihastunut helposti, mutta ihastukset ovat olleet yksipuolisia. Yhdeksännellä luokalla ollessani olin syvästi rakastunut erääseen seiskaluokkalaiseen tyttöön. En tiennyt edes hänen nimeään, mutta tiesin, että hän oli se ainoa oikea. Kuvittelin romanttisia hetkiämme ja sitä, miten eläisimme yhdessä loppuelämämme ajan. Tyttö ei varmaan ollut edes huomannut minua. Koulun kesken jääminen romahdutti myös unelmani saada tuo täydellinen tyttö puolisokseni. No, vaikka olisin käynyt koulun loppuun asti, en olisi uskaltanut tehdä aloitetta. Ja tuskinpa häntä olisi edes kiinnostanut minunlainen mielenterveysongelmainen teinipoika. Pitkän aikaa uskoin, että on olemassa vain se yksi ainoa oikea. Ja kun luulin löytäneeni hänet, en halunnut ketään muuta.

Huomasin jo varhain, että naiset pitivät toisenlaisista miehistä. Minä en kelvannut, vaikka olin juuri sellainen, jonkalaisia naisten sanottiin haluavan. Olin kiltti ja kunnollinen. Silti rakkauteni ei kelvannut. Olin pelkkää ilmaa naisille, tai jotain inhottavaa jota piti vältellä. Se jätti katkeraksi, varsinkin kun näki millaisia miehiä naiset suosivat. Kaikki, mikä minulle oli kerrottu aiheesta tytöt, pojat ja tykkääminen, olikin suurta törkeää valhetta.

Suhtautumiseni naisiin on ollut todella ristiriitainen. Toisaalta olen unelmoinut vuosisadan rakkaustarinasta, nostanut naisia jalustalle ja palvonut heitä. Toisaalta olen kantanut kaunaa siitä, miten naiset ovat minua kohdelleet. Tuntemani tuska alkoi kääntyä vihaksi naisia ja parisuhdemarkkinoilla menestyviä miehiä kohtaan. Viha ei ollut oma valintani. Ajauduin siihen pitkän ja traagisen tapahtumaketjun seurauksena. Vaikka incel-liikehdintä alkoi parikymmentä vuotta myöhemmin, voin todeta olleeni vihainen incel ennen koko käsitteen keksimistä. En tuonut asiaa ilmi muualla kuin terapioissa. Käyttäydyin yhä naisia jalustalle nostavana herrasmiehenä.

Täysi-ikäisyyteen tullessa parinhaku oli todella epätoivoista. Kävin lavatansseissa ja yökerhoissa, ja vietin perjantai- ja lauantaiyöt ajelemalla kaverien kanssa kaupungilla. Tansseissa paikkani oli seinäruusuna. Kaupungilla taas näkyi ympäripäissään olevia aggressiivisia miehiä ja väkivaltaa. Pelkäsin yöelämässä liikkumista, mutta epätoivo oli pelkoa suurempi. Autokuskiksi kelpasin, mutta en seurustelukumppaniksi. Ympärilläni pariuduttiin, mutta minä jäin yksin.

Olen kokeillut myös nettideittiä. Sain nolla vastausta. Minut torjuttiin ennenkuin sain edes tilaisuuden sanoa jotain. Torjutuksi tuleminen sattuu kaikkein syvimpään. Se kohdistuu suoraan juuri siihen, mitä minä olen. Koko ihmisyyteni mitätöitiin yhdellä sanalla, eleellä tai klikkauksella. Opin huomaamaan naisista, milloin heistä ei kannattanut edes unelmoida. Huonoista kokemuksista ja huonosta itseluottamuksesta johtuen aloitteiden tekeminen oli täyttä tuskaa. En enää tee aloitteita noiden samojen syiden takia. En halua satuttaa itseäni enempää.

Tapahtui myös useita vääriä hälytyksiä, jolloin luulin naisen olevan kiinnostunut minusta. Tottakai innostuin sellaisesta mahdollisuudesta aivan valtavasti, mutta pettymys oli sitäkin suurempi. Naisista varmasti tuntui, että käyttädyin kuin hyypiö heitä kohtaan.

