Kunnioitettavan pitkän uran tehnyt Peruskoulun nousu ja tuho -blogi on lopettanut. Nuorella iällä (taisi olla seiskaluokalla?) aloittanut blogisti julkaisi terävänäköisiä ja asiallisia tekstejä koulumaailmasta ja vähän muualtakin.
Viimeisessä kirjoituksessa Puolustaja kertoo tuntemuksistaan:
”...koen blogissa kommentoimani asiat edelleen todella tärkeiksi, mutta minusta tuntuu että olen jo sanonut kaiken sanottavani näistä aiheista. Kaikki, mitä voisin jatkossa koulumaailmasta kirjoittaa, olisi enemmän tai vähemmän vanhan toistoa.
- -
En koe tällaista mitenkään mielekkääksi toiminnaksi itselleni: ensinnäkään en pidä siitä. En halua miettiä ikäviä asioita yhtään enempää kuin on pakko, ellen kykene vaikuttamaan niihin. Enkä usko että voin - olen suoraan sanottuna hyvin skeptinen, mitä tulee nettikirjoittelun todellisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin.
- -
Sitä paitsi kaikki, mitä haluaisin sanoa, ovat lukuisat muut ihmiset jo sanoneet lukemattomia kertoja, jossain muualla. Jos heitä kuunnellaan ja heidän ajamansa tai vastustamansa asiat toteutuvat/eivät toteudu, minä olen turha. Jos taas heitä ei kuunnella, ei ole mitään syytä olettaa että minuakaan kuunneltaisiin.”
Minäkin tunnen samoin useista asioista. Taisteleminen on raskasta, mutta silti tulos jää yhteiskunnan mittakaavassa pieneksi. Olen niin väsynyt taistelemaan. Paljon on jo sanottu, mutta paljon on sanomatta. Melkein joka päivä haluaisin kommentoida jotain, mutta en jaksa.
Pointti tässä kaikessa on, että yksittäisen nettikirjoittajan vaikutusmahdollisuus yhteiskunnallisiin asioihin on pieni, ja on mahdollista, että koulujärjestelmää pystytään muuttamaan vain vähän tai ei ollenkaan, mutta epäilyksen siemenien kylvämistä on jatkettava. Yksittäisiä heräämisiä tapahtuu, ja kun niitä tapahtuu, heränneet yksilöt kylvävät epäilyksen siemeniä yhä useamman yksilön mieleen. Muutos tapahtuu yksilötasolla. Yksilöt pelastavat itsensä ja lapsensa kouluhelvetistä. Suuri enemmistö jatkaa vanhaan malliin koulujärjestelmän romahdukseen saakka, jollei jotain mullistavaa sitä ennen tapahdu.
Kiitän Puolustajaa kuluneista vuosista ja toivotan hänelle kaikkea hyvää. Peruskoulun nousu ja tuho on varmasti tehnyt tehtävänsä ihmisten auttajana ja epäilyksen siemenien kylväjänä.
3 kommenttia:
Täällä yksi herännyt.
Me kaikki jäämme kaipaamaan Puolustajan tekstejä
Aikuisten välisestä kiusaamisesta puhutaan jo jonkin verran. Tästä esimerkkinä haluaisin nostaa korkeakouluissa ja työelämässä tapahtuvan kiusaamisen. "Kiusaaminen" terminä on mielestäni vähättelevä, mutta käytän sitä paremman puutteessa. Totuuden kertominen osoittautuu usein uhrille haitalliseksi, kuten sinunkin tarinasi on osoittanut. On todella hankala taistella isompaa joukkoa vastaan, ja usein silloin tapahtumat väännetään ja käännetään päälaelleen, siten että uhrista tuleekin "pahis". Aikuisten välistä kiusaamista jatketaan usein internetin ihmeellisessä maailmassa, jolloin kiusaaminen seuraa kotiinkin. On olemassa sadisteja, jotka nauttivat tuskan tuottamisesta toiselle henkilölle; heitä on valitettavan paljon. Sadistiset ja narsistiset kiusaajat harjoittavat kiusaamistaan hyödyntäen sosiaalisia taitojaan, manipulointia ja muiden mukaan saamista kiusaamiseen. Toinen hankala ryhmä on "hyvää tarkoittavat idiootit". Jos joudut keskelle näiden kahden ryhmä edustajia kiusaamistilanteessa, ei hyvää seuraa.
Ehkä olisi tarpeen ajatella, että kaikkea ei saa oikeutetuksi. Valitettavasti elämä ei mene niin. Anteeksiantaminen ei ole oikein. Miten kiusaajiin tulisi suhtautua? Etenkin jos kiusaamisella on haluttu viedä koko elämältä perusta, hajoittaa minäkuvaa, ja uskoa omaan itseensä, vääristellä totuutta ja muovata kiusattu uskomaan valheisiin, joita kiusaajat syöttävät ja pilata maine siten, että muutkin (hyvää tarkoittavat idiootit) uskovat valheisiin ja vääristeltyihin tietoihin ja tapahtumien kulkuun. Tarkoituksena on kaikella ollut ajaa epätoivoon. Miten sellaiseen tulisi suhtautua? Ja miksi tämä on niin yleistä?
Lähetä kommentti