keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Hikikomori suomalaisittain


Komerot on valokuvaaja Lilja Tammisen ja tuottaja Jalmari Eskelisen taiteellis-dokumentaarinen vuoden kestänyt yhteisprojekti. Valokuvanäyttely 8.1.–2.3. kertoo tarinoita yhteiskunnan kadottamista nuorista. Tarinat perustuvat haastatteluihin. Haastateltujen nimet on muutettu.

Näyttelyn avajaiset ovat tiistaina 8.1.2013 klo 17:00–19:00, osoitteessa Luckan/Forum, Simonkatu 8, Helsinki. Lisää tietoa löytyy projektin nettisivuilta ja Facebookista.

Ajankohtainen kakkonen haastatteli näyttelyn tekijöitä. Lilja Tamminen kertoi komeronuorten taustoista:

Näistä suurin osa ehdottomasti on koulukiusattuja. Lähes kaikilla on jonkinnäköinen todettu mielenterveyden häiriö.

Tamminen osallistui Ylen Syrjäytyneet nuoret -teemailtaan (ks. Kukkalan ja Timosen tekstit). Tamminen ja pari muuta osallistujaa yrittivät kertoa syrjäytyneiden, tai syrjäytettyjen, nuorten todellisuudesta. Vastaväittelijöinä oli oikeiden asiantuntijoiden sijasta iso joukko menestyjiä. Ja sen huomasi. Keskustelua alustaneet komeroituneiden kertomukset ja itse keskustelu olivat aivan eri maailmoista. Menestyjät lähinnä vain komensivat laiskoja nuoria menemään töihin. Jälleen kerran uhreja syyllistettiin, niinkuin tässä syvästi sairaassa menestyjien kilpailuyhteiskunnassa on tapana. Yhteiskunnalliset ongelmat eivät häviä pakottamalla ihmisiä oravanpyörään. Ja pääoma ei todellakaan tarvitse kaikkien työpanosta. Kaikille ei yksinkertaisesti riitä töitä, ei terveille ja työhalukkaille, saati sitten vajaakuntoisille tai moniongelmaisille.

Menestyjien mielestä työttömien pitäisi ottaa vastaan mitä tahansa työtä. Keskustelijat kiistelivät onko paskaduuneja olemassa, ja jos on, niin mitä ne ovat. Minä määrittelen paskaduunin työolosuhteiden kautta. Esimerkiksi työpaikkakiusaaminen tekee hyvästäkin työstä paskaduunin. Samoin tekee työn stressaavuus. Mitä elämää se muka on, kun stressi ajaa ihmisen hermoromahduksen partaalle ? Pieni palkka ei tee työstä paskaduunia, mutta pienipalkkainen työ muuttuu paskaduuniksi, jos palkka ei riitä elämiseen. Palkaton pakkotyö ei ole paskaduunia. Se on orjuutta.

Jos työ tuottaa vain armottoman vitutuksen, on ihan ok haistattaa paskat protestanttiselle työetiikalle, keskiluokkaiselle elämäntavalle ja koko yhteiskunnalle. Niin minä tein ja nykyään olen paljon onnellisempi. Komeroitunut ehkä, mutta onnellisempi.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Itselleni psykiatri on sanonut hyvin tiukasti, etten saa antaa kenenkään painostaa itseäni ylittämään voimavarojani. Psyykkisesti vammautuneen ei ole mitenkään viisasta suostua esim. sellaiseen työhön, joka todennäköisesti heikentää hänen toimintakykyään pitkällä tähtäimellä. Menestyjät voisivat keskittyä sen miettimiseen, miten kehittää työelämää siten, että siinä olisi ihan reaalisesti nykyistä useammalle sijaa.

Nynny Nyhverö kirjoitti...

Viisaita sanoja. Rajojen asettaminen omien voimavarojen mukaan ja niistä kiinni pitäminen on vaikeampi tehtävä, kun ympäristö kuitenkin painostaa tekemään enemmän.

Anonyymi kirjoitti...

Sanoin veljelleni, että olen hakemassa psykoterapiaan. Olin silloin työtön. Veljeni tokaisi minulle, että " mene töihin. Työ on parasta terapiaa! Tee vaikka käsitöitä ja mene myymään torille! Ja tämän hän sanoi ihmiselle, jolta puuttuu vieläkin kantapää koulussa hikisin sormin neulotusta sukasta..Joo, täytyy myöntää että silloin loukkaannuin. Kait testasin veljeni reaktioita, kun mainitsin terapiaan menon. Niin on erilaiset ajatusmaailmat, vaikka samasta perheestä ollaan.
On totta, ettei kannata olla työpaikassa vain palkan takia, jos tulee siellä vain kiusatuksi eikä arvosteta työpanosta. Kannattaa ajoissa lähteä sairaslomalle, ennenkuin sairastuu pahemmin.
Minulle on ollut paha kolaus, että olen nyt väliaikaisella eläkkeellä vaikka olisi vielä pitkälle työikää jäljellä. Mutta parempi tämäkin kuin jatkuva stressi ahdistavassa työpaikassa. Ihminen luonnollisesti alkaa välttelemään huonoja kokemuksia, kuten työhön hakeutumista, jos toistuvasti on tullut torjutuksi. Näin on minulle käynyt.