Pari onnetonta seurusteluyritystä tuli silti koettua. Ne päättyivät aina naisen aloitteesta. Taisin olla liian takertuva ja epätoivoinen.

Syytin huonosta onnesta ulkoisia ominaisuuksiani, vaikka haluttavuutta nakersivat myös mielenterveysongelmat, työelämän ja opiskelun ulkopuolella oleminen, pienituloisuus, syrjäänvetäytyminen, ujous, arkuus, epätoivoisuus, vihaisuus, ja yleensäkin sosiaalinen kokemattomuus ja kömpelyys. Nuo kaikki ovat asioita, joista osan olisi voinut saada anteeksi, mutta kaikkien toteutuessa toivo pariutumismarkkinoilla oli mennyttä. Yksi tärkeimmistä asioista, joka on vaikuttanut onneeni negatiivisesti, on ollut niinsanotusti kalastelu väärillä vesillä. Tavisnaisten joukosta ei kumppania minunlaiselle löytynyt.

Olen ulkoisilta ominaisuuksiltani kaukana keskivertomiehestä, ja siitä olen kokenut myös kehohäpeää. En käy uimahalleissa tai muissa paikoissa, joissa keho joutuu näkyville. Käytän pitkiä housuja ja paitaa myös kovimmilla helteillä. En viihdy ihmismassojen keskellä, joissa erotun helposti joukosta.

Jäin lapsettomaksi. Se ei ollut oma valintani. Olin jo nuorena liian sairas perheen perustamiseen, enkä löytänyt kumppania. Kouluväkivallan uhriksi joutumisen ja mielenterveysongelmien aiheuttamat seuraukset voivat riistää niinkin perustavanlaatuisen osan elämästä. Sitäpaitsi olisin ollut aivan kauhuissani, jos tai kun olisin joutunut lähettämään lapseni kouluun.

Naisystävää ei löytynyt, vaikka ikää oli kaksikymmentä, ja sitten kolmekymmentä, ja sitten jo lähes neljäkymmentä vuotta. Elokuva 40 v. ja neitsyt oli olevinaan komedia, mutta minua ei naurattanut. Pettymys, toivottomuus ja häpeä oli musertavaa. Seksin puute oli todellakin vain pieni osa erittäin suurta ongelmaa. Yksin jääminen oli kuin sosiaalinen kuolema. Ostrakismiä kuvaillaan hienovaraiseksi ja jopa sivistyneeksi tavaksi jättää yksilö ulkopuolelle. Pariutumista koskeva ostrakismi on enemmänkin tahatonta ja rakenteellista kuin suoraa ulkopuolelle jättämistä. Siksi siihen on mahdotonta vaikuttaa.

Yksinäisyys ja rakkaudettomuus olivat todellisuutta minulle. Tavallisten ihmisten voi olla vaikea ymmärtää sitä. Yleistäen voi sanoa, että naiset saavat huomiota miehiltä enemmän kuin miehet saavat huomiota naisilta, ja epäsuhta korostuu syrjään jääneiden miesten kohdalla. Taviksille tekisi hyvää deittailla naisia työttömän ja mielenterveysongelmaisen miehen roolissa, esimerkiksi väärennetyllä nettideittiprofiililla. Silloin he voisivat ehkä ymmärtää, millaisessa todellisuudessa joku mies voi elää.

* * * * *

Suomeen rantautui 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä liberaali miesasialiike. Liikkeen ajatuksena oli, että poikien ja miesten ongelmia ei huomioida yhteiskunnassa tarpeeksi. Asiasta kirjoitettiin netissä. Kirjoittajat pohtivat pojille ja miehille tyypillisiä ongelmia ja etsivät niihin ratkaisuja. Asioita pohtimassa oli monia hyviä kirjoittajia. Traaginen kohtalo yhdisti monia, ja minäkin tunsin sen, kuinka ihmisillä oli tarve kuulua kaltaistensa joukkoon.

Miesasialiikkeeseen kohdistuu yhä suuria tunteita puolesta ja vastaan. En tässä ala kertomaan, mistä kaikesta miesasialiikkeessä on kyse, koska minua viisaammat tekevät sen paljon paremmin. Liikkeestä kertovan Cassie Jayen ohjaaman dokumentin The Red Pill voi katsoa ilmaiseksi YouTubesta.

Eräs miesasialiikkeen eturivin blogisteista kirjoitti myös kouluväkivallasta. Hänen tyylinsä kirjoittaa rehellisesti kipeistäkin asioista puhutteli minua. Hän teki minuun valtavan vaikutuksen. Päätin kanavoida vihaani kirjoittamiseen. Perustin blogin, Kiusatun vastaiskun. Sitä olen kirjoittanut jo kolmetoista vuotta. Asiat näkee aivan toisella tavalla, kun niihin suhtautuu tutkivalla mielellä tunteella reagoinnin sijaan. Myönnän, että olen myös reagoinut tunteella ja purkanut pahaa oloa kirjoittamalla blogia vihaisena, enkä ole ylpeä siitä. Vanhojen kirjoitusten lukeminen auttaa kuitenkin näkemään, missä kohtaa tietä olen silloin ollut.

Moni muukin alkoi kirjoittamaan kouluväkivallasta. En kokenut olevani enää yksin minulle tapahtuneiden asioiden kanssa. Huomasin, kuinka laajasti ihmiset kärsivät kouluväkivallasta ja sen seurauksista, ja kuinka samanlaisia kokemukseni olivat muiden ihmisten kokemusten kanssa. Kouluväkivallan tutkiminen ja siitä kirjoittaminen ovat auttaneet minua toipumaan omista kokemuksistani.

Miesasialiikkeen parissa kirjoittaneet ihmiset painottivat eri asioita. Jotkut kirjoittivat miesten kohtaamasta tasa-arvon puutteesta, syrjinnästä ja huono-osaisuudesta yhteiskunnassa.

Jotkut keskittyivät etsimään ratkaisuja miesten ongelmiin löytää ja ylläpitää parisuhdetta. Internetissä puhuttiin punaisen pillerin ottamisesta. Käsite oli peräisin Matrix-elokuvasta ja sillä tarkoitettiin totuuden näkemistä. Puhuttiin markkina-arvoteoriasta ja tasoluokittelusta. Puhuttiin ylempitasoisista, keskitasoisista ja alempitasoisista miehistä. Havaintoni pariutumiskulttuurista saivat vahvistuksen.

Yksi suuntaus, Men Going Their Own Way, auttoi minua ymmärtämään, että minun ei tarvitse tavoitella samanlaista elämää kuin muilla. Opin ymmärtämään, miksi olin yksin. Aloin hyväksyä sen, että eläisin ilman puolisoa koko loppuelämäni, eikä se olisikaan sellainen onnettomuus, jollaiseksi olin sen aiemmin kuvitellut. Elämä voisi olla hyvää myös ilman parisuhdetta. Näiden kirjoittajien seuraaminen auttoi minua suuntaamaan kohti parempaa elämää.

Opin kehittämään itseäni muunmuassa kehittämällä sosiaalisia taitojani. Tutustuin samoja asioita kokeneisiin ihmisiin ja opin lisää sosiaalisesta kanssakäymisestä. Opin ilmaisemaan itseäni niin, että muut pystyivät pitämään minua hyvänä ihmisenä. Kehitin osaamistani sellaisilla elämän osa-alueilla, jotka hyödyttivät itseni lisäksi myös monia muita. Näin tekemällä paransin sekä elämänlaatuani että mahdollisuuksiani parisuhteen löytämiseen.

Toipumisen tieni pahin vastus on ollut vihan kokeminen. Miesasialiike auttoi toipumaan myös siitä. Myös vihani naisia kohtaan laantui osaltaan miesasialiikkeen ansiosta.

Sen jälkeen löysin kumppanin. Siitäkin on jo kymmenen vuotta. Kokemus mullisti elämäni. Kokemani viha naisia kohtaan loppui siihen. Jouduin opettelemaan alusta lähtien, mitä on elää toisen ihmisen kanssa. Kompuroin ja tein virheitä, mutta vähitellen aloin oppia kumppanien välistä vuorovaikutusta. Olen saanut elää kahdessa pidemmässä parisuhteessa, ja olen kiitollinen niistä vuosista. Toki vaikeuksiakin oli. En ollut helppo kumppani. Ongelmani heijastuivat myös parisuhteisiin. Viimeisimmästä parisuhteesta on aikaa jo viisi vuotta. Kolme vuotta sitten minulla oli toivoa parisuhteen syntymisestä, mutta toivo romuttui hetkessä. Se teki kipeää. Nyt tilanne näyttää taas hyvältä.

* * * * *

Sosiaalista elämää minulla oli todella vähän.

Ennen blogikirjoittajaksi ryhtymistä elämäni pyöri psykiatrien ja terapeuttien kanssa, mutta enimmäkseen puuhastelin aivan yksin harrastusteni parissa. Jotkut harrastuksista olivat niin suuruudenhulluja, että ne oli tuomittu epäonnistumaan, vaikka satsasin niihin toistakymmentä vuotta ja kaiken rahan, jonka onnistuin säästämään elämällä nuukasti. Kyllä ihminen saa unelmoida, mutta teoissa on hyvä olla jotain todellisuudentajua.

Armeijan käymättä jääminen aiheutti häpeää. Sain Kupittaan sairaalasta lausunnon, jossa suositeltiin vapautusta armeijasta skitsofrenian takia. Kaikki muut pojat tuttavapiirissä menivät armeijaan. Kerroin sairastavani astmaa, jotta totuus vapautuksen oikeasta syystä ei paljastuisi. Nykyään ajattelen, että vapautus oli hyväksi. Armeija olisi ollut paha paikka entiselle kouluväkivallan uhrille. Muut olivat kohdelleet minua kuin roskaa, joten minulla ei ollut velvollisuutta uhrautua muiden puolesta. Nykyään ajattelen myös, että asevelvollisuus ja siviilipalvelus ovat silkkaa orjuutta ja törkeä sukupuolten välisen tasa-arvon loukkaus. En halua osallistua sellaiseen.

Onnistuin pitämään elämäntilanteeni salassa ulkopuolisilta. En kertonut edes läheisiksi tulleille harrastuskavereilleni sitä, että olen mielenterveysongelmainen ja työkyvytön. He varmasti luulivat, että olen terve. En näyttänyt pahaa oloani heille. Onnistuin jopa välttämään ihmettelevät kysymykset siitä, että en nuoresta iästä huolimatta opiskellut. Kerroin olevani töissä sukulaiseni firmassa, vaikka jouduin valehtelemaan. Häpesin elämäntilannettani niin paljon.

Nuoruudessani mielenterveysongelmilla oli suurempi stigma kuin nykyään, mutta en siitä huolimatta jaa kaikille tietoa tilanteestani. Valitsen vieläkin tarkkaan, missä ja kenelle kerron olevani mielenterveystoipuja ja työkyvyttömyyseläkkeellä. Ne ovat kuitenkin yksityisasioita, eivätkä ne kuulu kaikkien tietoon. Jos joku sivullinen asiaa minulta kysyy, kerron olevani nettisivujen ylläpitäjä.

Osallistuin erään suuren hyväntekeväisyysjärjestön toimintaan. Tärkein syy osallistua tuon järjestön toimintaan oli kumppanin etsiminen. Olen jälkikäteen miettinyt, olisiko minun pitänyt olla avoin ja kertoa mielenterveysongelmistani. Ehkä minuun olisi suhtauduttu eri tavalla. Avoimuus olisi ehkä sulkenut joitain ovia, mutta se olisi voinut tehdä minusta vielä pidetymmän jäsenen yhteisössä. En varmasti ollut järjestön ainoa, jolla oli ongelmia mielenterveytensä kanssa. Olisin ehkä jo silloin saanut vertaistukea kaltaisiltani ihmisiltä.

Toipumisessa on auttanut oivallus, että kaikki eivät ole minua vastaan, vaan tekevät parhaansa elääkseen omaa ja ollakseen mukana läheistensä elämässä.

Toinen oivallus on ollut se, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Jo ruoan saaminen lautaselle on ihme. Se on vaatinut lukuisten ihmisten työn. Moni on herännyt aikaisin aamulla ja lähtenyt töihin, jotta minulla ja muilla ihmisillä olisi ruokaa. Siitä pitää olla kiitollinen.

Olen tavannut monia hienoja ihmisiä, joita en olisi tavannut ilman kouluväkivaltakokemuksia ja mielenterveysongelmia. Vertaistuella on ollut valtava merkitys toipumisessa ja elämänlaadun parantamisessa.

Tunsin pitkään olevani ulkopuolinen ja yksinäinen. Vasta aloitettuani blogikirjoittamisen tilanne alkoi muuttua. Tutustuin muihin kouluväkivaltaa kokeneisiin ihmisiin ja pidän yhä yhteyttä useisiin heistä. Osaa heistä en ole edes tavannut, vaan olemme viestitelleet ainoastaan netissä.

Kiusaamisasioiden tuki- ja neuvontakeskus Valopilkusta on ollut valtava apu toipumisessa. Valopilkun toimisto on Lahdessa, jossa olen käynyt useita kertoja tapaamassa Valopilkun henkilökuntaa.

Yksitoista vuotta sitten päätin hakea seuraa muista mielenterveyden haasteita kokevista ihmisistä. [En voi kertoa kaikkia yksityiskohtia täällä blogissa. Tässä kohtaa tarinaani kerron eräästä järjestöstä ja tehtävistäni siellä.] Minusta tuntuu, että minusta pidetään ja minuun luotetaan. Olen saanut sieltä hyviä ystäviä.

Kaksi vuotta sitten liityin [erääseen] ryhmään. Kerroin olevani mielenterveystoipuja ja osallistuvani aktiivisesti [järjestön] toimintaan. Siinä ryhmässä minun ei tarvinnut hävetä sitä.

Asioiden selvittäminen läheisten kanssa on ollut toipumiseni kannalta oleellista.

Olen saanut paljon apua toipumiseeni. Mukana on ollut niin läheisiä ihmisiä kuin ammattilaisiakin. Psykiatria ja lääkkeet ovat myös auttaneet. Kaikkein kovimman työn olen tehnyt itse. Ilman omaa aktiivisuutta ei pääse eteenpäin. Ajan kulumisella ja myönteisillä elämäntapahtumilla on ollut suuri merkitys toipumisessa. Yhteys asioihin laimenee, kun niiden väliin tulee enemmän vuosia ja hyviä kokemuksia. Toipuminen jatkuu, mutta se ei tule koskaan valmiiksi. Välillä mennään taaksepäin oikein kunnolla, mutta se kuuluu elämään. Valitettavasti olen joutunut toteamaan, että kannan menneisyyden taakkaa hautaan asti. Kaikesta pahasta huolimatta olen tehnyt elämästäni omannäköisen. Aina ei tarvitse mennä normaaleiksi ajateltujen elämänpolkujen mukaan.

Suurin merkitys toipumisessa on ollut läheisillä ihmisillä.

* * * * *

Tarinani ei poikkea muista kouluväkivaltaa käsittelevistä tarinoista kouluväkivallan osalta. Samanlaisia tarinoita kuulee kymmenittäin, sadoittain tai tuhansittain. Ajat ja paikat vaihtuvat, mutta tapahtumat toistavat itseään vuosikymmenestä toiseen.

Haluan kertoa, mistä kouluväkivallassa oikeasti on kyse, ja mitä sille oikeasti pitäisi tehdä. Haluan kertoa sen, mitä minun olisi kouluikäisenä tarvinnut kuulla. Olen laatinut perusteellisen selvityksen kouluväkivallan määritelmästä, syistä ja seurauksista, ja laajat ohjeet siihen, miten uhri voi itse toimia väkivallan lopettamiseksi. Kirjoitin nykyiset versiot keväällä 2020, juuri ennen viimeisintä hermoromahdusta. Uudet tekstit ovat työn alla.

Koulukiusaaminen.fi on julkaissut molemmat tekstit.

* * * * *

Kaikille kouluväkivallan uhreille sanon vielä tämän:

Anna anteeksi itsellesi.

Vika ei ollut sinussa!